Ristivetoa-nimiset muistelmat käynnistyvät 2000-luvun alkupuolella Ilomantsin Ontronvaaralta, jossa tekijä potee tyhjän näytön kammoa. Kirjoittaminen pitäisi saada käyntiin. Myöhemmin kirjoittamiselle tulee oikea hetki, ja silloin alkavat suvun vaiheet keriytyä auki. Muistelijan varhaisille vuosille on leimallista, että perheen asuinpaikat vaihtuvat tiuhaan, sillä isä on kunnan virkamies, jonka töiden perässä ruokakunta etenee länsirannikon paikkakunnilta kohti pohjoista ja päätyy lopulta Sallaan. Elämä ei ole aina auvoista, kun vanhempien alkoholin käyttö saa yhä pitävämmän otteen keskiluokkaistuvan perheen arjesta. Tyttö kasvaa aikuiseksi vanhempien avioliiton rakoillessa ja itsenäistyy. Käy niin, että alkoholismi seuraa kuin kirous, sillä Istalan aviomies näyttelijä Jussi Vilpponen sortuu viinaan ja myöhemmin kirjoittaja itse alkaa ratkoa ongelmia samoin konstein.

Tästä alkaa Päivi Istalan kuvaama tie pohjalta ylöspäin ja tilinteko menneen kanssa sekä asioiden selvittäminen tyttären kanssa. Rehellisen oloinen avautuminen viinapaholaisen kuristusotteesta on muistelmien voimallista antia. Se on kuitenkin vain yksi puoli yli viisisataasivuisesta niteestä, jossa suurten ikäluokkien tarinat tulevat kiinnostavalla tavalla valaistuksi yhden muistelijan perspektiivistä.

Tietysti tarina viinaan kaatumisesta, kuten kirjoittajan oma ilmaus kuuluu, on myös laajemmin osa kostean sukupolven kokemusta. Ennen kaikkea muistelmat ovat kiinnostava kokonaisuus siksi, että Istala toimi sekä teatterissa ja Yleisradiossa. Molemmat ovat tärkeitä näköalapaikkoja 1960-luvun sukupolven itseilmaisuun, kapinaan ja lopulta sen kilpistymiseen.

Uusi järjestys haussa

Teatteriopintojen lomassa Päivi Istala aloitti kesällä 1967 Sävelradion toimittajana. Sävelradio oli Yleisradion vastaus nuoren kuulijakunnan vaatimuksiin saada kuultavaksi enemmän kevyttä musiikkia. Yleisradion vanhempi väki saattoi pitää poppia ohjelmissaan soittavia sävelradiolaisia hampuuseina, mutta tosiasiassa nämä sivistivät kuuntelijoita yleisradiolaisen perinteen mukaisesti. Ohjelmansa he toimittivat huolella ja esittelivät kevyen musiikin lajien kirjoa. Tarkoituksena oli yllättää kuulijat ja tarjota vaihtoehtoja.

Yllätyksiä radion kuuntelijoille ja tv:n katselijoille tuli lisää, kun 1960-luvun murros muuntui toiminnaksi. Taite oli tietenkin monen osatekijän summa. Viestintäympäristön osalta keskeinen elementti oli vasemmistopuolueiden saavuttama eduskunnan enemmistö vuoden 1966 vaaleissa. Parlamentaarisesti valvotun Yleisradion pääjohtajaksi kohonnut Eino S. Repo tuli tehtäväänsä Keskustapuolueen tuella, mutta rekrytoi nuoria uusvasemmistolaisia. Monet radikalisoituivat vasemmiston nosteessa, kuten tavallaan Repo itsekin.

Tuore pääjohtaja halusi tuoda yhteiskunnallisesta keskustelusta syrjässä pysytelleen Yleisradion vaikuttajaksi ja haastajaksi. Yleisradion ääniaalloilla ja aloittelevassa televisiossa alkoi perustarjonnan ohella reipas tuuletus, jossa sodankokeneen sukupolven tunkkaisina pidetyt arvot kyseenalaistettiin. Kun porvaria ärsytettiin, se provosoitui. Sukupolvirintamaksi ymmärretyt suuret ikäluokat alkoivat sanoin ja teoin kääntää oikeudettomaksi kokemaansa maailmaa uuteen järjestykseen.

Päivi Istala muistelee, miten hänen aikalaismittapuulla kieltämättä provokatiivinen keskusteluohjelmansa Ristivetoa päätyi 1970-luvun alussa myrskyn silmään. Ohjelmat käsittelivät aseistakieltäytyjiä, kirkkoa, Persian shaahin vierailua ja lopulta ratkaisevaksi osoittautui vuokra-asumisen pulmia käsitellyt lähetys. Kärjistykset ja sketsit harmittivat Yleisradion ohjelmaneuvostossa niin paljon, että vastustajat saivat tahtonsa läpi. Kausisuunnitelmaan merkitty ohjelma poistettiin äänestyspäätöksellä kokonaan. Keskustelu jatkui ja paisui, ja tohinassa Päivi Istala sai vasemmistolaisen ärsyttäjän maineen.

Politisoituva kapina

Tekijä käy lävitse tarkoin tapahtumankulkua ja pystyy jälkikäteen ymmärtämään sukupolvikonfliktin syvyyttä. Ironisena hän pitää mainettaan sotaveteraanien tekemän työn mitätöijänä. Oman arvionsa mukaan sotaveteraanin lapsena hän oli kaukana taistolaisen äärivasemmiston harjoittamasta historiatajuttomuudesta, jossa sota-ajan realiteetit kiellettiin.

Muistelmissa tulee esille, miten riemukas maailman muuttamisen eetos myrkyttyi läpipolitisoituneeksi reviiritaisteluksi. Yleisradiossa tekemisen meininki vaihtui kellontarkkaan politiikan tasapuoliseen annosteluun. Laitavasemmisto jakautui enemmistöläisiin revareihin ja jyrkän linjan taistolaisiin. Istala lukeutui revareihin. Ja vaikka on ollut puhetta, että taistolaisten vallankäyttöä kulttuuripiireissä on liioiteltu, tämä muistelija kertoo toisin. Istalan muistelmien mukaan vaikkapa Teatterikoulun aikana taistolaisklikki todella pystyi kiusaamaan ja vaikuttamaan.

Pääkaupungin kulttuurimyrskyistä Päivi Istalan tie vei ensiksi Ouluun näyttelijämiehen työn mukana. Sittemmin tekijä siirtyi kuudeksi vuodeksi Kemin kaupunginteatterin ohjaajaksi ja toviksi johtajan sijaiseksi. Kemin vuosina hän teki kaksitoista ohjausta, mutta myös yksityiselämä oli vaiheikasta. Mies sairastui keuhkotuberkuloosiin, tuli raskaus ja lapsen syntymä sekä avioero. Sittemmin Istala palasi Yleisradioon, ja hänestä tuli kuukausipalkkainen toimittaja. Ylen 1990-luvun alun suuressa kanavauudistuksessa hän ideoi Radio Suomen ohjelmakartalle Naisten tunnin, nimensä mukaisesti naisten elämää, työtä ja toimintaa käsittelevän ohjelman. Naisten asian ajaminen on keskeinen teema, jota muistelija haluaa korostaa.

Vakava sukupolvi

Ristiveto tarkoittaa yksiselitteisimmin läpivetoa, joka vaihtaa seisahtuneen ilman. Päivi Istalan muistelmien nimeksi se sopii muutenkin kuin viittauksena vanhaan radio-ohjelmaan. Tekijä ei ole kaihtanut reipasta tuulettamista ja heittäytymistä myrskyn silmään, vaikkakin muistelijan mukaan tilanteet ovat vieneet mukanaan. Toimittajalle luonteenomainen spontaanius ja poleemisuus ovat tuottaneet persoonallisia radio-ohjelmia. Kärjistyksiä hän ei ole kaihtanut ja suorasukaisuuden hintana on ollut arvostelijoiden joukko.

Toimittajavuosia painottavat muistelmat ovat vahvasti tunnustuksenomaiset, ja ne kertovat tekijän vahvoista anti- ja sympatioista. Suku on joskus pahin, mutta se on myös isovanhempia myöten rakas. Ja vaikka Istala arvostelee raskaasti uuden Ylen liike-elämästä poimittuja johtamisoppeja, kritiikin ytimessäkin pilkistää rakkaus radiotyöhön, itse välineeseen ja sen sivistystehtävään. Tämän tunteen Päivi Istala tosiaan onnistuu välittämään paikoin tummasävyisissä muistelmissaan. Vaikka radiotoimittajan työ on teknisesti vuosien saatossa muuttunut, sen perusluonne on säilynyt. Se on ihmisten kohtaamista, tunteiden välittämistä ja kuuntelijoiden havahduttamista.

Jo kirjan alkupuolella Päivi Istala tulkitsee, että elämän vakavuus yhdisti koko sodan jälkeen syntynyttä sukupolvea. Sodassa nuoruutensa menettäneet vanhemmat onnistuivat siirtämään oman eetoksensa radikalisoituviin lapsiinsa. Tämä kirja kertoo yhden vakavikon näkemyksen, jossa läpivalaistaan kokonaista sukupolvikokemusta.