Unohdusmerkeistä muistomerkeiksi eli kävelyretkiä murhapaikoille

Pauli Jokisen paikallishistoriallinen teos kuvaa henkirikoksia Helsingissä yli sadan vuoden ajalta. Epätavallisissakin tarinoissa toistuu usein sama juonikaava: illalla joku lähtee juopottelemaan, yöllä hänen seuraansa lyöttäytyy joku toinen ja aamulla jompikumpi on kuollut. Vaikka varsinkin vanhimpien tapausten uutisointi on hyvin paljastavaa, tekijä ei aina paljastu. Hämmästyttävän harvoin tekijä antautuu, vaikka hämmästyttävän usein vapausrangaistus olisi vain muutama vuosi. Kotikulmien karmivat henkirikokset koskettavat syvemmin kuin kaukaisemmat true crime -tapaukset, viihteellisemmistä dekkareista ja kauhuelokuvista puhumattakaan.

Jokinen, Pauli: Helsingin murhahistoria. 110 tarinaa henkirikoksista. Into, 2020. 252 sivua. ISBN 9789523512689.

Kaikki kuolevat, mutta kuolemakaan ei tee kaikista yhdenvertaisia. Nyt kun Olof Palmen murhatutkinta on 34 vuoden jälkeen saatu päätökseen ja ”Skandia-mies” todettu syylliseksi, saadaanko meilläkin pian erään Jussi H:n surmaan ratkaisu? On kulunut 32 vuotta siitä, kun Jussi käärittiin muoviin ja sullottiin omaan vuodesohvaansa Vuorimiehenkadulla. Hän ei ollut Ruotsin pääministeri, mutta ei mikään laitapuolen kulkijakaan, joiden murhat näyttävät jäävän vaille perusteellista tutkintaa ja nimettyä tekijää vielä useammin kuin muiden tavallisten kuolevaisten surmat.

Valtiollisten salamurhien selvittäminen kiinnostaa toki suurempaa joukkoa, kuten kokonaisia kansakuntia, ja niihin lienee siksi tärkeämpää kohdentaa enemmän tutkintaresursseja kuin satunnaisiin syrjäytettyihin. Ehkä joillekin on myös tärkeää saada tekijä telkien taa, vaikka uhrin läheisille se on laiha lohtu rakkaansa menettämisestä. Vankila, koulukoti tai sairaala eivät estä rikosten uusimista. Huomattava osa Pauli Jokisen kertomien murhahistoriatapausten osallisista on lomalla tai karkumatkalla jostain laitoksesta.

Kirjan perusteella yllättävän monet helsinkiläiset myös kantavat taskuissaan ampuma- tai teräaseita. Niin ikään yllättävän monilla napsahtaa yhtäkkiä päässä. Ase ja napsahdus on huono yhdistelmä. Napsahdusten lisäksi helsinkiläisiä on kuollut paljon taloudellisista tai seksuaalisista syistä. Nimenomaan seksuaalirikoksiin liittyvät kuolemantapaukset ovat usein ratkaisematta. Selvittämättömien lasten surmien lisäksi on erityisen ikävää lukea nyt kesäkuussa, Pride-kuukautena, LHBT-ihmisten joutumisesta niin usein henkirikoksen uhreiksi. Jokinen puhuu homomurhista.

Osa kiinni jääneistä tappajista jättää kertomatta väkivallantekonsa motiivin. Kyseessä voi olla pelkkä huvittelu. Jokinen kertoo, kuinka erästäkin itähelsinkiläistä surmaa edelsi nuorten miesten Sorbus-päissään tekemä suunnitelma tappaa joku vain huvin vuoksi:

”Pojat pyysivät tuntemansa nuoren mukaan, koska tällä oli korvalappustereot. Kaksikko pohti, että voisi mennä Elannon kauppaan ja puukottaa jonkun hengiltä, ja se olisi hauskempaa, jos samalla kuuntelisi korvalappustereoista heviä.”

Helsingin murhakävelyt

Sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin Nervanderinkadulla tammikuussa 1922. Kuva Wikimedia Commons.

Helsingin murhahistoria -kirja pohjautuu Jokisen kaupunkioppaana järjestämiin murhakävelyihin, ja hyytäviin tapahtumiin on selkeä paikkatietonäkökulma. Lukija voi suunnistaa kirjan karttojen avulla läpi eri kaupunginosien, surma surmalta, ja nähdä 110 eri murhapaikkaa. Henkirikokset ovat Helsingin kartalla numerojärjestyksessä. Kirja ei sisällä pelkästään kylmäverisiä murhia, mutta kaikki tapaukset ovat toisen ihmisen aiheuttamia äkillisiä kuolemia. Tuoreimmat ovat vuodelta 2018. Kirjalle voi odottaa jatkoa, sillä nyt koronakeväänä henkirikokset ovat taas lisääntyneet (YLE Uutiset 17.6.2020).

Paikkatietojen ja kulkureittien lisäksi tietokirjan aineistoa on ryhmitelty myös kohteiden ja tekijöiden mukaan. Jokinen on koonnut kattavasti koko maan poliisi- ja joukkosurmat sekä muuallakin kuin Helsingissä tehdyt kuuluisat sarjamurhat. Sarjamurhan erottaa joukkosurmista, kuten kouluampumisista, ajallinen etäisyys uhrien kuolemien välillä. Sarjamurhaajia Helsingissä on paljastunut useita, mutta joukkosurmat eivät ole helsinkiläisten heiniä. Ainoastaan Sanna S:n tekemä kolmoissurma Albertinkadun ampumaradalla on mukana Jokisen teoksen joukkosurmalistassa.

Nyt ajankohtaisten ja maailmanlaajuisesti puhuttelevien poliisien tekemien väärinkäytösten vuoksi olisi kiinnostavaa tietää myös, miten paljon poliisi on aiheuttanut aseettomien suomalaisten kuolemia. Muistelen, että ainakin erään leikkiaseen kanssa liikkuneen teinipojan on poliisi ampunut kadulle. Rikollisten kanssa tekemisissä olevilla on suurempi todennäköisyys tulla surmatuksi, ja poliisinsurmia Helsingissä onkin tehty parikymmentä. Yksi niistä on päässyt kirjan kanteen. Kuvassa on vain 22-vuotiaana kuollut konstaapeli Eino H. Koko yön juopotellut Sulo R. puukotti hänet Kaivopuistossa kieltolain aikoihin.

Luonteeltaan epävakaa ja juopunut Olavi Runolinna ampui Minna Craucherin tämän asunnossa Mechelininkadulla maaliskuussa 1932. Hufvudstadsbladet 12.3.1932.

Väkivallan kaava pysyy samana

Kansi ja sen teksti ovat kuin vanhan kauhuelokuvan juliste. Jokisen kirjan tapauksista voisikin tehdä vähintään 110 rikoselokuvaa, ja osa niistä on jo filmattukin. Jokinen on kirjoittanut asiallisia lyhyitä tarinoita, kuin elokuvan synopsiksia. Tapausten peruskaava on hämmästyttävän samanlaisia vuosisadasta toiseen: lähdetään kännäilyreissulle, jolle ilmaantuu joku tuntematon, syntyy konflikti ja jompikumpi kuolee. Myös tutussa seurassa voi joku yllättäen kuolla, ja kaikki kyläilemässä olleet ovat potentiaalisia kolkkaajia, mutta kukaan ei muista tai pahimmillaan edes välitä. Hesarin ja Flemarin kulmassa kotonaan kuolleen Raili tai Raija R:n (kuvatekstissä ja tapauskuvauksessa eri etunimet) kuolemasta epäiltiin yhdeksää miestä ja kuulusteltiinkin 30:tä – mutta surma jäi selvittämättä.

Jokainen kuolema ja kuolemantuottamus on ainutkertainen ja tutkintaan käytettyjen panosten lisäksi rangaistuksetkin vaihtelevat paljon. Toisen ihmisen hengen riistämisestä on annettu hyvin eripituisia tuomioita, esimerkiksi joissakin tapauksissa vain kolme vuotta. Vaikka moraali on universaalia, se voi eri aikoina perustua erilaisiin eettisiin normeihin.

Pauli Jokisen teoksen lyhyistä ja vetävistä tapausselostuksista selviää, miten rikoksia on aikanaan julkisuudessa käsitelty. Jokinen raportoi tapaukset kepeästi, vailla suuria tunnelatauksia. Tyyli on yhtenäinen läpi koko kirjan, ja hän on onnistunut säilyttämään tapahtuma-aikakausien journalistisen kielenkäytön teoksessaan. Henkirikosten raportointi mediassa on muuttunut yhä niukemmaksi, eikä uhrien tai tekijöiden yksityiselämästä enää paljasteta, ainakaan valtamediassa, samanlaisia yksityiskohtia kuin vuosikymmeniä sitten. Tirkistelynhaluiset ja murhien viihdearvoa kaipaavat saavat nyt tyydytystä alan erikoisjulkaisuista, sosiaalisesta mediasta tai viihteellisemmistä murhajulkaisuista.

Murhaaja Tandefelt oikeudessa HS, 7.3.1922

Suosittu murhaviihde

Murhaviihdettä julkaistaankin nykyisin valtavasti. Syy lukuisten viihdesarjojen ja todellisista rikoksista kertovien eli true crime -tietokirjallisuuden, -sarjaohjelmien tai -podcastien suosioon tuskin on vain vahvistuneessa yksityisyyden suojassa. Kauhuelokuvat, kummitusjutut ja kaikenlaiset zombietarinat ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Mikä tässä ajassa saa ihmiset kaipaamaan raakamaisuutta ja hirmutekoja elämäänsä? Viihteessä, kuten dekkareissa, lukija tietää koko ajan, ettei tämä oikeasti ole totta, tai että tällaista tapahtuu ikään kuin vain muille, niille toisille ja jossain muualla, ei minulle tai minun naapurissani. Ne voivat olla kiehtovia tarinoita, joilla on alku ja loppu ja joissa kaikki rikokset ratkeavat. Kauheudet käsitellään, tapahtumilla on syynsä ja syyllisensä. Lopuksi asiat selviävät, ja kaikki on taas hyvin.

Toisin on Pauli Jokisen tietokirjassa, jonka mukaan paljon Helsingin murhahistoriasta on edelleen selvittämättä. Vaikka samanlainen kaava toistuisi tapauksesta ja tutkintakohteesta toiseen, ne ovat oikeasti totta. Jokisen tarinat kertovat oikeista ihmisistä. Joku on vienyt joltain toiselta rakkaan ja läheisen. Uhreilla on oikeasti nimi, syntymä- ja kuolinaika sekä kuolinpaikka. Paikat ovat helsinkiläislukijalle erittäin tuttuja. Ne ovat myös omia synnyinseutujani. Uhrit ovat kotiseutuni kuolleita. Osan tekijöistä ja uhreista olen jopa tavannut. Murhaajilla ja uhreilla on omaisia ja murhat tapahtuvat paikoissa, joita ei enää halua nähdä. Uhrien omaiset opettavat tulevat polvet karttamaan niitä. Paikoista tulee ikään kuin epämuistomerkkejä, unohdusmerkkejä. Tällaiset mahdolliset tavisten unohdusmerkit voi Jokisen kirjan avulla paikantaa ja tehdä niistä taas uhrien muistomerkkejä.

Lukijalle voi tulla sietokyvyn raja vastaan, kun tuttuja murhapaikkoja ja kuolleita on kerralla näin paljon. Suosittelen kerta-annokseksi pari-kolme tapausta, ei koko teosta yhdeltä istumalta. Viihteelliset dekkarit ja true crime -jututkin rajautuvat usein tiiviisti, ja niissä lukija tai kuulija tirkistelee ja kauhistelee kerrallaan vain yhtä tapausta tai sarjamurhaajaa, joka paljastetaan. Toistasataa tapausta samoissa kansissa muodostaa lukijan omaan päähän helposti henkirikosten intressidominanssin. Kävelyllä Töölönlahdella ihmettelimme viemäriaukon eteen kivillä saarrettua allasmaista aluetta. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että siihenpä viemäristä putkahtava ruumis jää kätevästi poliisin noukittavaksi eikä kellu pidemmälle Töölönlahdelle. Seuralaiseni ei päätynyt samaan selitykseen, mutta hän ei ole vielä lukenut Jokisen murhahistoriaa.

Lukijaksi voisi toivoa myös jonkun, joka tunnontuskissaan paljastaisi olevansa jonkun mysteeritapauksen tekijä. Kaupungissa liikkuu epärehellisiä ja pahoja ihmisiä, jotka eivät tunne katumusta tai tehneensä mitään väärää. Jotkut jopa kehuskelevat rikollisilla teoillaan ja virkavallan harhauttamisella. Todennäköisesti kirjan monien selvittämättömien surmien tekijät ovat jo kuolleet, vaikka emme voi sitä tietää, koska tutkimattomat tai ratkaisemattomat tapaukset ja niiden tekijät eivät aiheuta massiivisia mediatapahtumia. Kaikki kuolevat, mutta ojan pohjalla maallisen vaelluksensa kontanneet eivät tuonelan virrassakaan matkusta arvokkaampien uhrien kanssa samassa veneessä.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *