Kadut ja muut paikat tarvitsevat nimensä, jotta niistä voidaan puhua. Nykyiset kadut, torit, puistot, kaupunginosat ja muut saavat viralliset nimensä suunnitellusti ja täsmällisesti. Suurissa kaupungeissa virallisesta nimistönsuunnittelusta vastaa usein toimikunta asiantuntijajäsenineen. Joissakin kaupungeissa, tällä hetkellä Helsingissä ja Espoossa, on kaupungin palveluksessa nimistönsuunnittelija, joka valmistelee nimistöesitykset. Siitä, millaisten periaatteiden mukaan nimet tulisi valita, on ohjeita ja suosituksia. Kadunnimet pyritään luomaan pysyviksi. Nimiä muutetaan vain, jos tällainen on aivan välttämätöntä. Tärkeää on myös se, ettei samassa kaupungissa ole useampia samannimisiä paikkoja.

Ennen nykyistä nimistönsuunnittelua kadut saivat nimensä spontaanisti, kansan suussa. Kadut nimettiin usein jonkin paikkaa kuvaavan ominaisuuden mukaan. Kirkkokadun varrella oli kirkko, Jokikatu kulki joen viertä, Sepänkadulla asui seppä. Tällaiset nimet saattoivat myös vaihtua, kun esimerkiksi asukas kadulla vaihtui. Osa nykyisistä kadunnimistä on alun perin tällaisia ”itsestään syntyneitä” nimiä. Ne on vain myöhemmin virallistettu.

Turun keskusta-alueen kadunnimet on nyt koottu yksien kansien sisään. Turun katuja ja toreja ilmestyi tyylikkäästi Turun kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. Turun kaupungin nimistötoimikunta ja Turun museokeskus ovat yhdessä osallistuneet kirjan laatimiseen. Taustalla ovat vuosina 1996 ja 2001 ilmestyneet vihot, Turun nimistö 1 ja 2, joiden sisältö on päivitetty uutta kirjaa varten. Kirjaan on laadittu myös kaksi uutta artikkelia. Ne ovat Veikko Laakson artikkeli nimistötoimikunnan historiasta ja Sanna Kupilan ja Juhani Kostetin laatima kadunnimiluettelo, joka käsittelee keskusta-alueen nimistöä keskiajalta vuoteen 1830. Lisäksi kirjaa varten on koottu museon valokuva-arkistosta laajalti ennen näkemättömiä valokuvia.

Tuloksena on komea ja näyttävä kirja. Monista Suomen kaupungeista on julkaistu kadunnimikirjoja, mutta Turun tuore kirja peittoaa ne kaikki ulkoasullaan ja koollaan. Kirjan korkeatasoisen ja avaran taiton on tehnyt graafinen suunnittelija Ulla Kujansuu. Kirja sisältää suuren määrän monipuolista valokuva- ja kartta-aineistoa. Upea kuvitus houkuttelee varmasti sellaistakin Turusta innostunutta lukijaa, jolle kadunnimet eivät ole suurimpia kiinnostuksen kohteita. Vielä on syytä mainita, että hintaa näin komealla ja paksulla kirjalla on yllättävän vähän, 38 euroa.  

Huomattavan osan kirjasta vievät kadunnimiluettelot. Nämä ovat luontevasti kirjan loppuosassa. Katujen nimien lisäksi esitellään kaupunginosien, muiden merkittävien alueiden, torien ja puistojen nimet. Jo edellä mainittu Kostetin ja Kupilan luettelo varhaisimmasta nimistöstä keskiajalta vuoteen 1830 aloittaa tämän osuuden. Sitä seuraavat Hilkka Junnilan laatimat kuvaukset kadunnimistä vuosilta 1830–1999.

Kirjan alkuosaan sisältyvät artikkelit Turun kaupunkialueen ja nimistön suunnittelun historiasta. Tauno Perälä vastaa kolmesta artikkelista: Turun kaupunkialueen muodostuminen, Miten Engelin asemakaavan kadut saivat nimensä ja Miten Turku sai suomenkieliset katukilvet. Juhani Kostet luo katsauksen Turun asemakaavalliseen kehitykseen keskiajalta vuoden 1827 suurpaloon. Sen jälkeen Iina Paasikivi kirjoittaa Turun asemakaavoista artikkeleissaan Engelin asemakaava ja sen muuttuminen 1800-luvun aikana sekä Keskustan asemakaavan kehitys vuodesta 1897 vuoteen 1999. Vielä on lyhyehkö katsaus siihen, kuka ja ketkä kadunnimiä Turussa ovat suunnitelleet. Tämän on laatinut jo edellä mainittu Veikko Laakso.

Kirjassa ei ole yhtenäistä nimihakemistoa, mitä pidän puutteena. Nimet toki esitellään luetteloissa aakkosittain, mutta kun luetteloita on useampia, vaatii tietyn nimitiedon haku lukijalta aikaa ja vaivaa. Tai vastaavasti hyvää ennakkotietämystä, jotta osaa sijoittaa nimen oikealle aikakaudelle. Lisäksi monia nimiä käsitellään useissa kohdin pitkin kirjaa. Siksi lukija ei pääse näihin tietoihin käsiksi kuin lukemalla koko kirjan.

Usean kirjoittajan katsaukset nimistön, kaupunkisuunnittelun ja alueen historiaan ovat väistämättä osin päällekkäisiä. Toistoa ei tällaisessa teoksessa voi välttää. Kenties vielä uutterampi toimittaminen ja varhemmin kirjoitettujen artikkeleiden laajempi muokkaaminen olisi vielä yhtenäistänyt teosta. Asioiden esittämisjärjestys ei välttämättä ole kaikin osin paras mahdollinen. Lukija on saanut edetä jo pitkälle ja vain mielessään ihmetellä nimien kielisyyttä (suomen- vai ruotsinkielisiä), kunnes asiasta annetaan hyvä kuvaus Perälän artikkelissa suomenkielisistä nimikilvistä sivulta 162 alkaen. Kieliasetuksen tultua voimaan vuonna 1863, myös suomenkieliset nimet saivat sijansa katukylteissä. Niissä oli tavallisesti kolme nimivarianttia itsenäistymiseen asti: suomen-, ruotsin- ja venäjänkielinen. Vain nimien järjestys vaihteli.

Vanhimmat kadunnimet ovat Turussakin syntyneet spontaanisti, asukkaiden tarpeesta kutsua keskeisiä paikkoja. Varhaisimpia turkulaisia kadunnimiä, jo 1300 –1400 -luvuilla tunnettuja, olivat esimerkiksi Hämeenkatu (johti Hämeeseen), Karjakatu (katua pitkin kaupunkilaiset kuljettivat karjaansa kaupungin ulkopuolisille laidunmaille), Kirkkokatu, Jokikatu, Luostarin Yläkatu, Luostarin Jokikatu ja Luostarinkadun Poikkikatu. Jälkimmäisiä oli vielä useita. Tällainen samannimisyys oli yksi syy siihen, miksi kadunnimistöä haluttiin uudistaa ja täsmentää Turun palon 1827 jälkeen.

Turun palon jälkeisen asemakaavan loi Carl Ludvig Engel 1830. Kadunnimistön avulla pyrittiin tuolloin luomaan tiettyjä nimikokonaisuuksia. Esimerkiksi Tuomiokirkon takaiselle alueelle ehdotettiin kirkollisia ja opilliseen sivistykseen liittyviä nimiä. Näitä olivat mm. jo 1500-luvulta periytyvä Piispankatu, uudet Koulukatu, Rehtorinkatu, Kellonsoittajankatu ja Kymnaasikatu. Osa näistä nimistä on jo korvautunut uusilla nimillä.

Nykyisen kaavanimeämisen suosituin nimeämisen tapa on aihepiiri- eli ryhmänimeäminen. Temaattisesti samaan aihepiiriin kuuluvat nimet sijoitetaan samalle alueelle. Tavoitteena on, että aihepiiri myös kytkeytyy alueelle, mutta aina näin ei ole. Esimerkiksi Hannunniitussa nimistö on johdettu peltotyökaluista ja rikkaruohoista ja Uittamolla ratsuväestä. Nykyisin käyttöön voivat jäädä myös markkinoinnissa käytetyt ”myyntinimet”, kuten Majakkaranta. Nimistötoimikunta suositteli alueen nimeksi Veneveistämönrantaa. Mikä tahansa nimi ei kelpaa, kun nimeltä halutaan houkuttelevuutta. Hyvä esimerkki tästä on Länsirannan pariksi syntynyt Itäranta, joka ei alueen rakentajalle kelvannut. Se ei pitänyt nimeä riittävän myyvänä ja pyysi nimistötoimikunnalta suositusta. Laivurinranta oli toimikunnan suositus.    

Kadunnimistö on aina kaupungin kuva. Se ilmentää ja luo kaupungin identiteettiä. Siksikin tällaiset kirjat ovat tarpeen. Onneksi turkulaisille ja onneksi meille kaikille kiinnostuneille, että Turun kadunnimistö on nyt kuvattuna komeissa kansissa!