Unelmia ja kuolemia Keniassa

Otin tehtäväkseni "arvostella" Gallmannin muistelmateoksen siitäkin huolimatta, että pidän jokseenkin järjettömänä arvioida historioitsijana tekstiä, joka voi toimia lähinnä alkuperäislähteenäni. Gallmannin Unelma Afrikasta, sitä korostettakoon, on yhden naisen elämänkertomus, maaginen matka unelmien Afrikkaan. Kirjoitukseni siitä puolestaan luettakoon edellä mainitusta syystä enemmän esittelynä kuin arvosteluna. Luin Gallmannin teoksen ensimmäisen kerran vuosia sitten ostettuani siitä tehdyn pokkarin (Penguin 1991) lontoolaisesta kirjakaupasta.

Gallmann, Kuki: Unelma Afrikasta. Otava, 1999. 379 sivua. ISBN 951-1-15825-2.

Otin tehtäväkseni "arvostella" Gallmannin muistelmateoksen siitäkin huolimatta, että pidän jokseenkin järjettömänä arvioida historioitsijana tekstiä, joka voi toimia lähinnä alkuperäislähteenäni. Gallmannin Unelma Afrikasta, sitä korostettakoon, on yhden naisen elämänkertomus, maaginen matka unelmien Afrikkaan. Kirjoitukseni siitä puolestaan luettakoon edellä mainitusta syystä enemmän esittelynä kuin arvosteluna.

Luin Gallmannin teoksen ensimmäisen kerran vuosia sitten ostettuani siitä tehdyn pokkarin (Penguin 1991) lontoolaisesta kirjakaupasta. Teoksen nimi "I Dreamed of Africa" herätti kiinnostukseni, vaikka olin lukenut paljon vastaavanlaisia ja vaikka samalla hyllyllä oli maineikkaampiakin Afrikka-matkakirjoja. Olin itsekin niin monen muun lailla uneksinut "Afrikasta" ja lyhyen silmäilyn jälkeen arvelin, että teos saattaisi olla kiinnostava.

Otavan painoksen Kaarina Turtian suomennos on hieno, eikä lukija menetä mitään teoksen jännitteistä ja tunnelmasta lukiessaan sitä suomeksi. Tämä johtuu osaksi siitäkin, että meillä suomalaisilla on jo olemassa hyvä ja käytännöllinen Afrikka-kieli ja -kuvasto mielissämme. Meilläkin on julkaistu jonkin verran erilaista Itä-Afrikkaan liittyvää kotimaista kirjallisuutta: mainittakoon vaikkapa Akseli Gallen-Kallelan Afrikkakirja tai Sesse ja Ilkka Koiviston Kwa Heri.

Tunnelma ja suorastaan mystiikka jäävät päällimmäiseksi lukijan muistikuvaksi "Unelma Afrikasta" -teoksesta. Toinen lukeminen vain vahvistaa tätä tunnetta. Gallmann käy läpi hurjia elämänvaiheita, joihin liittyy runsaasti yliluonnollisia kokemuksia – hän nivoo kokemukset taitavasti afrikkalaiseen ympäristöön sopiviksi, mutta ne eivät kuitenkaan hypi kirkuen skeptisen lukijan silmille. Skeptikko voi ohittaa Gallmannin enteet ja oudot tuntemukset ja kokemukset hölynpölynä, mutta ne kannattaa silti hyväksyä mukaan siihen unelmaan, joka Gallmannilla oli.

Kuki Gallmann syntyi Venetsian lähellä ja opiskeli Padovan yliopistossa ja oppineen isänsä johdolla luki paljon Afrikasta jo lapsena. Hän alkoi unelmoida – tai tietää – asuvansa myöhemmin tuossa unelmien maanosassa. Unelma toteutui traagisen auto-onnettomuuden myötä. Kuki makasi romuttuneena sairaalassa puolitoista vuotta, Paolo menetti rytäkässä vaimonsa, ja uusi pari syntyi. Kuki ja Paolo ostivat Keniasta valtavan pokotien alueella sijaitsevan valtavan Ol Ai Nyiro -tilan ja rakensivat elämänsä sinne yhdessä. Mukana oli myös Kukin Emanuele-poika hänen edellisestä liitostaan.

Gallmannin teos kuvaa erinomaisesti sen muutoksen nopeutta, joka on tapahtunut länsimaisten asenteissa afrikkalaisuutta ja ehkä erityisesti sen luontoa kohtaan. Siinä missä Paolo vielä ampui eläimiä vanhaan safarityyliin, Kuki toteaa, että jos Paolo olisi saanut elää, myös hän olisi puhunut ja elänyt elämän säilyttämisen puolesta. Unelma Afrikasta on siis dokumentti luonnonsuojelun historiasta: Kuki sekä hänen ja Paolon tytär Sveva mm. osallistuivat aktiivisesti ystävänsä Richard Leakeyn järjestämään sittemmin maineikkaaseen norsunluurovioon. Gallmannien tila on sittemmin palkittu erinomaisesta luonnonarvojen kunnioittamisesta. Myös yhteistyö paikallisten asukkaiden kanssa näyttää sujuvan hyvin, ja Kuki Gallmannin miehensä ja poikansa muistoksi perustama The Gallmann Memorial Foundation tukee kenialaisten kouluttamista. Kauttaaltaan kirjasta tuleekin käsitys, jonka mukaan tämän eurooppalaisperheen suhde kenialaisiin on eri tasolla kuin ehkä aikaisempien sukupolvien: afrikkalaisista voi jo tulla ystäviäkin ainakin jossain mittakaavassa. Muutos on kuitenkin hienonhieno, ja kirjaa dominoivat edelleen eurooppalaiset. Ja yhteinen kieli on englanti, ei suahili.

Unelma Afikasta tuo keskiöön Kenian lumoavan luonnon ja erityisesti villieläimet, mutta se ei tyydy vain maalailemaan idyllisiä postikortteja maasta, joka myös tappaa. Kuolema onkin Gallmannin kirjan keskeisin johtolanka. Kuolema kohtaa ensin Paolon. Kuki kertoo, kuinka Paololla oli valtavasti enteitä kuolemastaan ja kuinka tämä halusi heidän saavan yhteisen lapsen pitämään hänen muistoaan yllä. Lapsi, Sveva-tytär, onkin jo tulossa, kun Paolo lähtee autollaan hakemaan lapselle yhdestä rungosta koverrettua kehtoa. Hän kuolee, kun kuorma-auto siirtyy hänen kaistalleen kuolemanloukkuna tunnetulla Mombasan-tiellä. Vain kehto säilyy ehjänä. Paolon kuoleman hetkellä Kuki näkee kotona näyn, jossa Paolon auto on yhtenä peltikasana ja ihmiset kerääntyvät sen ympärille: "…tiesin että Paolo oli kuollut," Gallmann kirjoittaa. Kuki pukee ylleen tumman äitiyspuvun ja ryhtyy odottamaan viestintuojia. Hän sanoo ystävälle, joka tulee kertomaan kuolemasta: ’"Minä tiedän. Paolo on poissa. Hän kertoi minulle." Kosketin vatsaani. "Mutta itse asiassa Paolo ei ole vielä syntynyt."’ Myöhemmin Kuki saa yhteyden Paoloon oudon tuoksun välityksellä.

Tuohon vielä syntymättömään lapseen liittyy myös outo tapaus: uimataidoton alle kolmevuotias Sveva putoaa uima-altaaseen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla. Tyttö kertoo vaatteistaan ja kumisaappaistaan huolimatta vain potkineensa niin kuin Emanuele-veli oli opettanut ja päätyneensä altaan portaille. Myöhemmin hän ei pysty toistamaan tekoaan. Ehkä tuolloin jo kuollut Emanuele-veli oli käynyt nostamassa lapsen pinnalle?

Emanuelen kuolema tuntuu lukijasta hämmästyttävältä väistämättömyydessään. Eikö mitään muka ollut tehtävissä? Eikö nuorta poikaa olisi voinut estää tuhoamasta elämäänsä myrkkykäärmeiden parissa? Emanuelen intohimo olivat jo pienestä pitäen olleet käärmeet, ja Kuki Gallmann pitää lukijaa tiiviisti otteessaan kuvatessaan kuin jännitysnäytelmänä poikansa väistämätöntä tuhoa kohti kulkevaa elämää. Poika saa tietysti lukuisia käärmeenpuremia harrastuksensa parissa ja on useaan otteeseen huonossa kunnossa. Äiti ei edes kuule niistä kaikista. Kun poika viimeisenä päivänään lähtee lypsämään myrkkykäärmeitä, äiti katseli häntä "oudon tunteen vallassa. Tuntui kuin jokin synkkä ennakkoaavistus olisi kuristanut vatsaani kuin puristava nyrkki." Pian hänelle tultiin kertomaan, että puffadderi oli purrut poikaa. Emanuele on keittiössä, näkemättä mitään, "iho harmaa, silmät tuijottavat ja lasimaiset." Suusta valui vihreää sylkeä. Tämä purema oli viimeinen.

Gallmannin teoksen kaunokirjalliset ansiot ovat parhaimmillaan kuolemaan liittyvissä kuvauksissa – ja ne ovatkin toki teoksen keskeisintä antia. Gallmannin omalaatuinen henkinen maailma korostuu afrikkalaisessa maisemassa ja luo toisenlaisen jännitteen muuten lopulta sangen tavanomaiseen teokseen.

Kirjan voi tietysti lukea myös kertomuksena kolonisaatiosta. Siinä on, kuten niin usein muutoinkin, puhe Afrikasta, kun tarkoitetaan Keniaa. Koko maanosasta tulee valkoisen omaisuutta, sillä se on hänen unelmansa. Hänellä on varaa siihen, koko maanosaan. Tähän liittyy myös sanaton viesti siitä, että Afrikalla ei ole historiaa: Gallmannien Ol Ai Nyiro on vain pieni osanen Keniaa, ja sekin lopulta hyvin irti maan arkitodellisuudesta. Afrikalla ei ole myöskään erityisiä omia kasvoja. Afrikka on yleistys, ymmärrys ja uni valkoisen päässä. Teoksen kaikki päähenkilöt ovat lisäksi eurooppalaisperäisiä, siirtolaisia, muukalaisia. Tämä historia on valkoista historiaa. Se on osa Kuki Gallmannin lapsuudesta saakka elättämää unelmaa. Afrikka toteutuu hänelle, mutta unelman hinta on kova.

Kuki Gallmannin teos on tervetullut lisäys suomeksi käännettyyn matkakirjojen listaan. Matkaintoiset ja nojatuolimatkaajat saavat tästä teoksesta erittäin hyvän käsityksen siitä, millaista on olla valkoisena Keniassa. Myös eläinten kuvaus on erinomaista. Historioitsijalle teoksen merkitys on enimmäkseen, kuten aluksi mainitsin, alkuperäislähteenä ja sen kaunokirjalliset arvot jäävät vähemmän merkityksellisiksi. Kuolemantutkija iloitsee tästä teoksesta, ja niin tekee myös jälkikolonialismiin perehtyvä. Elämäkertana Gallmannin teos on ehdottomasti parempaa keskitasoa. Kirjan kuvitus on hieman erilainen kuin sen englanninkielisen laitoksen, jonka olen aikoinani hankkinut. Joitakin viehättäviä kuvia puuttuu, mutta uusia on tullut tilalle. Kuvien laatu on Otavan laitoksessa myös huomattavasti korkealuokkaisempi. Matkakirjoista pitävän kannattaa lukea tämä teos, ja kun ja jos Kuki Gallmannin elämästä tehdään elokuva sisäkannen lupauksen mukaisesti, sekin saattaa hyvinkin olla näkemisen arvoinen, siksi jännittävää elämä "Afrikassa" on.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *