Uskomuksista ideologiaa, fiktiosta totta: Tacitus ja sisällissodan Rooma

Holly Haynesin The History of Make-Believe. Tacitus on Imperial Rome tunkeutuu Rooman suurimman historiankirjoittajan Cornelius Tacituksen kerronnan symbolisiin ja ideologisiin tasoihin. Tutkimus edustaa uudenlaista lähestymistapaa antiikin historiankirjoitukseen: Fiktio ja ideologia saavat sille kuuluvan oikean ja tärkeän sijan. Fiktioon ja siihen uskominen, eräänlainen fiktio fiktiosta, olivat Haynesin mielestä sisällissodan (68-69 j.

Haynes, Holly: The History of Make-Believe. Tacitus on Imperial Rome. University of California Press.The Joan Palevsky Imprint in Classical Literature, 2003. 231 sivua. ISBN 9780520236509.

Holly Haynesin The History of Make-Believe. Tacitus on Imperial Rome tunkeutuu Rooman suurimman historiankirjoittajan Cornelius Tacituksen kerronnan symbolisiin ja ideologisiin tasoihin. Tutkimus edustaa uudenlaista lähestymistapaa antiikin historiankirjoitukseen: Fiktio ja ideologia saavat sille kuuluvan oikean ja tärkeän sijan. Fiktioon ja siihen uskominen, eräänlainen fiktio fiktiosta, olivat Haynesin mielestä sisällissodan (68-69 j.a.a.) ajan roomalaisten "totuus".

Teoksen lähtökohtana on Tacituksen kielellinen "hämäryys". Ilmiö on Tacitusta latinaksi lukeneille tuttu: kaksi- tai moniselitteistä sanastoa lyhyessä periodissa, elliptisiä lauseita ja perustelujen niukkuutta. Tacituksen kääntäminen tuottaa tuskaa.

Haynesin johdanto (s. 1-2) vie meidät kiehtovasti tutkimuksen perusongelman ääreen, nimittäin eräs Tacituksen tyyliä koskeva keskustelu päättyy käytännön esimerkkiin siitä, miten valta kykenee hillitsemään totuuden liiallista penkomista. Haynes referoi Talleyrand-Périgordin (1754-1836) muistelmien tanssiaiskeskustelua keisari Napoleonin, kirjailija Goethen ja runoilija Wielandin välillä. Napoleon väittää "hämäryyttä" Tacituksen ominaislaaduksi (l’obscurité de Tacite… Et j’en conclus qu’elle lui est propre,…). "Hämäryys" on siis positiivinen ominaisuus: Tacituksen kerronta oli Napoleonista nerouden ja tyylin aito yhdistelmä, koska se tuli suoraan historioitsijan käsitysmaailmasta (…parce qu’elle est dans sa manière de concevoir.). Vahva obscurité ei ollut kadonnut lukuisista italialaisista ja ranskalaisista käännöksistäkään, joihin Napoleon sanoi tutustuneensa.

Napoleon ymmärsi, että historioitsijan teksti peilasi kohti itsevaltiuden salaisuutta, vaikkei hän halunnutkaan paljastaa (tai kyennyt paljastamaan) tuon salaisuuden ydintä. Napoleonin mielestä Tacitus kyllä "murensi" tyrannien valtaa, sillä hän laittoi nämä pelkäämään kansaa; Napoleonista se ei ollut reilua kansaa kohtaan. Napoleon oivalsi, että kansalla oli suuri merkitys vallan ideologiassa: Se millaisena valta esittäytyy johtuu suuressa määrin siitä, millaiseksi vallan alaiset sen käsityksissään ja uskomuksissaan muovaavat.

Napoleonin mielipide Tacituksesta panee ajattelemaan, että kerronnasta tulee historiaa mikäli se tyylin ja sisällön yhdistyessä vangitsee sisäänsä ideologian. Tyyli ja sisältö ovat yksi kokonaisuus, joka tarjoaa lukijalle tunteen, että hän myös itse muovaa mielessään ideologisia fiktioita ja sitten uskoo samoihin fiktioihin kuin tekstin historialliset toimijatkin.

Kuitenkin Tacitus oli Napoleonille arkaluontoinen aihe, niinpä hän johdatteli kirjailijat sulavasti pois harmittomampaan aiheeseen, ihailemaan tsaari Aleksanterin tanssin eleganssia. Haynesin mukaan Napoleon käytti juuri tuossa kohden valtaansa, kun hän, kohteliaasti toki, esti kumppaninsa paneutumasta liian perusteellisesti Tacituksen historiakäsityksiin. Tsaarin hienostunut tanssi ja Napoleonin tahdikas keskustelun hallinta olivat esimerkkejä siitä mitä oli "vallan tapa ja tyyli" itsevaltaisessa järjestelmässä. Molemmat olivat keinoja, joilla alamaiset suostuteltiin (eikä se aina vaatinut paljon) osaksi itsevaltiuden ideologian tukirakenteita.

Haynesin perusväittämän mukaan Tacitus yhdisti tyylin ja sisällön tuottaakseen lukijoissaan kokemuksen uskoa ja ymmärtää todellisuutta samalla tavalla kuin tekstin henkilöt sen kokivat. Tacitukselle historia oli sitä, mitä roomalaiset hallitsijat, senaattorit, sotilaat ja kansa uskoivat sen olevan.

Kohdissa joissa Tacitus vaikuttaa lukijasta järjenvastaiselta ja sekavalta, hän on Haynesin mukaan tuottanut tarkoituksella paradoksaalista ja sekavaa historiaa, koska hän kuvasi tapahtumia roomalaisen ideologian läpi. Tacituksen teksti heijastelee siten ideologista prosessia, jossa historia ei ole subjektiivista eikä objektiivista, vaan jossa subjektiivinen todellisuuden muotoilu (historiankirjoitus) rajoittuu sen objektiiviseen tulkintaan. Tacitus ei kirjoittanut keisarillisen politiikan ja kulttuurin todellisuudesta, vaan kuvittellusta käsityksestä, jonka keisarivallan yhteiskunta muodosti suhteestaan olemassaolonsa konkreettiisiin ehtoihin. Niinpä Tacituksen teksti on "esittämisen esittämistä" ("a representation of a representation", Haynes s. 30).

Tacituksen kerronnassa roomalaiset (Haynes tarkoittaa erityisesti senaattoreita ja yleistä ilmapiiriä) loivat yhdessä Julio-Claudiusten kanssa fiktion, joka ylläpiti dynastian poliittista valtaa. Vallan peruspilarina toimi Augustuksen kaudella omaksuttu tasavallan jatkumisen ideologia ─ tasavaltahan tosiasiassa päättyi, ja kaikki sen varmasti ymmärsivät viimeistään Tiberiuksen hallitessa. Roomalaiset kuitenkin halusivat uskoa fiktioonsa, jossa yhdistyivät palvottu keisarisuku ja tasavallan myytti. Mutta Neron kukistuminen johti paitsi sotilasanarkiaan myös ideologian sekaannukseen.

Vuosi 69 ja edellisvuonna puhjennut sisällissota oli käänteentekevä Rooman keisarikunnan historiassa. Se oli Haynesin mukaan merkittävä myös Tacituksen historiallisen sanoman ja tyylin kannalta. Historiae osoittaa, että Neron kuolemassa Rooman kansa menetti symbolisen vallan fiktion, jonka Augustus oli rakentanut. Tarinoiden kerronnan ja niihin uskomisen ilmapiiri voimistui, se liittyi ennen kaikkea keisari-instituution jumalallisuuden laajenemiseen. Julio-Claudiukset olivat kontrolloineet tätä ilmiötä, mutta nyt sodan myötä se ei näyttänyt olevan kenenkään hallinnassa.

Neron valta oli näennäisesti järjenvastainen huipentuma Julio-Claudiusten ideologiassa ja kun Nero fyysisesti poistui historian näyttämöltä, ideologian kontrolli vapautui, mutta samalla villiintyi. Nero muuttui kuvitteelliseksi, sepitetyksi "spektriksi", menneisyyden hahmoksi, johon ihmiset sodan aikana takertuivat. Sotilaskeisarit Galba ja Otho edustivat Neron aikaa, mutta he olivat vain "Neron kuvia". Sen sijaan Vitellius oli jo pelkkä "tyhjyyteen tuijottava (ei katsova) kuva".

Sisällissodan voittajan Vespasianuksen ympärille alettiin rakentaa uutta Flaviusten dynastiafiktiota, joka perustui harkittuun taikauskon (superstitio) propagandaan. Haynes viittaa legendaan, jossa Vespasianus käytti parantavaa voimaa Serapiksen temppelissä (s. 129-147 "Aleksandrian ihme").

Havainnollinen esimerkki Haynesin argumentointi- ja metodiperustasta on hänen näkemyksensä (s. 23 ja 33) Kenneth Wellesleyn vuonna 1972 esittämästä Tacitus-tulkinnasta (Cornelius Tacitus, The Histories, Book iii, Sydney). Kun Wellesley "kirjoittaa uudelleen" Tacituksen kertomusta vuoden 68-69 sisällissodasta edellyttäen historioitsijalta "milloin laajempaa selitystä, milloin supistamista", hän ei ainoastaan laita Tacituksen kerronnallisia osasia uuteen järjestykseen, vaan pyyhkii pois kokonaisen kuvitteellisen asiasuhdeverkoston ja korvaa sen erilaisella fiktiolla, jonka hän uskoo olevan järjellinen omalle modernille lukijakunnalleen. Näin koko Tacituksen historian sisäinen logiikka katoaa.

Wellesleyn kirja on, totta kai, erinomaisen selkeä tutkimus modernille lukijalle ─ Haynesinkin mielestä sellaisia esityksiä tarvitaan. Mutta Tacituksen historianfilosofia on jotakin aivan muuta kuin Wellesleyn "selkeys". Wellesley tahtoi ja kykeni luomaan modernille lukijalle selkeän käsityksen tapahtumien etenemisestä sisällissodan Roomassa ja Italiassa. Tacituksella ei tähän ollut edellytyksiä, jo pelkästään siksi, että hän itse oli ja eli roomalaista ideologiaa. Toisin kuin saatamme luulla kirjoittajasta puolisen vuosisataa tapahtumien jälkeen, Tacitus ei istunut näköalapaikalla, mutta toisaalta hän tunsi keisarillisen ideologian mekanismit. Wellesley sen sijaan katsoo asioita parin tuhannen vuoden päästä aitiopaikalta ─ ja se (tieteen muiden lähteiden antamasta avusta puhumattakaan) tekee antiikin historiasta selkeää. Näin tapahtuu kovin usein Vanhan ajan historian suhteen ja siksi se voidaankin siististi tiivistää vaikkapa lukion oppikirjan palstoille. Toki tiivistäminen on kovaa työtä, mutta lopputulos on poikkeuksetta pelkistetty ja hajuton!

Haynesin mukaan Tacitus kirjoitti siitä "miksi" jokin tapahtui, ei vain pelkästään "että" se tapahtui. Siksi Tacitus ei ole selkeä. Historiae-teoksen hiomattomat särmät eivät johdu Tacituksen olettamuksista lukijakuntansa suhteen eivätkä hänen yrityksestään löytää sopiva mimeettinen muoto sisällölle, vaan nuo hiomattomat särmät ovat todellinen osa sitä historiallista totuutta, josta Tacitus kertoo.

Väitettään Tacituksen tyylin ja sisällön ykseydestä Haynes todistelee ottamalla esimerkkejä historioitsijan käyttämästä sanaparista fingere ("make things up") = kirjoittaa, kertoa, laatia ja credere = uskoa. Tacitus jopa käyttää näitä sanoja eräissä tärkeissä kohdissa, jotka Haynes on tarkasti dokumentoinut (vale-Nero ja vale-Drusus, s. 8 ja kpl. 3, s. 89sqq. toisena esiintymisen "huijari"-tematiikka). Fingere-sanalle tulee usein, jopa ensimmäisenä, mieleen pejoratiivinen merkitys "sepittää", mutta sepittämistä ei tule Tacituksen suhteen ajatella vääristelemiseksi tai valehteluksi, sillä Haynesin mukaan, aivan oikein, nämä merkitykset ovat antiikin historiankirjoituksen ja historiankin tutkimuksen periaatteiden vastaisia. Haynes viittaa (s. 28) John Marincolan esittämään lähtökohtaan (Authority and Tradition in Ancient Historiography, Cambridge 1997, s. 1): "Ei ole tarkoitus arvioida sitä, olivatko historioitsijoiden väitteet tosia tai virheellisiä, vaan mieluumminkin ottaa esille väitteitä jotka ovat osa historiallisen henkilön rakentamista ja tulkintaa."

Haynes käsittelee teemaansa seuraavissa luvuissa:

1. An Anatomy of Make-Believe (johdatus teoksen metodeihin)
2. Nero: The Specter of Civil War, 3. Power and Simulacra: the Emperor Vitellius, 4. Vespasian: the Emperor Who Succeeded, 5. A Civil Disturbance: The Batavian Revolts

Haynesin argumentointitapa ja metodi eivät päästä lukijaa helpolla; hän ei yksinkertaista eikä pelkistä. Hän on rakentanut esityksensä sekä marxilaista filosofiaa että psykoanalyysia tarkastelevien tutkimusten varaan viitaten erityisesti Louis Althusserin ja Slavoj Zizekin ideologia-tutkimuksiin sekä Hannah Arendtin Ja Michael Foucaultin näkemyksiin vallasta ja totalitarismista. "Simulacrum" (kuva) -käsitteen yhteydessä, Haynes viittaa Jean Baudrillardiin (s. 7) ja Neron elämän ja teatterin vaihtovuoroisuutta tarkastelleessaan Shadi Bartschiin ja Foucaultiin (s. 73). Toisaalta Haynes ottaa ennakkoluulottomasti (tosin ennakoiden mahdollista ankaraa kritiikkiä) mukaan kreikkalaisen filosofian ja historian(filosofian) ja keskustelee myös antiikin historiankirjoituksen ja retoriikan tutkimuksen (John Marincola, Tony Woodman) ja modernin kirjallisuustutkimuksen (Hayden White) kanssa.

Haynesin kappale "The Empire of the Cave" (s. 19-28) on nautittavaa luettavaa. Kappaleen alussa hän vertaa Tacituksen tekstiä Platonin metaforaan (Valtio 514a-518c) vangeista, jonka Sokrates esittää Glauconille. Vangit sattuvat näkemään nukketeatterin hoitajien heijastamien hahmojen varjoja vankipaikkansa kallioseinämää vasten ja he kuulevat myös vuorosanoja. He eivät kuitenkaan kykene sijaintinsa vuoksi hahmottamaan, mitkä vuorosanat kuuluvat millekin hahmolle. Itse asiassa kysymyksessä on eräänlainen varjojen teatteri, joka Sokrateen selityksissä muistuttaa "meidän ihmisten elämää". Me emme voi ymmärtää totuutta koskaan täydellisesti. Aina jotakin menee ohi tai käsitämme väärin. Samoin Tacitus, Haynesin mukaan (s. 19), luo kuvan historiasta, mutta samalla tarkastelee mielipidettä joka pitää tuon kuvan hengissä. Tuo hengissä pitävä voima tukee väärinkäsityksiä, ideologiaa, propagandaa, kaikkea sellaista joka ei ole "totuus", mutta joka kuitenkin on todellista ja elettyä historiaa.

Haynesin tutkimus ei ole "perinteinen" klassillisen filologian tai antiikin historiankirjoituksen tutkimus, vaan mieluumminkin poikkitieteellinen tarkastelu. Kuitenkin, se mikä tekee tästä kirjasta antiikin tutkijan pöydälle kuuluvan on se, että Tacitus on ja pysyy, kuten pitääkin, pääroolissa eikä Platonkaan jää vähiin. Häntä ei heiluta koiraa: On ihailtavaa, kuinka Haynes pystyy pitämään runsaan tutkimuksen kommentoinnin lähes aina hallinnassa ja rönsyilemättömänä. Kiitossanoista saamme tietää, ettei se ollut yksinkertainen prosessi. Muutamia vaikeaselkoisesti kirjoitettuja kohtia lukuunottamatta Haynes selvisi urakastaan voittajana.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *