Työkaluja tutkijan pakkiin

Moni tutkija varmasti unohtaa toisinaan, että kieli on tieteentekijän tärkeimpiä työkaluja. Sitä on siis syytä vaalia. Määräaikaishuoltoa tarjoaa Vastapainon tuore artikkelikokoelma Tieteellinen kirjoittaminen. Kuten kirjan saateosiossa osuvasti todetaan, tieteessäkään ei ole tärkeää vain se, mitä sanotaan, vaan myös se, miten sanotaan.

Kinnunen, Merja & Löytty, Olli (toim.): Tieteellinen kirjoittaminen. Vastapaino, 2002. 204 sivua. ISBN 978-951-768-110-0.

Moni tutkija varmasti unohtaa toisinaan, että kieli on tieteentekijän tärkeimpiä työkaluja. Sitä on siis syytä vaalia. Määräaikaishuoltoa tarjoaa Vastapainon tuore artikkelikokoelma Tieteellinen kirjoittaminen. Kuten kirjan saateosiossa osuvasti todetaan, tieteessäkään ei ole tärkeää vain se, mitä sanotaan, vaan myös se, miten sanotaan.

Toimittajat asettavat kirjan tavoitteeksi muun muassa innostaa ihmisiä pohtimaan erilaisia tapoja kirjoittaa tieteellisesti. Teos antaakin vaihtelevan kuvan siitä, miten (voi) kirjoittaa tieteellisiä tekstejä. Tekstien kirjo vaihtelee laajasta näkökulmien pohdinnasta tiukasti rajattuun tekniseen neuvontaan, kuivasta jargonista pirteään lennokkuuteen. Hyödyllisten neuvojen ohella kirjan parasta antia on päällimmäiseksi jäävä havainto siitä, että tieteen kentällä voi olla monta erilaista tapaa kirjoittaa laadukkaasti. Nuoria tutkijoita ohjaavilta, ansioituneilta tieteentekijöiltä tuntuu unohtuvan tämä moninaisuus (tietoisesti tai tiedostamatta) turhan usein. Tieteessä on harvoin yhtä lopullista totuutta, edes yhden tieteenalan sisällä. Sama pätee ilmaisukeinoihin. Ja haluttiin sitä tai ei, tiedettä kirjoittavienkin on tänä päivänä yhä tärkeämpää huomioida ja palvella myös yleisöään.

Teoksen luontevinta kohdeyleisöä lienevät nuoret, aloittelevat tutkijat (kenties tutkijakoululaiset, kuten tämän kirjoittaja). Siis tiedeyhteisön jäsenet, joille opiskeluaikojen epävarmuus ja hapuilu ei enää ole suotavaa, mutta joilla ei toisaalta välttämättä ole kokemusta ottaa suuresti etäisyyttä opettajiensa tarjoamiin malleihin. Tieteellinen kirjoittaminen onnistuu tavoitteessaan olla olematta pelkkä kirjoitusopas. Alun orientoinnin mukaisesti tekstien käytännön soveltaminen jää lukijan harteille. Eri alojen tutkijat ja opiskelijat saanevat artikkeleista irti erilaisia asioita, lopullinen ’sovellusarvo’ riippuu omista kiinnostuksen kohteista. Kaiken kaikkiaan teos lähtee onnistuneesti liikkeelle peruskysymyksistä, edeten kirjoittamisen prosessiin ja sen lopputuotoksiin. Erityyppiset tekstit on näin saatu sovitettua tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Miten ja kenen säännöillä tiedettä tehdään?

Tutkimus tekstinä -osiossa eritellään tieteellisen tekstin erityisominaisuuksia. Minna-Riitta Luukka vie lukijan heti alkuun peruskysymysten äärelle pohtimalla, mikä tekee tekstistä tieteellisen. Hän tunnustaa, ettei yksiselitteistä vastausta ole olemassa, mutta yrittää silti rohkeasti kartoittaa asian eri puolia. Harmillisesti Luukka päästää yhdessä kohdassa itsensä ja tiedeyhteisön turhan helpolla toteamalla suurimman osan tieteen kentän säännöistä olevan määrittelyjä pakenevaa, ns. hiljaista tietoa. Luukka perustelee näkemystä tieteessä vallitsevilla sosiaalisilla tai muilla konventioilla sekä toiminnan tarkoituksenmukaisuudella, mutta se ei juurikaan auta ymmärtämään, saati hallitsemaan tieteenteon saloja.

Muuallakin kirjassa esiintyy hajanaisia lausahduksia tieteen pelisäännöistä, joiden taustalla kenties on Luukankin sivuamia raadollisempia syitä: eri tieteenalojen konventiot ja kaanonit ovat osa sosiaalista peliä, jossa tutkija tekee itsensä hyväksyttäväksi ja osoittaa oletetun kompetenssinsa jo ennen varsinaista tutkimusansioiden arviointia.

Jukka Törrönen puolestaan ottaa teemaan – ainakin aiheensa puolesta – hieman konkreettisemman näkökulman pohtien tieteellisen tekstin rakennetta. Törrönen pyörittelee muun muassa komposition ja rekonstruktion käsitteitä sekä erilaisia tarinarakenteita, tosin pääsemättä lukijaa suuremmin hyödyttävään konkreettisuuteen. Käsitteiden taustalta paljastuu lopulta melko arkisia ongelmia ja niiden ratkaisuyrityksiä, paikoin myös oivallista pohdintaa esimerkiksi tehokkaan argumentoinnin keinoista.

Liisa Tainio taas kiinnittää huomiota valintojen tekemiseen tieteellisen kirjoittamisen olennaisena osana. Valinnat monine seurauksineen määrittävät tekstiä näkökulmasta riippuen eri tavoin, etenkin jos näkökulmana on Tainion valitsema tieteellisten tekstien sukupuolittuneisuus, tai sukupuolten hierarkkisuus niissä. Kovin täsmällistä apua negatiivisina esitettyjen käytäntöjen välttämiseen artikkeli ei lukijalle tarjoa. Tosin potentiaalinen hyöty saattaa olla näkökulmasidonnaista: kukin tutkija kokee luultavasti täysin yksilöllisesti sen, pitääkö hän omien tekstiensä maailmankuvaa sukupuolisesti tasapainoisena tai tasapainottomana. Tai pitääkö koko asiaa edes relevanttina.

Osion päättävä Matti Hyvärisen artikkeli lipeää jo hieman kohti seuraavan osan teemaa sisältäen kuitenkin tarkkoja huomioita tieteellisten tekstien perusluonteesta. Parasta antia on Hyvärisen tyylillään tarjoama esimerkki rohkeasta, omaleimaisesta ja kiinnostavasta kirjoittamisesta. Hän palauttaa myös mieleen ajatuksen tieteellisen tekstin riippuvuudesta sen ympäristöstä (ohjaajat, kriitikot, kollegat). Tutkijan on aina osattava paikallistaa itsensä ja tutkimuksensa oikein, jotta osaa pelata oikeilla säännöillä.

Niksejä ja neuvoja arkiseen aherrukseen

Kirjan toinen osa kartoittaa tieteellisen kirjoittamisen käytäntöjä sekä yleisellä tasolla että konkreettisten ohjeiden kautta. Esa Väliverronen tarjoaa alkuun miellyttävän kouriintuntuvia näkökulmia prosessikirjoittamiseen. Mikäli vaiheittain etenevä tapa kirjoittaa kuulostaa sopivalta, hyödyllisiä neuvoja on tarjolla. Ja vaikka lukija ei löytäisi sisältään pientä prosessikirjoittajaa, lienee silti helppo yhtyä Väliverrosen lähtökohtiin: kirjoittajan ei ole milloinkaan mielekästä pakottaa itseään valmiisiin kaavoihin.

Jaana Vuori jatkaa Tainion käsittelemän sukupuoliteeman kartoittamista kirjoittamisen näkökulmasta. Hän pohtii sukupuolettoman kirjoittamisen mahdollisuutta ja erilaisia tapoja tunnistaa sukupuolittuneita käytäntöjä kielessä. Vuoren pyrkimyksenä on yltää ”herkkään” (sensitiivinen, reflektiivinen) tapaan kuvata sukupuolieroja, seksuaalisuutta jne. Tietä siihen valotetaan varsin suorilla ohjeilla. Tosin mitä pidemmälle neuvot etenevät, sitä enemmän niiden voi tulkita olevan lähinnä yleisiä hyvän kirjoittamisen tunnusmerkkejä.

Loppua kohden osiossa siirrytään konkreettisempien mallien tarjoamiseen. Sekä Arja Jokisen ja Kirsi Juhilan (yhdessä kirjoittaminen) että Yrjö Hailan (englanniksi kirjoittaminen) artikkelit kumpuavat kirjoittajien ilmeisen vahvasta omakohtaisesta kokemuksesta. Ne antavat varteenotettavia näkökulmia aiheista, jotka ovat tänä päivänä yhä arkisempia ’kansainvälistyville’ ja julkaisutahtia kiihdyttäville tieteentekijöille. Vuoren kirjoituksen tavoin monet näissä artikkeleissa esitetyt erityisongelmat ja niiden ratkaisut vaikuttavat lopulta melko yleispäteviltä laadukkaan kirjoittamisen eväiltä.

Merja Kinnunen erittelee osion päätteeksi paitsi tieteellisten artikkeleiden yleisimpiä ongelmia, myös hyvän artikkelin rakenteita hieman vastaavalla tavalla kuin Törrönen aiemmin. Artikkelin eri osien ja niiden funktioiden selkeä analysointi on varmasti hyödyllistä monelle aloittelevalle tutkijalle, jolle ensimmäisten vakavasti otettavien artikkelien kasaaminen on melko abstraktia ja tuskaista puuhaa.

Miten kirjoittaa muille kuin itselleen?

Kirjan kaari -osio käsittelee eri puolia siitä, miten tutkimuksesta tehdään julkaisu, ja miten tiedettä esitetään laajemmalle yleisölle. Pertti Alasuutari muistuttaa lukijaa siitä, että tutkimuksen tulosten julkistamisessa on kyse muustakin kuin pelkästä tutkimusraportista. Etenkin erillistä kirjaa tai kaupallisempia julkaisuja tehtäessä tutkijan olisi onnistuttava luomaan sisällön, esitystavan ja argumentoinnin muodostama toimiva kokonaisuus, jonka jokainen osa (luku) on perusteltu ja kiinnostava lopullisen lukijakunnan silmissä.

Teoksen toisen toimittajan, Olli Löytyn, teksti valottaa tieteellistä julkaisemista toimittajan ja kustantajan näkökulmasta. Se on eittämättä tervetullut ’vastapuolen’ näkemys monelle kirjoittajalle. Oman tekstin luovuttaminen muiden käsiin ja ulkopuolisten sorkittavaksi ei välttämättä ole helppoa sydänvertaan paperille vuodattaneelle tutkijalle. Kenties tämä kirjoitus helpottaa hieman tuota prosessia. Jaakko Heinimäki puolestaan käyttää lyhyen puheenvuoron tieteen popularisoinnista, joka sekin lienee melko vierasta maaperää monille. Kuten muutamassa aiemmassa artikkelissa, hänen niksilistansa on pullollaan neuvoja, jotka ovat päteviä kaikenlaisten, myös ’vakavampien’ akateemisten tekstien kirjoittamisessa.

Tutkimisen, kirjoittamisen ja toimittamisen jälkeen jää lopulta käteen valmis tieteellinen julkaisu, josta voidaan kirjoittaa vaikkapa kirja-arvio. Markku Ihonen tarkastelee tätä taiteenlajia edeten yleisestä pohdiskelusta lopun yksityiskohtaisiin ohjeisiin. Ihosen tärkeimpiä neuvoja kritiikkejä kirjoittavalle on huomioida samat keskeiset asiat kuin muussakin tieteellisessä kirjoittamisessa: aina on syytä pohtia omia lähtökohtia, kirjoituksen tarkoitusta, yleisöä sekä julkaisufoorumia.

Mikko Lehtosen kirjoittama epilogi kirjoittamisen mielihyvästä päättää teoksen arvokkaaseen huomioon: tieteenkin kirjoittamisesta voi – ja pitää – nauttia. Harva tutkija tosin yltää näppäimistöä naputellessaan Lehtosen mainitsemaan kokonaisvaltaiseen flow-tilaan, mutta vakavasti otettavan tieteen kirjoittamisen ei silti tarvitse olla ryppyotsaista puurtamista. Tämän akateemisessa maailmassa pahasti aliarvostetun hyvän kirjoittamisen aspektin soisi saavan enemmänkin huomiota.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *