Tutkimuskuvassa Juhani Aho

Tarja-Liisa Hypénin väitöskirja edustaa reseptiohistoriallista kirjallisuudentutkimusta. Pari vuotta sitten julkaistu Leeni Tiirakarin väitöskirja "Taistelevat lukumallit. Minna Canthin teosten vastaanotto" ja Hypénin tutkimus ovat monella tapaa suomalaisen vastaanottotutkimuksen sisarpari. Molemmat pohjautuvat laajaan ja perusteellisesti käsiteltyyn aineistoon, eikä kummankaan väitöskirjan aineistoon jää jälkipolville juuri lisättävää.

Hypén, Tarja-Liisa: Kuvassa oikealla Juhani Aho. Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen Aho-kuva 1880-luvulta 1990-luvulle.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. 392 sivua. ISBN 951-746-086-4.

Tarja-Liisa Hypénin väitöskirja edustaa reseptiohistoriallista kirjallisuudentutkimusta. Pari vuotta sitten julkaistu Leeni Tiirakarin väitöskirja "Taistelevat lukumallit. Minna Canthin teosten vastaanotto" ja Hypénin tutkimus ovat monella tapaa suomalaisen vastaanottotutkimuksen sisarpari. Molemmat pohjautuvat laajaan ja perusteellisesti käsiteltyyn aineistoon, eikä kummankaan väitöskirjan aineistoon jää jälkipolville juuri lisättävää. Sitkeän uurastuksen tuloksia kumpikin.

Hypénin tutkimus selvittää Juhani Ahon kirjailijankuvan rakentumista kirjallisuudentutkimuksessa. Kirjailijakuvalla hän tarkoittaa kuvaa, joka kirjailijasta luodaan ja välitetään laajemmalle vastaanottajajoukolle. Hypén myöntää, että esimerkiksi kirjallisuuden opetuksella, päiväkritiikillä tai kirjailijan tekstien sovituksilla toisiin taidemuotoihin tai medioihin on välittömämpi vaikutus kirjailijakuviin kuin tutkimuksella. Hypénin mielestä tutkimus kuitenkin vaikuttaa usein näiden taustalla. Toivottavasti joku joskus kiinnostuu tutkimaan, miten tämä taustavaikutus toimii.

Ahon tutkimusvastaanottoa Hypén analysoi "käyttöarvon" ja "symboliarvon" käsitteillä. Käyttöarvolla Hypén kuvaa niitä kirjailijan tuotantoon liitettäviä tulkinnallisia arvoja, joita kirjailijakuvien tuottajat kannattavat. Symboliarvolla Hypén taas tarkoittaa vallitsevinta ja hallitsevinta käyttöarvoa tiettynä aikana. Symboliarvo on käyttöarvoja pysyvämpi, eikä se määritä vain yhtä teosta, vaan laajempaa tuotannon osaa. Jotta kirjailija nousisi kaanoniin, on hänen saatava yksi tai useampia symboliarvoja. Näiden arvojen muutoksia Hypén tutkii tarkkailemalla, mitä käyttöarvoja Ahon tuotantoon on sijoitettu, mitkä käyttöarvoista ovat muuttuneet symboliarvoiksi ja miten nämä arvot ovat ohjanneet Ahon tuotannon vastaanottoa.

Tutkimusaineiston rajaus on periaatteessa selkeä: siihen kuuluu kaikki Juhani Ahon kirjailijantoimintaan liittyvä tutkimus. Tähän selkeään rajaukseen Hypén esittää kuitenkin lavennuksen: aineistoon kuuluu myös sellaisia tekstejä, "joiden voi ajatella vaikuttaneen yleiseen kirjailijamielikuvaan niissä kysymyksissä, joita varsinainen kirjallisuudentutkimus on käsitellyt". Tutkimusaineisto on vaikuttava, eikä siitä selvästikään puutu mitään olennaisesti Ahon tutkimuskuvaan vaikuttavaa.

Aineiston käsittely vie suurimman osan väitöskirjasta. Liki 200 sivua Hypén käy yksityiskohtaisesti läpi jokaisen Ahon teoksen tutkimusvastaanoton. Käsittelyosa on kieltämättä puuduttavaa luettavaa, mutta väitöskirjan tekijä on valinnut perusteellisen linjan. Ainakin lukijalle tulee selväksi, millaisiin tutkijoiden lausumiin väitöskirjan päätelmät perustuvat. Käsittelyosuudessa paljastuu Ahosta kirjoitettujen monografioiden suuri vaikutus kirjailijakuvaan. Ahosta on kirjoitettu neljä laajaa monografiaa, joten niiden tekijöiden nimet (Castrén, Nieminen, Aho, Niemi) toistuvat jatkuvasti. Samoin ilmenee, miten suuri merkitys kirjallisuushistorioilla on kirjailijoista tuotetun tiedon välittäjinä. Usein monografioiden ja kirjallisuushistorioiden määritelmät toistetaan sitten uskollisesti muussa tutkimuksessa.

Pienenä teknisenä ongelmana aineiston käsittelyosuudessa on se, että eriaikaisten tutkimusten ajallisen sijoittumisen hahmottaminen on usein vaikeaa. Tutkimuksissa havaittavat historialliset muutokset eivät käy selvästi ilmi. Aikajaksona on sentään yli sata vuotta. Samoin alkavat lukijan tajunnassa hämärtyä erilaisten käyttö- ja symboliarvojen erot. Kaikenlaisia arvoja vilisee pitkin tekstiä: kansallishistorian käyttöarvo, lapsuus-aihe käyttöarvo, kirjallisuuspoliittinen käyttöarvo, psykologisen kuvaajan käyttöarvo, kansallinen käyttöarvo, leppoisan humoristin symboliarvo, kansanomaisen humoristin symboliarvo, luonnonkuvaajan symboliarvo, luonnonlyriikka-symboliarvo, intimistin symboliarvo, biografistinen arvo… Keskittyneellä lukemisella kyllä huomaa, ettei tutkija sekoa arvoihinsa, vaan käyttää käsitteitään johdonmukaisesti.

Käsittelyjakson jälkeisissä viidessä luvussa Hypén sitten vetää tutkimuksen langat komeasti nippuun. Luvuissa kirkastuvat tutkimusvastaanoton käyttö- ja symboliarvojen muutokset sekä se, millaista "Juhani Ahoa" tutkijat ovat halunneet eri aikoina lukea.

Hypénin mukaan Ahon lastut ovat ohjanneet myös hänen muun tuotantonsa tulkintoja. Hypén väittää, että Ahon tutkimusvastaanotto olisi jopa tiivistettävissä yhden lastun vastaanottoon – lastuun "Kosteikko, kukkula, saari…" Ahon pääteoksista – siis niistä teoksista, joita tutkijat ovat eri aikoina pitäneet hänen pääteoksinaan – ainostaan "Juhan" vastaanotto on poikennut linjasta. "Juhan" tutkimusvastaanotto on ollut niin ristiriitaista, ettei se Hypénin mielestä kanna yhtään Ahoon liitettyä symboliarvoa. Siksi teos ei ole vaikuttanut myöskään tutkijoiden Aho-kuvaan.

Tutkimuksissa ennen vuotta 1910 Ahon tyyli oli symboliarvoista ensimmäisenä. 1910-luvulla symboliarvona oli luonnonkuvaus, 1920-luvulla tunnelmalyyrisyys, 1930-1950-luvuilla jälleen luonnonkuvaus (1950-luvulla mukaan tuli myös kansallinen arvo), 1960-luvulla intimismi, 1970-luvulla tunnelmakuvaus ja nostalgisuus, 1980-luvulla jälleen tunnelmalyyrisyys ja 1990-luvulla intimismi. Nämä olivat siis vuosikymmenten hallitsevimmat symboliarvot. Toki tutkijat liittivät Ahon tuotantoon muitakin arvoja, mutta yleistysten toiseksi yleisemmätkään määreet eivät Ahon kirjailijakuvaa juuri muuta.

Näillä perusteilla Aho on kuulunut sadan vuoden ajan suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Kirjailijan ja hänen tuotantonsa kanonisointi on tietysti aina pelkistävää. Ahon tapauksessa tutkimuskuvasta puuttuu kirjailijan yhteiskunnallisuus. Tutkijat ovat pitkälti sivuuttaneet Ahon yhteiskunta-analyyttisen ja -kriittisen tuotannon. Sama koskee lastujen yhteiskunnallista ainesta – se on sivuutettu tai tulkittu muuksi symboliarvojen nojalla.

Tutkimus osoittaa, kuinka konservatiivista kirjallisuudentutkimus on tai ainakin Juhani Ahon kohdalla on ollut. Sadan vuoden aikana Ahon kirjailijakuvassa on tapahtunut yllättävän vähän muutoksia. Yksittäiset, valtavirtatulkinnoista poikkeavat tutkimukset eivät juuri ole vaikuttaneet Ahon kirjailijakuvaan. Hypén mainitsee, kuinka esimerkiksi Pirkko Alhoniemi nosti jo "1970-luvulla esille Ahon yhteiskuntakriittisyyden ja kyseenalaisti Ahon nostalgikko-arvoa – tuloksetta".

"Kuvassa oikealla Juhani Aho" lisää suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen itseymmärrystä. Toisen tutkimuksen aihe olisi, mistä "ulkokirjallisista" syistä Ahon kirjailijakuvassa tapahtuneet muutokset johtuvat. Esimerkiksi se, että Juhani Niemi pitää 80-luvulla ilmestyneessä monografiassaan Ahoa jonkinlaisena vihreän liikkeen edelläkävijänä, kertoo aika paljon siitä, miten tutkimuksen ajankohdan käsityksiä maailmasta projisoidaan tutkimuskohteeseen. Hypénin tutkimus näyttää, miten kirjallisuudentutkimusta kirjoitetaan aikaisemman "päälle" ja miten tutkimuksen tekoaika vaikuttaa kirjailijan teosten tulkintoihin. Tutkimus osoittaa, että Ahon kirjailijakuvan pysyvyys ei johdu hänen tuotantonsa kantamista pysyvistä arvoista, vaan siitä prosessista, miten tutkimus klassikkojaan käsittelee.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *