Tyttö joka tuli takaisin Auschwitzista

Tšekkiläinen Helga Weiss (oik. Helga Hoškova-Weissóva) on yksi keskitysleireille lähetetyistä ja sieltä palanneista lapsista. Palaajia oli vain noin sata – vaikka yksin Saksan ja Tšekkoslovakian rajalla sijainneelle Terezinin leirille vietiin Helgan mukaan 15 000 lasta. Helgan lapsuuden päiväkirja ilmestyi keväällä samanaikaisesti useissa Euroopan maissa. Se on puhutteleva kertomus holokaustista yhden perheen kokemana.  

Weiss, Helga; Bermel, Neil (toim.): Helgan päiväkirja [Deník Helgy]. Käännös: Balk, Eero. Tammi, 2013. 223 sivua. ISBN 9789513167882.

Helgan päiväkirjan suomenkielinen laitos on käännetty tšekinkielisestä käsikirjoituksesta. Lyhennetty versio siitä on ilmestynyt 1960-luvun Tšekkoslovakiassa. Nuoren tytön päiväkirjamerkintöihin on teoksessa liitetty toimittajan alkusanat ja nyt jo yli 80-vuotiaan Helga Hoškova-Weissóvan haastattelu sekä jonkin verran loppuviitteitä, jotka selittävät tapahtumia. Mukana on myös saksankielisten sanojen käännökset ja kuvaliitteitä sekä kaksi karttaa.

Vaikuttava joskin rosoinen tarina

Helga, perheensä ainoa lapsi, syntyi prahalaiseen keskiluokan perheeseen. Isä oli pankkivirkailija, ompelijaäiti työskenteli kotona. Koulunkäynti, josta Helga kovasti piti, oli alkanut, kun tyttö alkoi pitää päiväkirjaa. Kirjan esipuheen mukaan Helga kirjoitti tapahtumia kouluvihkoihin ja irrallisille paperiarkeille silloin, kun inspiraatio iski. Niinpä kronologia heittää, ja lukija alkaa ihmetellä, miten pieni koululainen kykenee erottamaan merkitykselliset tapahtumat tavallisesta arjesta ja pystyy jopa analysoimaan niitä ja arvailemaan mahdollisia seurauksia.

Selityksenä on, että toisen maailmansodan jälkeen Helga on korjaillut päiväkirjojaan useaan otteeseen – etenkin sen jälkeen, kun tieto niistä levisi ja muistiinpanot alkoivat kiinnostaa toimittajia ja kustantajia. Tekstiin on päiväkirjojen toimittajan ja teoksen englannintajan Neil Bermelin käsittelynkin jäljiltä jäänyt rosoisuutta, aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Mutta jos ei jää niitä pohdiskelemaan, kirja on vaikuttava lukukokemus.

Muistiinpanot alkavat vuodesta 1939, jolloin Saksa on liittänyt itseensä Itävallan ja miehittänyt Tšekkoslovakian. Juutalaisvastaisia määräyksiä suorastaan sataa: kahviloissa, elokuvissa, teattereissa, urheilutapahtumissa ja puistoissa käyminen kielletään. Aikuisilta katoavat työpaikat, lapsilta loppuu koulunkäynti, hihoihin ilmestyvät keltaiset tähdet. Mutta ihminen on kekseliäs: perheet perustavat kerhoja, joissa lapsia opettavat yliopistoista ulos heitetyt juutalaiset nuoret.

Syksyllä 1941 juutalaisia aletaan kuljettaa keskitysleireille. Syys-lokakuussa viedään naapureita ja sukulaisia; Weissóvien vuoro on joulukuussa. He joutuvat Tereziniin, jossa elämä on – olosuhteet huomioon ottaen – hetkittäin lähes leppoisaa. Leiriparakeissa musisoidaan, esitetään näytelmiä, pidetään jopa tansseja – salassa vartijoilta tietysti. Isä on erotettu perheestään, mutta äiti ja Helga saavat aluksi asua yhdessä, ja isä saa vierailla heidän luonaan.

Seuraavana kesänä Helga ja äiti joutuvat muuttamaan erilleen: Helga määrätään ”lastenkotiin” jossa asukkaat on jaettu syntymävuoden mukaan huoneisiin. Yhä useampia tuttavia ja sukulaisia tulee leirille. Osa heistä jatkaa matkaansa: esimerkiksi sairaat ja liikuntarajoitteiset sekä yli 65-vuotiaat ihmiset kuten Helgan isoäiti kuljetetaan pois. Lavantauti ja muut sairaudet leviävät, nuoriakin ihmisiä kuolee.

image

Kohti tuntemattomia kohtaloita

Sitten viedään isä, ja samalla kuljetuksella lähtee myös Ota, nuorukainen joka on ollut Helgan ensirakkaus. Kummankaan kohtalosta ei tiedetä mitään. Mahdollista on, että isä on viety Auschwitzissa junalta suoraan kaasukammioon. Mies käytti silmälaseja; tämä älymystön merkki riitti hengenriiston syyksi. Otan nimen Helga on löytänyt prahalaisen synagogan seinältä, 90 000 muun menehtyneen nimien joukosta.

Helga ja hänen äitinsä hankkiutuvat myös Auschwitziin kuvitellen, että perhe saisi olla siellä yhdessä. Näin ei tietenkään käy, mutta kuin ihmeen kautta naiset säästyvät kaasukammiolta, ja sodan lähetessä loppuaan, puna-armeijan ja liittoutuneiden joukkojen moukaroidessa Saksan aluetta, alkaa kiertoajelu, jonka reitti on vieläkin vähän epäselvä. Joitakin asemien nimiä Helga näkee, toiset hän on ilmeisesti täydentänyt muistiinpanoihinsa sodan jälkeen. Ruoka ja vesi ovat jatkuvasti lopussa, moni menehtyykin matkalla. Lopulta junalastillinen naisia ja lapsia päätyy Mauthauseniin, jonne on kuljetettu myös romaneja, unkarilaisia ja puolalaisia.

Mauthausenin tornissa Helga 2.5.1945 näkee yllätyksekseen valkean lipun. Rauha on tullut, ja pari viikkoa myöhemmin hän on kotona Prahassa. Tai ainakin Prahassa – kotona, josta reilut kolme vuotta aikaisemmin lähdettiin, asuvat jo uudet asukkaat. Myöhemmin Helga saa luvan muuttaa syntymäkotiinsa, jossa hän asuu edelleen.

Kirjan loppuun liitetyssä haastattelussa kovia kokenut nainen kertoo myöhemmistä vaiheistaan: taideopintoja Prahassa, avioliitto tšekkiläisen muusikon kanssa, kaksi lasta ja kolme lastenlasta.

Nykyään Helga on kotimaassaan suhteellisen tunnettu kuvataiteilija, mutta juutalaisten elämä ei sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa ollut helppoa. Kommunistit kaappasivat vallan 1948, ja juuri kun henkinen häkki oli alkanut hiukan avautua, se sulkeutui uudelleen 1968. Prahan synagogakin saatiin auki vasta 1989.

Päiväkirja säilyi seinässä

Helga kuvaa leirien arkea ja ihmisten kohtaloita tarkkanäköisesti ja kiihkottomasti. Juuri siksi kirja tekeekin lukijaansa vaikutuksen, olkoonkin että tekstiä on paranneltu ja täydennelty jälkeenpäin. Suurin osa kirjan kuvituksesta – 1930-luvun perhekuvia lukuun ottamatta – koostuu Helgan leirillä tekemistä piirroksista.

image

Jäin miettimään, olisiko myös piirroksia peukaloitu: teini-ikäisen tekemiltä ne tosin näyttävät eikä ihmisen tarvitse olla mikään ihmelapsi osatakseen jo varsin varhain kuvata ympäristöään.

Piirrosten vaikuttavuutta lisäävät jälkeenpäin kirjoitetut kuvatekstit. Esimerkkinä olkoon piirros, jossa 14-vuotias Helga ja hänen saman ikäinen ystävättärensä Francka haaveilevat tulevaisuudestaan 28-vuotiaina: ollaan Prahassa, molemmilla on perhe ja he työntävät yhdessä lastenvaunuja kadulla. Kuvateksti toteaa Franckan kuolleen Auschwitzissa ennen 15. syntymäpäiväänsä.

 

Helgan päiväkirjan ja piirrosten säilyminen on sinänsä pienoinen ihme; hän kertoo onnistuneensa ennen Terezinistä lähtöään antamaan paperit enolleen, joka muurasi ne kätköön seinän sisään. Sodan jälkeen Helga kirjoitti Auschwitzin, Freibergin ja Mauthausenin kokemuksistaan, sillä noilla leireillä ei ollut mitään mahdollisuutta kirjoittaa tai piirtää.

Kenelle tätä koskettavaa ja paikoin kuristavaakin kirjaa suosittelisi? Ihan kenelle tahansa, joka haluaa löytää yksilöiden tarinat ja kohtalot holokaustin suurten uhrilukujen takaa.

image

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *