Tutki, eläydy ja kirjoita

Maarit Leskelä-Kärjen tutkimus kirjoittavista Krohnin sisaruksista on kiinnostava, vakuuttava ja - tätä adjektiivia ei tee usein mieli käyttää suomalaisesta opinnäytetyöstä - viehättävä teos, yksi viimeaikaisen suomalaisen naishistorian tärkeistä teoksista. Kirja tulee epäilemättä kiinnostamaan myös niin sanottua suurta yleisöä, sillä sen lukeminen ei vaadi laajoja pohjatietoja tai erikoissanaston hallitsemista, ja se on niin hyvin kirjoitettu ettei se laajuudestaan huolimatta uuvuta lukijaansa. Kirjoittaja luonnehtii teostaan kirjoittamisen kulttuurihistoriaksi. Häntä kiinnostaa "kirjoittaminen sosiaalisena ja historiallisena toimintana, erilaiset kirjoittamisen käytäntöihin liittyvät ehdot sekä kirjoittamisen merkitykset yksilön identiteetille" (s.

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. 685 sivua. ISBN 951-746-838-5.

Maarit Leskelä-Kärjen tutkimus kirjoittavista Krohnin sisaruksista on kiinnostava, vakuuttava ja – tätä adjektiivia ei tee usein mieli käyttää suomalaisesta opinnäytetyöstä – viehättävä teos, yksi viimeaikaisen suomalaisen naishistorian tärkeistä teoksista. Kirja tulee epäilemättä kiinnostamaan myös niin sanottua suurta yleisöä, sillä sen lukeminen ei vaadi laajoja pohjatietoja tai erikoissanaston hallitsemista, ja se on niin hyvin kirjoitettu ettei se laajuudestaan huolimatta uuvuta lukijaansa.

Kirjoittaja luonnehtii teostaan kirjoittamisen kulttuurihistoriaksi. Häntä kiinnostaa "kirjoittaminen sosiaalisena ja historiallisena toimintana, erilaiset kirjoittamisen käytäntöihin liittyvät ehdot sekä kirjoittamisen merkitykset yksilön identiteetille" (s. 19). Tutkimus osoittaakin vakuuttavasti, miksi tarvitaan myös kirjoittamisen eikä vain kirjallisuuden historiaa. Kirjoittamisen historiassa painopisteet ovat lopputuotteen sijasta itse toiminnassa (yhteiskunnallisessa kontekstissaan) ja kirjalliseen kaanonin yltäneiden teosten ohella kirjoittamisen rönsyilevässä aluskasvillisuudessa. Leskelä-Kärjen tutkimuksessa korostuu kirjoittamisen monimuotoisuus: sen erilaiset formaatit, motiivit, materiaaliset ehdot ja funktiot.

Leskelä-Kärjen aihe on kirjoittamisen kulttuurihistorian kannalta erinomaisen otollinen: kohteena ovat kolme Krohnin kulttuuriperheen sisarta, Helmi (Setälä), Aino (Kallas) ja Aune, joista ensimmäinen eli 1871-1967, toinen 1878-1956 ja kolmas 1881-1967. Sisarusten persoonallisuudet ja elämänvaiheet erosivat monella tavalla (Helmi Krohnilla oli myös eri äiti kuin Ainolla ja Aunella), mutta yhteisen suku- ja perhetaustan ja sukupuolen ohella heitä yhdisti vahvasti ainakin yksi asia: kirjoittaminen. Se oli kaikille kolmelle ammatti, elämäntapa ja identiteetin rakentamisen keskeinen osa. Tutkimuksen muita johtoteemoja ovat naiseus, sisaruus ja uskonnollisuus. Tutkimuksen päälähteenä ovat Krohnin sisarten tuottamat tekstit, julkaistut ja julkaisemattomat. Tekstit ovat saaneet Leskelä-Kärjessä perusteellisen, tarkan ja ymmärtävän lukijan.

Teos on paitsi kontribuutio kirjoittamisen kulttuurihistoriaan myös kolmoisbiografia, sillä se seuraa Krohnin sisarten elämää heidän kirjoittamisensa kautta – ja he kirjoittivat lähes koko ajan – nuoruusvuosista elämän loppuun saakka. Kirjoittaen maailmassa tuo sekä metodologisesti että sisällöllisesti jotain uutta myös biografisen tutkimuksen kenttään. Metodologisesta näkökulmasta kiinnostava on tekijän yritys tehdä kirjailijabiografiaa, jossa tekstejä ei tulkita henkilöhistoriallisten tapahtumien valossa vaan pikemminkin elämää tulkitaan tekstien tuottamisena. Sisällöllisesti teos tuo lisävalaistusta etenkin vähemmän tutkittujen Krohnin sisarten Aunen ja Helmin elämään, osin uusien lähteiden avulla. Samalla kun Maarit Leskelä-Kärki kertoo Krohnin kolmesta sisaruksesta hän myös piirtää elävän, joskin joiltakin osin pakostakin aika luonnosmaisen kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisesta kulttuurista.

Eräs kysymys, jonka kanssa Leskelä-Kärki on joutunut painimaan on se, miten nivoa toisiinsa "elämä" ja "teokset" ilman että jälkimmäinen palautuisi edelliseen. Kuten feministinen kirjallisuudentutkimus on todennut, naisten kirjallisia tuotteita tarkastellaan liian usein heidän elämänsä ja persoonansa peilinä, mikä kyseenalaistaa niiden asemaa ja ansioita kirjallisuutena. Leskelä-Kärjen halu välttää tämä sudenkuoppa selittää ilmeisesti eräitä hänen tutkimuksellisia valintojaan, esimerkiksi biografialle epätavallisen ei-kronologisen rakenteen. Teos jakautuu kahteen pääosaan: sisarten kirjoittamista tarkastellaan ensin toimintana ja sitten kokemuksena. Näin sellaiset henkilöhistorialliset ilmiöt – esimerkiksi Aino Kallaksen tunnetut miessuhteet – jotka aiempi tutkimus on nostanut keskeisiksi selitystekijöiksi, voidaan käsitellä teoksen viimeisissä luvuissa. Tämä omaperäinen rakenteellinen ratkaisu on tuonut mukanaan aika tavalla toistoa, ja siitä seuraa myös ajoittaista turhautumista lukijalle, joka odottaa saavansa vastauksen johonkin kysymykseen sivulla 80 ja saakin sen vasta sivulla 470.

Mitä lähestymistapaan tulee, kirjoittajan johtavana tavoitteena on tutkimuskohteen ymmärtäminen ja kunnioittaminen, "toisen kohtaaminen hänen ehdoillaan" (s. 633). Niin kiinnostava ja sympaattinen kuin tällainen lähestymistapa onkin, siihen sisältyy joitakin – ainakin potentiaalisesti – ongelmallisia piirteitä.

Leskelä-Kärki sanoutuu pehmeästi (siis ketään eksplisiittisesti kritisoimatta) mutta päättäväisesti irti suomalaista historiankirjoituksen positivistisesta perinteestä. Hän ei käytä historiankirjoituksen tavallisia etäännyttäviä ja objektivoivia menetelmiä, vaan puhuu reilusti omalla äänellään, minä-muodossa. Tämä on mielestäni pelkästään positiivista. Hieman varauksellisemmin suhtaudun hänen harjoittamaansa (& ilmeisesti myös yleisemmin suosittelemaansa) perusteelliseen itsereflektioon. Sinänsä on aivan paikallaan, että historiantutkijakin määrittelee oman paikkansa – fiinimmin positionsa – suhteessa tutkimuskohteeseen ja myös muihin samalla kentällä toimiviin tutkijoihin. On kuitenkin monia tapoja tehdä tämä, enkä ole varma onko Leskelä-Kärjen suosittelema tapa – "tutkimusprosessin kuluessa heränneiden tunteiden tunnistaminen" (s. 84) – paras mahdollinen. Minusta tavoite näyttää epärealistiselta, ainakin jos nämä tunteet on tosiaan kaikkinensa tarkoitus kirjoittaa auki lopulliseen tutkimukseen. Inhimillisten tunteiden ja tutkimusprosessin luonteen vuoksi en pidä itsereflektiota tässä merkityksessä ja tässä laajuudessa mahdollisena (ainakaan ilman erillisen oheisteoksen kirjoittamista). Ja kun omien tunteiden reflektoiminen sen vuoksi edellyttää äärimmäistä karsintaa ja valikointia, joka tehdään pitkälti muilla kuin emotionaalisilla perusteilla, kuinka informatiivinen tai "aito" lopputulos voi olla?

Toinen ongelma on se, että empaattisuus korostuu tutkimuksessa ajoittain kriittisyyden kustannuksella. Leskelä-Kärki nojaa sisarten itsensä tuottamiin lähteisiin muutamissa sellaisissakin kohdissa, joissa tutkimus olisi hyötynyt muiden lähteiden tarjoamasta ristivalotuksen mahdollisuudesta. Esimerkiksi suhde veljiin jää varsin kiiltokuvamaiseksi, kun sitä käsitellään pelkästään sisarten kirjeiden ja päiväkirjojen kautta. Kirjoittaja on myös ilmeisen haluton esittämään sellaisia tulkintoja, joita hänen tutkimuskohteensa eivät olisi halunneet kuulla tai voineet ymmärtää. Esimerkiksi kysymys seksuaalisuudesta ei ole mielestäni epärelevantti vain siksi, että asioita nimitettiin ja kategorisoitiin eri tavoin sata vuotta sitten kuin nykyisin (s. 521). Leskelä-Kärki jättää käyttämättä kiinnostavia tulkintamahdollisuuksia myös puhuessaan Helmin spiritualistisista harrastuksista ja hänen automaattikirjoituksella laatimistaan teksteistä, koska ei pidä oikeutettuna arvottaa niitä ulkoapäin (s. 281). Onneksi spiritualismia koskevan jakson loppuun on – lyhyesti ja vähän anteeksipyytävästi – kirjattu muutamia tarkkanäköisiä huomioita siitä, millaisia psykologisia ja muita tarpeita tämänlaatuinen toiminta tyydytti Helmin elämässä (s. 290). Leskelä-Kärki, kuten niin monet muutkin kvalitatiivista tutkimusta tekevät, ilmoittaa tutkivansa tekstejä hermeneuttisesti. Alkuperäisessä – siis teologisessa – hermeneutiikassa suopeuden periaatteen rinnalla tulkintaa ohjasi aina kriittisyyden periaate.

Kirjoittaja suhtautuu tutkimuskirjallisuuteen samalla hienovaraisuudella kuin lähteisiinsä. Hän keskustelee, kommentoi ja nostaa auliisti muita tutkijoita esiin. Teos on tutkimuskirjallisuuden runsaudensarvi ja toimii siis muiden ansioidensa ohella hyvänä apuna sellaiselle lukijalle, joka haluaa tietää lisää kirjoittamisen kulttuurihistoriasta. Tutkijatoverit meillä ja muualla saavat toisinaan äänensä kuuluville sellaisissakin paikoissa, joissa se ei tutkimuksen pääjuonteen kannalta olisi välttämätöntä. Esimerkiksi vertaukset amerikkalaiseen kirjallisuusinstituutioon eivät aina tunnu tarpeellisilta. Ja lukija kyllä uskoisi ilman Davidoffiin vetoamistakin, että jaettu lapsuudenperhe on tärkeä sisaruuden muotoutumisessa (s. 500). Suoraa kritiikkiä aiempia tulkintoja kohtaan Leskelä-Kärki esittää erittäin harvoin. Lähinnä rivien välistä on luettavissa, ettei hän ole innostunut kaikista Laitisen (s. 27, 594) tai Vareksen (s. 249) tulkinnoista. En kuitenkaan saanut sellaista vaikutelmaa, että Leskelä-Kärki olisi tulkinnoissaan epäitsenäinen – pikemminkin hän on äärimmäisen keskusteleva ja yksinkertaisesti haluton kiistelemään.

Viimeinen huomautukseni ei kohdistu suoraan Leskelä-Kärjen tutkimukseen, vaan se liittyy yleisemmin (nais)historiantutkimuksen näkymiin. Empaattinen ja kunnioittava asenne, jonka ei siis tarvitse sulkea pois kriittisyyttä, on hieno ja tarpeellinen asia historiankirjoituksessa, erittäinkin biografisessa historiankirjoituksessa. Näköpiirissä on kuitenkin ongelmia, jos empatiasta tehdään ohjelmallinen vaatimus nimenomaan naishistoriassa, samalla kun muu osa tutkimuskenttää jatkaa menoaan ikään kuin tutkimuskohteen tutkijassa herättämät tunteet olisivat jonkinlaisia mentaalisia viruksia tai matoja, jotka uhkaavat tärvellä muuten niin siistit tiedostot. En haluaisi nähdä henkilöhistoriallisen tutkimuksen kentän jakautuvan kahteen osaan: yhtäältä naistutkijoihin, jotka kirjoittavat empaattisen myötäsukaisesti naistoimijoista, mieluiten unohdetuista naisista, ja toisaalta miesten alueeseen, jolla potkitaan keinoja kaihtamatta suurmiehiä jalustoiltaan (ainakin tieteenhistoriassa ikonoklastinen biografia tuntuu tällä hetkellä kansainvälisesti olevan se vallitseva trendi). Tällainen työnjako uusintaisi turhan selvästi perinteisiä sukupuolirooleja tutkimuksen alueella – samalla kun tytöt tanssahtelevat iloisesti omassa piirissään, pojat leikkivät nenät verillä kukkulan kuningasta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *