Ulkomaalaisviranomaisten puheenvuoro

Mansikkamaan vartijat kartoittaa Suomen ulkomaalaishallinnon historiaa ja ulkomaalaisviranomaisten kokemuksia itsenäisen Suomen alkuhetkiltä omaan aikaamme. Haastattelujen ja arkistotietojen avulla piirtyy elävä kuva ulkomaalaishallinnon kokemasta todellisuudesta, johon niin Neuvostoliiton vieressäolo, laaja kansalaismielenkiinto ja lainsäädännön kehitys piirtävät omat uurteensa.

Leitzinger, Antero (toim.): Mansikkamaan Vartijat - Muistelmia ulkomaalaishallinnosta eri vuosikymmeniltä. Maahanmuuttovirasto, East West Books Helsinki, 2010. 200 sivua. ISBN 978-952-99592-7-3.

Liikkuvuuden hallintapyrkimykset ovat yhtä vanha ilmiö kuin liikkuvuus itse. Ruotsin vallan aikana liikkuvuutta säänneltiin omalla tyylillään. Suomen autonomian ajalta henkikirjat, kirkonkirjat, paikallisen poliisin ja lääninhallituksen luettelot sekä kansliatoimituskunnassa (1832 – 1869 ja 1888-1892), oikeustoimituskunnassa (1892-1917) ja siviilitoimituskunnassa (1869-1888) käsitellyt kansalaisuusanomukset kertovat siitä, mitä sen ajan viranomaiset ovat nähneet tarpeellisiksi liikkuvilta ihmisiltä selvittää.

Millaista työtä viranomaisten työ on ollut arjen tasolla, ja millaiseksi on ympäröivä poliittinen ilmasto omassa työssä koettu? Mansikkamaan vartijat kartoittaa haastattelujen, arkistojen, lehtitietojen ja tehtyjen tutkielmien avulla ulkomaalaishallinnon kokemaa todellisuutta ajalta, jolta työntekijöiden omakohtaista kokemustietoa on saatavilla. Eniten tilaa on varattu vuoden 1970 jälkeiselle ajalle, mutta myös itsenäisen Suomen ensimmäiset puoli vuosisataa ovat omassa tarkastelussaan.

Kirjoittaja Antero Leitzinger painottaa kirjan lähdeosuudessa, ettei Mansikkamaan vartijat ole tieteellinen tutkimus. Ennemmin teos täydentää muistelmallisesti maahanmuuttoviranomaisten työkokemuksen traditiota samaan tapaan kuin Antti Seppälän taannoinen Muukalainen ja Virkavalta – ulkomaalaishallinto Suomessa vuosina 1973 – 2003 (Työministeriö 2004).

Etsivän keskuspoliisin alainen Passitoimisto oli ensimmäinen itsenäisen Suomen siviiliviranomainen (1.8.1919 – 1942), joka oli vastuussa maahantulon kontrolloinnista. Toisin kuin autonomian aikana jolloin kansalaisuuden saaminen oli mahdollista vain kristityille, itsenäinen Suomi takasi myös juutalaisten ja muslimien pääsyn kansalaisuuden piiriin. Neuvosto – Venäjän tapahtumat synnyttivät 1920-luvulla ensimmäiset isot muuttoliikkeet Suomeen, ja niinpä 1920 – luvun poliittinen ilmapiiri muistutti kovasti omaakin aikaamme:

”olojen vakiinnuttuakin kannettiin huolta kommunistien soluttautumisesta, venäläisemigranttien vehkeilyistä, saksalaisten mekaanikkojen ’tulvasta’, virolaisista salakuljettajista ja äärioikeistolaisista pakolaisista, Keski – Euroopan juutalaisten turvapaikanhausta sekä monista aikanaan julkista kohua aiheuttaneista seikkailijoista” (Leitzinger 2011, 12)

Sota – aika synnytti omat hankalat tilanteensa ja paineensa. Tällöin Leitzingerin mielestä tapahtui myös selkeimmät oikeusmurhat. Tälle ajalle sijoittuvat sekä 8 juutalaisen karkottaminen Saksan armoille sekä 21.4.1945 Neuvostoliittoon lennätetyt 19 ”Leinon vankia”, joista 11 oli Suomen kansalaisia. Vähemmän tunnettu tapaus sota-ajalta oli juutalaisten kansalaisuusanomusten jäädyttäminen jatkosodan alettua. Vastuu tästä oma-aloitteisesta linjauksesta oli sisäministeri Toivo Horellin, mutta laajemmin asiaa ei ole tutkittu.

Oma kautensa alkoi sodan ja vuonna 1949 tapahtuneen Ulkomaalaistoimiston perustamisen jälkeen. Neuvostoliitto sulki rajansa varsin tiiviisti, estäen aiemmin niin vilkkaan muuttoliikkeen maiden välillä. Kun käytännössä muuttoliikettä pääsi tapahtumaan taloudellisesti paremmin voivasta lännestä käsin, jäi Suomi eräänlaiseksi pohjoiseksi umpikujaksi.  Hyvien naapuruussuhteiden ylläpidon ilmapiiri vaikutti omalta osaltaan siihen, että Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan ylitti vuosittain vain 10-20 loikkaria, joista suurta osaa pidettiin neuvostotiedustelun lähettäminä koepalloina tai muuten vain epäilyttävinä henkilöinä.

Parinkymmenen vuoden suvantokausi sai aikaan massiivisen muistinmenetyksen. Yhä moni luulee, että Suomi otti pakolaisia vasta 70-luvulla ja että maa olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen etniskulttuurisesti homogeeninen. Harva ymmärtää, että esimerkiksi koko Babitzinin sisarparvi on joukko ”toisen polven humanitaarisia maahanmuuttajia”, emigranttien jälkeläisiä.

Ulkomaalaistoimiston aikaan Mansikkamaan vartijat myös sijoittaa laajemmat työntekijöiden aikalaiskokemukset. Runsas anekdoottien ja sattumusten kirjaaminen elävöittää arjen tasolla kunkin ajan poliittista tunnelmaa ja viranomaistoimintaa. Lukija saa tietää, kuinka Ratakadun kaakeliuuneissa poltettiin makkaraa ja muukalaispasseja tai kuinka yläkerrassa asuva rouva Paavilainen syytti Ulkomaalaistoimiston henkilökuntaa toistuvasta WC-putkien tukkimisesta.

Monella työntekijällä on runsaasti kokemuksia myös Ulkomaalaistoimiston johtajana 1970 – 1984 olleen Eila Kännön kaudesta. Tuolle kaudelle sijoittui ulkomaalaispolitiikan uudelleen aktivoituminen: Chilen pakolaisten sekä Vietnamin venepakolaisten vastaanotto olivat asioita, jotka synnyttivät laajaa kansalaiskeskustelua ja lehtikirjoittelua. Tuona aikana maassa ei myöskään ollut ulkomaalaislakia, vaan Ulkomaalaistoimisto toimi vuodelta 1958 peräisin olevan ulkomaalaisasetuksen turvin. Ulkomaalaistoimiston päätöksistä ei voinut valittaa, ja asetuksen pohjalta toimiminen antoi virkamiehille nykyistä laajemman harkintavallan. Neuvostoliiton paine, laajentunut julkisuus maahanmuuttoasioissa, vähäinen viranomaistiedotus, puutteellinen lainsäädäntö ja yleistynyt liikkuvuus saattoivat yhdessä synnyttää kuvan poikkeuksellisen kovaotteisesta Kännöstä. Alaisten mukaan hän olikin henkilöstöjohtajana varsin tiukka, ja naispuolisten työntekijöiden oli lähes pakko käyttää hametta hänen aikanaan. Varsinaisen ulkomaalaispolitiikan kannalta vyyhti on kuitenkin monimutkaisempi, kuten kylmän sodan aikana muutoinkin.

Mansikkamaan vartijat on kirjoitettu elävästi. Leitzinger eläytyy kirjoittajana varsin voimakkaasti Ulkomaalaistoimiston (1949-1984), Ulkomaalaiskeskuksen (1984-1995), Ulkomaalaisviraston (1995-2007) ja Maahanmuuttoviraston (2007-) työn todellisuuteen. Ulkomaalaisviranomaisten käsitykset työstään tulevat hyvin dokumentoiduksi myös siksi, että Risto Veijalainen, Matti Saarelainen ja Jorma Vuorio ovat kirjoittaneet kirjaan omat lyhyet kertomukset kokemuksistaan elimen johdossa.

Ulkomaalaispolitiikan arvioinnin kannalta kirja onkin ennen kaikkea ulkomaalaisviranomaisten puheenvuoro. Kansainvälisen oikeuden, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen, UNHCR:n ja turvapaikanhakijoiden kanssa työtä tekevien ihmisoikeusjuristien näkökulma ei ole kirjassa käytännössä läsnä, vaikka entinen ulkomaalaisvaltuutettu Antti Seppälä paikoin ääneen pääseekin. Mansikkamaan vartijoiden avulla lukija ei pysty arvioimaan sitä, millaista näyttöä Maahanmuuttovirasto edellyttää hakijalta, jotta suojeluperustaisen oleskeluluvan saamisen ehdot täyttyisivät. Monenlainen hakijoiden kirjo teoksen perusteella välittyy. Niin Nilsiän öljysheikin kuin anoppinsa harjoittamaa vainoa paenneen miehen tarinat kerrotaan, mutta vaikeampiin tapauksiin – sellaisiin joissa kielteinen päätös on hallinto-oikeuksissa muuttunut toisenlaiseksi – ei puututa. Lisäksi Leitzingerin paikoittainen, hyvin matala kynnys sijoittaa hyvin monet ihmisoikeustahot ”äärivasemmistoon” antaa oman vahvistuksensa kirjoittajan vahvasta näkemyksestä sen suhteen, kuka on oikeassa ja kuka ei. Tämä ajoittain häiritsee lukukokemusta.

Mansikkamaan vartijat on silti suositeltava kirjahankinta niille, joita maahantulon kontrollin pitkä historia kiinnostaa. Se palauttaa mieliin menneiden vuosikymmenten todellisuuden ja havainnollistaa, ettei maahanmuutto ei ole vuosikymmeniin ollut mediassa, politiikassa kuin kansalaiskeskustelussakaan minkäänlainen tabu. Ulkomaalaisviranomaisten näkökulmanakin Mansikkamaan vartijat täydentää laajaa suomalaista kirjallisuuskantaa, jossa myös hakijoiden kokemuksia on kirjattu.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *