Markku Kivinen & Leena Vähäkylä (toim.): Venäjän palatseissa ja kaduilla. Gaudeamus, 2015. 311 sivua. ISBN 978-952-495-351-1.
Venäjä-kirjoittelu on Suomessa usein valitettavan populistista politologiaa, missä keskiössä ovat vain presidentti Putin, Kreml – ja tätä nykyä Ukrainan kriisi. Siksi on sivistävää lukea vähän tutkitumpaakin tietoa itänaapurista.
Venäjän palatseissa ja kaduilla -teoksessa ei ole ala- eikä lähdeviitteitä: kirja on selvästi tarkoitettu akateemisia piirejä laajemman joukon luettavaksi. Kaikki lähes 30 kirjoittajaa ovat professoreita, tohtoreita ja huippututkijoita. Useimmat lyhyetkin artikkelit ja tietolaatikot todistavat osaamisesta. Mukana on vain yksi venäläistutkija, Suomessa viime vuodet vaikuttanut Vladimir Gelman. Hän pohtii Venäjän autoritaarisuutta ja mahdollisuuksia demokratia-kehitykseen ”superpresidenttiyden” varjossa. Näkymät ovat melko pessimistisiä, mutta Gelmanin mietteitä kelpaisi tuoda julkisuuteen enemmänkin.
Markku Kivinen on kirjoittanut Venäjän kansalaisyhteiskunnasta ja uudesta luokkarakenteesta ennenkin. Nyt Kivisen arviot ovat entistä varovaisempia: keskiluokka on pitkälti käpertynyt itseensä, tyytyy oloonsa eikä halua paljon muuta kuin vaurastua tai pitää asemansa. Kaduille se ei lähde. Kaduilla teoksessa ollaan muutenkin aika vähän eivätkä varsinaiset marginaalit näytä tutkijoita paljon kiinnostavan. Eivät edes naiskysymys, nuoret tai miljoonat siirtotyöläiset. Jouko Nikula tosin pohtii ay-liikkeen näkymättömyyttä ja uusia haasteita.
Myös uusia, mielenkiintoisia aiheita
Pienistä puutteista huolimatta artikkelikokoelma sisältää uusia mielenkiintoisiakin aiheita. Leo Granbergin vertailu maaseudun rakennemuutoksesta Suomessa 50 vuoden takaa ja Venäjällä alkaen 1990-luvulta on karua luettavaa. Yhtymäkohtia mutta erojakin löytyy. Venäjällä valtion turvaverkostot ovat olleet maaseudulla kolhoosien hävittyä olemattomat. Suomessa kylät tyhjenivät 1960-luvulla hieman hallitummin. Nina Tynkkysen ja Veli-Pekka Tynkkysen ympäristökysymyksiä valottava artikkeli yllättää objektiivisuudellaan: valtavalta Venäjältä löytyy vielä kosolti koskematonta luontoakin. Energiapolitiikka on oma lukunsa. Pami Aalto kysyykin sen perään, pystyykö Venäjä jalostamaan ja hyödyntämään resurssinsa oikealla tavalla.
Kuva: Öinen Moskova Kansainväliseltä avaruusasemalta kuvattuna. (NASA)
Jussi Lassila kirjoittaa monenkirjavasta nationalismista ja Markku Kangaspuro pohtii ”Suuren Isänmaallisen sodan” tulkintoja. Nationalismin nousuun kuuluu tavallaan myös intoilu ”oikeakielisyydestä”, mitä selvittelee venäjän kielen opetuksesta Suomessakin paljon kirjoittanut Arto Mustajoki. Kielenkäytön ”höllentyminen” ja venäjään iskostuneet ”anglismit” eivät kaikkia miellytä. Vapaamielisyys kielellisessä ilmaisussa on tehnyt muutenkin varsinaisen harppauksen neuvostosensuurin ajoista.
Kulttuuri jää luvattoman vähälle
Olen itse joskus kirjoittanut Neuvostoliiton aikaisesta pyhitetystä korkeakulttuurista, ja jopa väittänyt, että juuri kulttuuri tavallaan nousi lähes ”kansalaisuskonnoksi” ateistisessa maassa. Tunnustetut kirjailijat, ohjaajat ja taiteilijat edustivat moraalista papistoa. Elina Kahlan artikkeli uskonnon ja vallan keskinäissuhteesta valottaa nyt sitten ortodoksisuuden ja uskonnollisuuden paluuta ja roolia 2000-luvun Venäjällä. Kulttuuri jää kirjassa kuitenkin luvattoman vähälle, vaikka Tomi Huttusen kirjallisuuden avantgarde-pikahistoria onkin sivistävää luettavaa.
Venäjän palatseissa ja kaduilla antaa myös päivitettyä uutta tietoa Venäjän ”idänpolitiikasta”. Monet kirjoittajat koskettelevat Venäjän imperiumin uusia rakennuspuita ja laajentumispyrkimyksiä sekä geopolitiikkaa. Suvi Kansikkaan artikkeli ”Euraasian unionista” on tässä mielessä yksi kirjan mielenkiintoisimpia.