Ajankohtaisempaa aihetta kuin Suomen lähitulevaisuuden linjaukset turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa voi tuskin kuvitella. Globalisaatio, EU:n integraation syveneminen myös turvallisuusasioissa ja etenkin syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat nostaneet kysymyksen Suomen liittoutumattomuudesta aivan uudelle tasolle. Keskustelua ovat vauhdittaneet myös lukuisat poliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on ottanut voimakkaasti kantaa Naton puolesta. Enestamin mielestä Suomen ei tule eristäytyä tilanteessa, jossa Venäjä lähentyy poliittisesti Natoa ja suurin osa Itämeren maista on lähitulevaisuudessa sotilasliiton jäseniä.

Pekka Visurin toimittaman teos Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset pyrkii omalta osaltaan edistämään alan tutkimusta ja vilkastuttamaan kansalaiskeskustelua riippumattomien asiantuntijoiden laatimilla artikkeleilla. Tarkoituksena on siis tuoda lisää tietoa keskusteluun pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Kirjan artikkelit on kirjoitettu pääsääntöisesti ennen syyskuun terrori-iskuja, joiden jälkeen kirjan tekijät ovat tarkistaneet johtopäätöksensä ajan tasalle.

Teoksen rakenne on selkeä. Ensiksi selvitetään Suomen turvallisuuspolitiikan, talouden ja teknologian kehystä, jonka puitteissa päätöksiä joudutaan lähivuosina tekemään. Keskimmäisessä osassa tarkastellaan Suomen turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä erityisesti EU:n, Naton ja Venäjän osalta. Lopuksi käsitellään sotilaalliseen maanpuolustukseen vaikuttavia teknologisia ja operatiivis-taktisia perusteita sekä pyritään johtopäätöksinä esittämään tulevaisuutta koskevassa poliittisessa päätöksenteossa huomioonotettavia seikkoja.

Pekka Visuri luo teoksen alkuluvussa yleiskatsauksen itsenäisen Suomen linjauksiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pääpaino on kuitenkin 1990-luvun tapahtumilla. Keskeiseksi asiaksi artikkelissa nousee runsaasti keskustelua herättänyt kysymys taisteluhelikoptereista ja strategisesta iskusta. Taisteluhelikopterien hankintaa on Suomessa perusteltu mm. sillä, että ne soveltuvat ns. strategisen iskun torjuntaan. Strategisesta iskua on painotettu 1990-luvun puolustuskeskustelussa Visurin mukaan tärkeimpänä ellei suorastaan ainoana varautumisen kohteena, jolloin puolustus pyrittäisiin rakentamaan nimenomaan sellaisen varalle. Ongelmana on kuitenkin se, että ei ole mitään mahdollisuutta hahmottaa Suomea mahdollisten koskevien kriisien luonnetta ja sodan kuvaa edes kohtalaisella tarkkuudella 10-15 vuoden päähän. Lisäksi runsaasta keskustelusta huolimatta strategisen iskun määrittely ei ole onnistunut keneltäkään kovinkaan hyvin.

Klaus Törnudd tarkastelee artikkelissaan globaalistuvaa maailmaa Suomen turvallisuuspoliittisena ympäristönä. Globaalistunut, post-moderni maailma ei Törnuddin mukaan korosta suvereeniutta eikä sisäisten ja ulkoisten asioiden erottamista toisistaan. Turvallisuuspolitiikan keskeisenä huolenaiheena ei enää näytä olevan pelko rajan yli tulevasta ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan esille on noussut uusia vaaratekijöitä, kuten elinympäristön pilaantuminen, terrorismi, verkostoitunut rikollisuus, hallitsemattomat väestöliikkeet ja muut yhteiskunnan vakautta sisältäpäin murentavat häiriöt, jotka saattavat yhtä aikaa vaikuttaa useiden valtioiden alueilla.

Törnuddin mukaan onkin ajateltavissa, että kollektiivisen turvallisuuden periaate, "kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta", joka vastaa myös YK:n peruskirjan henkeä, voisi sopia globaalistuneen maailman olemukseen. Euroopassa on haluttu juuri yhteisen turvallisuuden takaamiseksi saada aikaan keskinäisriippuvuuteen ja avoimuuteen perustuva integroitu kaupallinen ja juridinen järjestelmä, josta EU on kasvanut ja kehittynyt. EU:n merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana perustuu ennen kaikkea siihen, että unioni itse aktiivisesti vaikuttaa erilaisissa kriisitilanteissa.

Venäjän turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostuvat halu suosia kansainvälistä moninapaisuutta Yhdysvaltojen hegemonian heikentämiseksi ja perinteinen geopoliittinen ajattelu, jossa korostuvat alueiden hallinta, etupiirit ja puskurivyöhykkeet. Suomella on hyvät edellytykset kehittää yhteistyösuhteita Venäjän kanssa. Venäjä ei halua tulla eristetyksi ja sekä Suomi että EU haluavat vetää Venäjän mukaan myös kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomen puolustusratkaisun osittaisena mutta yleensä julkilausumattomana perusteluna on olettamus siitä, että kuvitellussa tilanteessa sittenkin voidaan joutua puolustautumaan idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Törnudd toteaakin, että vaikka Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa yhtä vähän kuin Suomen ja Venäjän sisäisessä tilanteessa ei ole nähtävissä minkäänlaista aihetta hyökkäykseen tai sen uhkaan, Venäjän koosta ja sijainnista johtuu, että massiivinen hyökkäys Suomea kohtaan ei voisi tulla mistään muusta suunnasta kuin Venäjän alueelta.

Törnuddin mielestä on vaikea kuvitella, että Suomi yksin ajautuisi sotilaalliseen konfrontaatioon Venäjän kanssa. Ilmeisesti siitä syystä Suomessa onkin korostettu, ettei Suomella ole sellaista turvallisuusvajetta, jota Nato-jäsenyydellä voitaisiin täyttää.

Kari Alho käsittelee artikkelissaan turvallisuuspolitiikan taloudellisia ulottuvuuksia. Alho korostaa Suomen kansantalouden avautumista 1990-luvulla ja sen tuomia riskejä huoltovarmuuden turvaamiselle. Vahva talous antaa kuitenkin myös perustan puolustusvalmiuden säilyttämiselle.

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on vahvistunut EU-jäsenyyden myötä. Yleisesti onkin todettu, että Suomi halusi liittyä EU:hun pitkälti turvallisuuden vuoksi. Samalla lailla kuin perusteltiin talous- ja rahaliittoon EMU:un liittymistä, jotkut tahot haluavat myös turvallisuusasioissa Suomen kuuluvan EU:n kovaan ytimeen.

Teija Tiilikaisen aiheena on EU Suomen turvallisuuspolitiikassa. Helsingin huippukokouksessa päätettiin EU:n kriisinhallintajärjestelmän keskeisistä yksityiskohdista yhtä hyvin perustettavien joukkojen kokoa kuin päätöksentekojärjestelmän muotojakin koskien. Pelkän kriisinhallintajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan Tiilikaisen mukaan riitä unionin toiminnan pohjaksi, vaan sitä varten on luotava myös kriisinhallintapolitiikka. Integraation ulottaminen puolustuspolitiikkaan johtaa aikanaan myös väistämättä siihen, että EU-alueeseen kohdistuvat sotilaalliset uhkakuvat hahmotetaan yhteisesti. Tätä prosessia hidastavat kuitenkin niin Naton olemassaolo kuin EU-maiden vahvat kansalliset turvallisuuspoliittiset identiteetit.

Jyrki Berner pohtii Naton merkitystä Suomen puolustuspolitiikalle. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa Naton laajentuminen perustuu järjestön poliittisen luonteen korostamiselle. Ensimmäisellä laajentumiskierroksella Naton jäseneksi pyrkiville asetettiin lähinnä poliittisia pyrkimyksiä ja samoin näyttää pääasiassa olevan toisellakin kierroksella.

Nato on Bernerin mukaan muuttumassa tavanomaisesta sotilasliitosta kansainvälisten sopimusten valvojaksi ja lähialueiden vakauttajaksi. Suomelta ei tulevaisuudessa välttämättä kysytäkään, olemmeko sotilasliiton jäseniä vai emme. Meiltä kysytään, olemmeko valmiita kantamaan vastuumme Euroopan turvallisuuden hyväksi.

Georgij Alafuzoffin artikkeli tuo mielenkiintoisen lisän kirjaan Venäjän strategian ja sotilaspolitiikan analysoinnilla. Venäjän kansallisessa identiteetissä on Alafuzoffin mukaan läsnä niin suurvalta-ajattelu, voimakas armeija kuin alueellinen yhtenäisyyskin.

Venäjän sitoutuminen eteläisten rajojensa puolustamiseen ei vähennä luoteisten alueiden merkitystä. Pohjois-Eurooppa on Venäjän tulevaisuuden kannalta avainalue. Se on silta Länsi-Eurooppaan ja Atlantille, ja sieltä Venäjä pyrkii löytämään ratkaisuja taloutensa kehittämiselle. Luoteisten alueidensa sotilaallisesta turvallisuudesta Venäjä huolehtii kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Toisin kuin Pohjolan maiden poliittisessa johdossa vallitsee Baltian maiden hallituspiireissä ja yhteiskunnissa edelleen käsitys, että Venäjä muodostaa sotilaallisen uhkan niiden itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle. Toisaalta arvioidaan yleisesti, että Naton laajeneminen Baltian maihin voisi provosoida Venäjän vastatoimiin, jotka puolestaan vaikuttaisivat negatiivisesti alueen poliittiseen kehitykseen ja turvallisuuteen ja jopa alueen maiden sisäiseen vakauteen. Suomen kannalta on tärkeää, ettei mikään osapuoli ryhdy toimiin, joilla lisätään Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen jännitystä.

Kyösti Halonen käsittelee teknisen kehityksen haasteita Suomen puolustukselle. Hänen mukaansa Suomen sotilaallista liittoutumista pohdittaessa peruskysymykseksi nousee Naton tai EU:n halukkuus tarvittaessa osallistua Suomen puolustamisen ja toisaalta sitoutumisen uskottavuus. Sotilasliittouman ulkovartioina toimiville valtioille muiden resursseihin luottaminen on turvallisuusriski. Esimerkiksi Nato-maista Turkilla ja Norjalla on suhteellisesti korkeat puolustusmenot juuri tästä syystä.

Tavanomaisia aseita käyttävälle puolustukselle ainoa toimiva menettely on Halosen mukaan pyrkiä estämään hyökkääjältä nopean sotilaallisen voiton mahdollisuus ja kiistää näin hyökkäyksen poliittisten tavoitteiden saavuttaminen. Suomen alueellinen puolustus on tyypillinen esimerkki tällaisesta ei-provokatiivisesta, suhteelliseen pelotteeseen perustuvasta puolustusratkaisusta.

Teknologisesti kehittynyttä armeijaa vastaan Suomen maanpuolustuksen ainoana järkevänä kehityslinjana on Halosen mielestä selvästi suurvalloista poikkeavien ratkaisujen etsiminen. Tärkein komponentti on hajautettu johtaminen, joka perustuu pieniin, itsenäiseen taisteluun kykeneviin yksiköihin sekä hyvin koulutettuihin aloitekykyisiin johtajiin. Näin päädytään edelleen yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen perustuvaan malliin, jossa entistä tärkeämmän roolin saisivat sekä paikallisjoukot että muutamat harvat operaatiokykyiset joukot.

Halonen korostaa, että Suomi vastaa itse maanpuolustuksesta kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen liittoutuminen toisi mukanaan nykyaikaisen läntisen taistelutavan edellyttämän johtamis- ja tiedustelukyvyn, ehkä ilmasuojaa ja ydinasetakuita, mutta tekisi samalla riippuvaiseksi liittolaisavusta ja lisäisi näin haavoittuvuutta, kaikista poliittisista riskeistä puhumattakaan.

Vesa Tynkkysen artikkelissa sotilasdoktriinien kehitysnäkymistä painotetaan, että historiallisen kokemuksen ja geostrategisen sijainnin perusteella Venäjän sotilaallinen kehitys muodostaa keskeisen lähtökohdan Suomen sotilaalliselle maanpuolustukselle tulevaisuudessakin. Venäjän sisäisen ja kansainvälisen aseman kehityksen epävarmuus tekee tulevaisuuden hahmottamisen vaikeaksi.

Vaikka maailmalla kirjoitetaan runsaasti sodankäynnin menetelmien vallankumouksesta ja valmistautumisesta tulevaisuuden haasteisiin, olosuhteet Suomessa ja lähialueilla eivät välttämättä ole muuttumassa kovinkaan dramaattisesti. Kun Suomessa pohditaan 2010-luvun puolustuksen periaatteita, kysymys on Tynkkysen mielestä valmistautumisesta taisteluun melko perinteisin keinoin.

Pekka Visuri kiinnittää johtopäätöksissä huomiota siihen, että suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on vaikutusvallan hankkiminen mainittu mahdollisen Nato-liittoutumisen motiiviksi. Visuri korostaa, että puheenvuoroissa ei ole kuitenkaan kyetty täsmentämään mistä tärkeistä päätöksistä Suomi jäisi ulkopuolelle Nato-jäsenyyden puuttumisen takia, eikä myöskään jäsenyydestä seuraavia poliittisia ja sotilaallisia riskejä ole konkreettisesti analysoitu. Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan myös terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin. Liittoutumattomuudella on pyritty säilyttämään toimintavapaus, jolla laajan kriisin tai sodan sattuessa parannettaisiin edellytyksiä pysytellä sotatoimien ja muiden kriisien ulkopuolella.

Teos antaa ajankohtaisen ja kattavan kuvan tämän hetkisestä turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta keskustelusta. Se on ilmeisen Nato-kriittinen, mikä on useimman kirjoittajan sotilastaustaan nähden pienoinen yllätys. Toisaalta viime viikkojen julkisessa keskustelussa on käynyt ilmi, että esimerkiksi puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala suhtautuu myönteisesti Suomen nykyiseen liittoutumattomuuteen ja näkee nimenomaan sen antavan Suomelle vapauden toimia tasapainottavana voimana Euroopan turvallisuusrakenteissa. Kaskeala on todennut, että Nato-kysymys on puhtaasti poliittinen.

Käsiteltävänä olevan kirjan perusteella tulee johtopäätökseen, ettei Suomella ole yhtään syytä liittoutua sotilaallisesti. Suomi toimii jo nyt aktiivisesti myös turvallisuuspoliittisissa asioissa maailmalla, eikä pyri millään lailla eristäytymään. Aiempaa laajempaa kansalaiskeskustelu Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta on toki tervetullutta. Teos antaa lukijalle varsin hyvät edellytykset alan perusteiden ymmärtämiselle.

Kirjassa on asianmukaiset viitteet ja siinä on myös lyhyt luettelo käytetyistä lyhenteistä ja termeistä sekä asiahakemisto. Ratkaisu on erinomainen ja tukee kirjan toimivuutta turvallisuuspoliittisen keskustelun perusteoksena.