Aloittakaamme kliseellä: parempi myöhään kuin ei milloinkaan… Työpöydälläni on jo kauan lojunut Elsa Saision kokoama ja vuonna 2005 julkaisema ”Katseen alaiset”, haastattelukirja naisnäyttelijöistä, jotka pohtivat omaa uraansa katseen ajatuksen kautta. Ei kirja siksi jäänyt lojumaan, että se mitenkään mielenkiinnoton olisi. Se vain on aika hankala Agricolassa arvosteltavaksi. Itse asiassa niin hankala, että valmis arvostelukin lojui tietokoneen muistissa vuoden päivät, kun en millään olisi tohtinut julkistaa nihkeyttäni. Olisin mielelläni pitänyt tästä kirjasta. Mutta kun ei.

”Katseen alaisissa” julkaistujen, muutamia vuosia sitten eli jo 2002 toteutettujen haastattelujen aiheena ovat naispuolisten näyttelijöiden käsitykset katsottuna olemisesta. Siis niistä monista kulttuurisista sukupuolittuneista kokemuksista, joita katse ja katseen alla oleminen tuottavat. Kauneus ja ulkonäkö laajemminkin ovat tällaisista teemoista tärkeimpiä.

Saisio on hankkinut opinnäytteenäkin toimineeseen kirjaansa haastateltavikseen joukon eturivin suomalaisnaisnäyttelijöitä. Monenikäisten ihmisten tarinoista kutoutuu näkymä erilaisten ikävaiheiden kokemukseen katsottuna olemisesta mutta samalla myös naisen katselemisen historiaan, vaikka se ei olekaan kirjan julkilausuttuna tarkoituksena. Kirjan haastatteluosuuden aloittaa Laura Malmivaara, ja ikäjärjestyksessä häntä seuraavat Anna-Elina Lyytikäinen, Anna-Leena Härkönen, Leea Klemola, Elina Hurme, Hannele Lauri, Saara Pakkasvirta, Seela Sella ja Ritva Valkama. Naisrivistön ohella keskeiseksi hahmoksi kirjassa nousee ohjaaja – katsomossa istuvat katsojat tai jopa loukkaavia kirjoittavat kriitikot ovat tämän katseen kannalta kauempana, tuloksen todistajia mutta ei näyttelijän roolia hakevan työprosessin ja siihen sisältyvien oletettujen katseiden lähtöpiste.

Tiedettä tai tutkimusta Saision kirja ei ole. Eikä kaunokirjallisuuttakaan. Jonkinlaisesta aikalaisdokumentista ehkä voisi olla kyse, kirjallisesta ’realitystä’, jos näin historia-alan kannalta asiaa ajattelisi. Tutkija-lukija kaipaa tietenkin tällaiseen kirjaan lisää analyyttistä otetta, jonka oireita Saisio osoittaa alkupuolen lyhyessä itsetutkistelussaan. Mielenkiintoisten näkökulmien avauduttua siirrytään nopeasti uusiin teemoihin, syventymättä oikein mihinkään, ja varsinaiset kysymykset jäävät kutkuttamaan vain ahneen lukijan takaraivoon. Kirjan ytimenä ovat kuitenkin näyttelijöiden omat kertomukset ja niinpä johdanto-osan tekstien tarkoituksena lienee ennemminkin viitoittaa tietä haastatteluiden lukemiseen kuin tarjota varsinaisia analyysin välineitä.

Voisi ajatella, että haastattelujen ytimeen kietoutuu ajatus erillisistä toisistaan riippuvaisista dialogeista. Kaikkien kanssa puhutaan samoista teemoista: kauneudesta, ohjaajista, julkisuudesta, tunnollisuudesta ja herkkyydestä. Kaikkien näiden yhteydessä puhutaan paljon ja monin eri tavoin uskalluksesta. Pelosta ja arkuudesta, voimasta ja vahvuudesta. Rohkeudesta, menestyksestä ja epäonnistumisesta. Haavoittuvuudesta, nöyryytyksistä. Näyttelijälle tärkeäksi näyttää muodostuvan tarve saada ohjaajalta hyväksyntää; näyttelijää kontrolloi paitsi ohjaajan katse myös se, miten tuon katseen olettaminen panee näyttelijän toimimaan. Kirjan haastateltavat kommentoivat hyväksyttävyyden kaipuutaan monelta kannalta: he ovat – tai ovat olematta – tunnollisia, kilttejä, kauniita, herkkiä tai naisellisia. Näiden kautta kierretään ja kaarretaan usein samaan teemaan: paljastumisen pelkoon. Kaikki nämä menestyneet naiset ovat riittämättömiä ja hyvin itsekriittisiä – he janoavat kehuja mutta epäilevät koko ajan jonkun vihdoin huomaavan, etteivät he osaakaan. Tuttua melkein missä tahansa ammatissa toimiville naisille – tutkimustenkin mukaan myös tutkijanaisille. Mutta kun kysytään, ”miltä susta tuntuu”, vastaus kuulostaa helposti narsistiselta.

Saisio sanookin, että näyttelijöiden nykyinen nuori polvi elää ”paljon tietoisempana kaikesta” kuin vanhempi polvi ja että nuoret näyttelijät analysoivat itseään ja monenmoisia erillisyyden kokemuksiaan hellittämättä, siinä missä vanhempi polvi korostaa kuinka ”ennen” vain tehtiin töitä yhdessä. Tuttu teema viimeaikaisista 20-30-vuotiaiden teatterilaisten sukupolvi-puheista! Mutta kuinka totta tämä väite mahtaa olla, historioitsijain kannalta? Tulevatpa vain mieleen vaikkapa Saision äidin kirjoissaan kiinnostavasti käsittelemät näyttelijän ja näytelmäkirjailijan identiteettikokemukset (suonette anteeksi epäreilut perhevertaukset – olemmehan tyttären kirjassakin tekemisissä julkisuuden kanssa!). Elsa Saision ambivalenssi itsetutkiskelun ja tietoisena olemisen suhteen herättää kiintoisia kysymyksiä, joihin haastattelut myös antavat vastauksen aineksia, vaikka kirjassa itsessään ei niitä välttämättä ryhdytäkään ratkaisemaan. Tulkitseva kirjoittajanote olisi pelastanut enemmän tai vähemmän vakavissaan puhuvat naiset itsekeskeisyyden tahattomalta huumorilta, johon nyt ollaan tämän tästä lipsahtamaisillaan.

”Katseen alaiset” siis seisoo – ja on väliin kaatumaisillaan – haastateltaviensa varassa: nämä naiset ovat aika kiinnostavia ihmisiä, jo siksikin että he ovat käyneet julkkis-asemansa kautta tutuiksi. Heillä on katsottavana olemisesta ammattinsa puolesta kiinnostavaa sanottavaa. Osin heidän sanottavansa on teatterimaailmaa yleispätevämpää, mikä on lukijan kannalta oikein hyvä juttu. Jotkut heistä ovat kiinnostavampia kuin toiset; semmoista se vaan on. Jotkut heistä ovat oikein hauskoja ja teräviä. Arvostelijana joutuu aika hankalaan asemaan, kun näyttelijät puhuvat kritiikkien satuttavuudesta ja siitä miten heidän työtään saa kyllä arvioida julkisuudessa kunhan ei oleta, että ollaan arvioimassa heitä ihmisinä. Mutta mitä muuta tällaista kirjaa arvioidessa voi kuin arvioida heitä ihmisinä!? No, he ovat tietenkin asettuneetkin tämän kirjan osalta arvioitaviksi eri tavoin kuin näyttelijäntyössään yleensä.

Haastattelut nimittäin toisintuvat kirjassa tahallisen editoimattoman näköisesti, osin puhekielisinä ja kirosanoja taajaan viljellen, joten jossain määrin myös haastateltavien puheenparret kuuluvat tekstistä. Varsinkin kun heidän äänensä ovat meille ennalta tuttuja. Joskus vaikutelma voi olla aika hassukin: esimerkiksi kirjoittajana hyvin tuttu Anna-Leena Härkönen puhuu tässä näyttelijä Anna-Leena Härkösenä kieltä, jota ei aivan itse kirjoita – mutta kuitenkin kieltä, jota on televisiosta monesti hänen puhumanaan kuultu. Saision hento editointiote päästää siis esiin puhujan, joka kuulostaa uskottavasti itseltään. Epäilen vain, että kirjoittaja-Härkönen olisi ehkä silti saanut aikaan kiinnostavampaa kirjasta luettavaa kuin haastateltava-Härkönen. Ja toisaalta taas, keskustelujen kirjaaminen tällaiseen tyyliin antaa lukijalle mahdollisuuden kuunnella naisten keskinäistä puhetta – vähän kuin seuraisi salaa puolituttuja naisia kahvilan naapuripöydässä, puhumassa näyttelemisestä, intiimisti. Saisio ei nimittäin haastattele tutkijana, vaan menee jutusteluun mukaan, toki lyhytsanaisemmin kuin haastateltavansa mutta reippaasti johdatellen. Juuri Saisio antaa kysymyksillään haastateltaville käsitteet ja teemat, joiden kautta nämä sitten kokemuksistaan kertovat. Kiinnostavaa on, että Saisio nimeää itsensä kirjansa keskusteluissa Elsaksi, mutta hänen haastateltavansa esiintyvät sukunimillään. Kirjassa puhuvat Elsa ja Lauri, tai Elsa ja Sella, tai Elsa ja Hurme. Miksi? Kirjoittaja varmaankin haluaa esiintyä kirjassa itsenään, Elsana vaan, mutta toisaalta nimitykset rakentavat keskustelijoiden välille hämmentävän hierarkian.

Ottaen huomioon kirjan aiheen ja sen päähenkilöiden sukupuolen, on oikeastaan yllättävää, kuinka problematisoimatta sukupuoli tai naiseus monissa haastatteluista kuitenkin jää. Puhutaan kyllä runotytöistä, kiltteydestä, kauneudesta ja seksuaalisuudesta ja mielletään ne tässä yhteydessä naisisiksi, mutta juuri kukaan kirjan henkilöistä ei ainakaan kirjaan päätyneissä haastattelujen osissa suhtaudu naiseuteensa samassa mielessä kriittisesti kuin sukupuolen tutkijat tapaavat tehdä. Tutkijoiden analyyttisessä maailmassa sukupuolen rakentamisesta tulee myös oman elämän analysoimisen väline, ja niinpä voi hämmästyä, kun useimmat näyttelijänaiset eivät ota niin itsestään selvästä apuvälineestä enempää irti. Ja kuitenkin monet heistä ovat käsitelleet asiaa näitä keskusteluja paljon syvemmin teatteri- tai muissa töissään!

Itse kauneutta ja katseen alaisena olemista menneisyydessä tutkineena huvituin väliin Saision avaamista näkökulmista ulkonäön merkityksiin. Kun Laura Malmivaaran kaltainen ihminen ”valittaa”, että miehet ottavat ideaalirakkautta tai seksuaalisuutta uhkuvaa kaunotarta helpommin porukkaansa tavallisen näköisen naisen, jota eivät koe uhkaavaksi, ylen tavallinen tutkijanplanttu tuhahtaa sarkastisesti ja kiittää luojaansa lukuisista miespuolisista ystävistään. Ihan kiva… Tai kun sulokas näyttelijä pohtii, vaatiiko hyvin näytteleminen rohkeutta ainakin hetkelliseen rumuuteen vaiko ei, tutkija miettii, kuinka moni ruma nuori nainen jääkään kaikesta rohkeudestaan huolimatta nuolemaan näppejään, esimerkiksi Teatterikorkeakoulun ulkopuolelle. Vai ihan sattumaako se on, että lahjakkaat naisnäyttelijät ovat järjestään kauniita?

Leea Klemolakin sanoo, että ”kyllähän kauneus on valinta”. Mutta voiko sen valinnan kuka tahansa tehdä? ”Harva ihminen on oikeasti niin kaunis, ettei se kerta kaikkiaan mitenkään pysty olemaan mitään muuta”, hän jatkaa. Varmasti! Mutta toisaalta harva myöskään pystyy täydellisen uskottavasti näyttelemään tosi kaunista, jos ei satu sellainen olemaan. Vai onko tässä menty lankaan? Suomalaiset naisnäyttelijät eivät olekaan ihanan näköisiä, he vain näyttelevät kauniita! Saara Pakkasvirta toteaa mukavan karskisti, että ”mua on ärsyttänyt välillä, että naisnäyttelijäopiskelijat on kaikki kuin missikilpailusta tulleita”. Elsa tosin silti pitää kiinni kannastaan: ”En usko, että teatterissa ulkonäöstä on hyötyä, mutta kameran edessä kyllä…” Herää Elsa! Vaikka kirjan haastattelija-keskustelija Elsa onkin tuota mieltä, opinnäytteen kirjoittaja Saisio näyttäisi tunnustavan kauniin ulkonäön merkityksen paljon laajemmin. Kun katselee suomalaisnäyttelijöiden useimmiten ihastuttavaa ulkonäköä voi olla vähän vaikeaa täysin ymmärtää eräänkin kirjassa puhujan näkemystä, että toisin kuin Amerikassa ja Keski-Euroopassa Suomessa hävetään kauneutta eikä anneta näyttelijöiden olla sekä hyviä ammatissaan että myös hyvännäköisiä. Samalla tutkija voi toki ymmärtää näiden naisten erityistä tilannetta ja tunnustaa, että he puhuvat rehellisesti vaikeista asioista.

Seela Sella on nimittäin varmasti oikeassa sanoessaan, että ”ihmiset vierastaa henkilöä, joka on kamalan kaunis”. Liika on liikaa. Kirja on kuitenkin lähes läpeensä kirjoitettu kauniiden ihmisten näkökulmasta, olivat he itse ulkonäöstään mitä mieltä tahansa. Tämä antaa toimivan vapauden käsitellä kauneutta performanssina – miten naisen on mahdollista olla kauniimpi kuin on? Mitä sillä voi saada aikaan? Mikä on oman kauneuden kokemuksen suhde katsojan kauneushavaintoon? Kauneus mieltyy esittämiseksi, aika tietoiseksi jonkinlaisena olemiseksi, jolla on aina myös katsoja. Voi kun tätä olisi oikein ryhdytty pohtimaan! Monet kirjan puhujista ovat myös kokeneet itsensä rumaksi, joko lapsena, aiemmin, jossain tietyssä tilanteessa tai vähintäänkin jossakin roolissa. Kauneuden ja rumuuden kokeminen on meidänkin kulttuurissamme edelleen kovin vaikeasti puhuttava asia. Toisten ulkonäöstä meillä on oikeus puhua, ja itseämmekin vähätellä, mutta rehellistä puhetta niin kauneuden kuin rumuuden kokemuksesta meidät opetetaan välttämään. Osaksi tämän kulttuurisen kiellon takia onkin kiinnostavaa, että Saisio menee puhuttamaan näyttelijöitään juuri tästä asiasta. He kaikki löytävät tapoja puhua asiasta, josta ei oikeastaan saisi puhua, ja myös se mitä kautta kauneudesta päästään puhumaan on kiinnostavaa. Samalla monet kirjan puhujat kertovat jossain yhteydessä saman kokemuksen: kun joku on sanonut heidän olevan kauniita, se tuntuu loukkaavalta, koska kuulija tulee samalla mieltäneeksi ettei hän siis ole mitään muuta. Kauniiksi kutsuminen mitätöi – kauniin ihmisen mielessä – työn, tekemisen, taidon. Mutta miksi ihmeessä sen näin pitäisi olla? Henkilökohtaisella tasolla koko kauneus on meille (naisille) tavattoman vaikea asia – ei ole hyvä niin mutta ei näinkään.

Mitä kirjasta siis lopulta jää käteen? Väittäisin mielelläni, että kirjaa kootessa ei ole uhrattu kovin paljon ajatusta lukijalle. Vaikutelmaksi jää, että Elsa Saisio tässä käy läpi omia aikuistumisen prosessejaan ja näyttelijäksi tulemisen tiedostamiskysymyksiään, joskus jopa lukijan kustannuksella. Lukija tulee kyllä mukaan salakuuntelemaan keskusteluja, mutta teksti sinänsä ei häntä juuri ota huomioon. Tämä tuottaa väliin lähes epämukavan, tirkistelevän olon, kun haastattelut ovat paikoin hyvin intiimejä ja avoimia. Haastattelija kysyy, mitä pelkäät paljastaa yleisölle, ja haastateltava vastaa – ja lukija kuulee sen, mitä haastateltava ei halua paljastaa. Kyseessä saattaa hyvinkin olla tietoinen strategia, jolla korostetaan puhujien rohkeutta ja luodaan kirjaan oma tunnelmansa. Jos näin, niin teksti onnistuu.

Mitään kovin uutta ja erityistä kirja ei tarjoa. Esimerkiksi otsikon lupaama ”katse” jää lopulta aika kevyesti ymmärretyksi, vaikka joillakin haastateltavilla toki on katseen kohteena olemisesta paljon sanottavaa. Saision kirjanen voisi toimia aineistona mielenkiintoiseen analyysiin, mutta ilman sitä – kaverimaisesta, intiimistä tyylistään huolimatta – se ei sisällöltään lopulta nouse paljon naistenlehtipuheen yläpuolelle. Mutta onhan ihmisten henkilökohtaisten kokemusten ja näkemysten kuunteleminen viihdyttävää. Nämä naiset ovat aika hyviä tyyppejä – kirja johdattaa kuvittelemaan heitä potentiaalisina kavereina, joilla on tunnistettavia kokemuksia ja joille voisi vastata omillaan. Riippuu lukijasta, haluaako sellaiseen illuusioon antautua.

Ja se Seela Sellan nenä. Onhan se upea tarina.