USKONTO TARJOAA UUDENLAISIA TULKINTOJA POHJOISMAISTEN NAISTEN HISTORIASTA

Yksi syksyn ilahduttavista kirjauutuuksista oli historiantutkija Pirjo Markkolan toimittama artikkelikokoelma pohjoismaisten naisten ja uskonnon välisistä suhteista 1800-1900-luvuilla. Ilahduttava se oli ennen muuta siksi, että historiantutkimus on niin pitkään väheksynyt uskonnon merkitystä, tämä on ollut tilanne myös sukupuolihistoriassa. Ruotsalainen historioitsija ja tässäkin kirjassa esiintyvä Inger Hammar onkin ilmaissut asian siten, että naisten historia on ollut Ruotsissa uskontosokeaa, aivan samoin kuin historia on aiemmin ollut sukupuolisokeaa. Suomessa uskontoon ja sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ovat viime vuosina käsitelleet Irma Sulkunen ja Anne Ollila uusimmissa tutkimuksissaan.

Markkola, Pirjo: Gender and Vocation. Women, Religion and Social Change in the Nordic Countries, 1830-1940.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 245 sivua. ISBN 951-746-194-1.

Yksi syksyn ilahduttavista kirjauutuuksista oli historiantutkija Pirjo Markkolan toimittama artikkelikokoelma pohjoismaisten naisten ja uskonnon välisistä suhteista 1800-1900-luvuilla. Ilahduttava se oli ennen muuta siksi, että historiantutkimus on niin pitkään väheksynyt uskonnon merkitystä, tämä on ollut tilanne myös sukupuolihistoriassa. Ruotsalainen historioitsija ja tässäkin kirjassa esiintyvä Inger Hammar onkin ilmaissut asian siten, että naisten historia on ollut Ruotsissa uskontosokeaa, aivan samoin kuin historia on aiemmin ollut sukupuolisokeaa. Suomessa uskontoon ja sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ovat viime vuosina käsitelleet Irma Sulkunen ja Anne Ollila uusimmissa tutkimuksissaan. Tämä on kuitenkin ensimmäinen artikkelikokoelma, jossa eksplisiittisesti avataan näkökulma 1800-luvun ja 1900-luvun alun pohjoismaisten naisten historiaan nimenomaan uskonnon roolin ja merkityksen näkökulmasta.

Teos on syntynyt Markkolan kokoaman pohjoismaisen naishistorioitsijajoukon yhteistyön hedelmänä – kirja edustaa pohjoismaista yhteistyötä parhaimmillaan ja kertoo, miten hedelmällistä on tarkastella samanlaisia teemoja toisiaan kontekstuaalisesti niin lähellä olevissa mutta silti yllättävänkin erilaisissa maissa. Kaikki kirjoittajat ovat kokeneita historiantutkijoita, joiden ainakin tämänhetkinen kiinnostus kohdistuu nimenomaan uskonnon ja naisten välisen suhteen historiaan. Kaikilla näyttää olevan myös enemmän tai vähemmän sosiaalihistoriallinen ote tutkimukseensa, se tuottaa kirjaan ansiokasta yhtenäisyyttä ja selkeyttä, mutta saattaa lukijan myös kaipaamaan toisenlaisia otteita tähän kiinnostavaan aihepiiriin. Kirja avaa monenlaisia jatkopolkuja ja näköaloja siihen, miten eri tavoin kyseistä teemaa voi historiantutkimuksessa tarkastella. Laajan kirjallisuusluettelon myötä teos tarjoaa oivallisen ja avaran lähtöpisteen kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.

Kokoelma on suunnattu paitsi pohjoismaisille tutkijoille (ja muullekin yleisölle), myös laajemmalle kansainväliselle tutkijayhteisölle. Englanninkielisyys tekee siitä lajissaan harvinaisen, onhan suomalaista ja laajemminkin pohjoismaalaista (historian)tutkimusta aivan liian suppeasti saatavilla englanniksi. Tällaiset teokset edesauttavat kansainvälisen yhteistyön rakentamista. Kirjan johdanto ja yksittäiset artikkelit on rakennettu hyvin lukijaystävällisiksi, johdannossa käydään lyhyesti läpi pohjoismaisen luterilaisuuden historia ja asema 1800-luvulla ja kussakin artikkelissa huomioidaan erilaiset lukijat kertomalla lyhyesti myös laajempia kontekstuaalisia seikkoja. Ne kertovat eroista ja samuuksista Pohjoismaiden välillä.

Viiden artikkelin kokoavana teemana on kysymys kutsumuksesta naisten elämässä, kontekstina on evankelisluterilaisuus. Kirjoittajat eivät kysy mustavalkoisesti tarjosiko uskonto naisille väylän omaehtoiseen ja yhteisölliseen toimintaan vai toimiko se esteenä ja hidasteena naisten toiminnalle. Teoksen ei ole tarkoitus rakentaa yhtenäistä, monoliittista käsitystä uskonnon merkityksestä naisille, vaan nimenomaan osoittaa uskonnon ja uskonnollisuuden monimuotoiset merkitykset ja roolit, jotka veivät naisia moniin suuntiin. Tarkastelun kohteena ovat naisten kutsumuksen erilaiset toteutumat. Kirjoittajat tavoittelevat yksiselitteisen uskonnon ja maallistumisen välisen suhteen purkamista ja näkevät tärkeäksi ennen muuta naisasialiikkeen ja uskonnollisuuden välisen suhteen uudelleentulkitsemisen. Tutkimus kun on pitkään häivyttänyt 1800-luvun naisasianaisten uskonnolliset näkemykset. Artikkelit kietoutuvat täten lähinnä erilaisten järjestöjen ympärille, mutta tarkastellen nimenomaan niissä toimivien naisten maailmankuvaa ja toiminnan perusteita. Yhtälailla huomioidaan ne ristiriidat, joita uskonnollisuus aiheutti, kun kaikki naiset eivät suinkaan jakaneet samanlaisia uskonnollisia näkemyksiä tai pohjanneet toimintaansa uskontoon lainkaan.

Artikkeleissa liikutaan ruotsalaisten, norjalaisten, suomalaisten, tanskalaisten ja islantilaisten naisten historiassa ja näkökulmia naisiin ja uskontoon avataan niin lähetystoiminnan, diakonissalaitoksen, filantrooppisen työn kuin emansipaatiokeskustelunkin kautta. Lukija saa mahdollisuuden tutustua moneen kiinnostavaan naiseen – vaikka monet artikkeleista kokoavat laajoja linjoja, annetaan silti kiitettävän paljon tilaa yksilöllisyydelle ja erilaisuudelle.

Kokoelman avausartikkelissa ruotsalainen tutkija Inger Hammar tarkastelee laajasti ruotsalaisia 1800-luvun naisasialiikkeen pioneereja suhteessa heidän uskonnolliseen ajatteluunsa. Artikkelin pohjana on Hammarin vuonna 1999 valmistunut väitöskirja Religion och Emancipation. Den svenska kvinnorörelsens pionjärer i debatt om kvinnans kallelse ca 1860-1900. Hammarin lähtökohtana on selvittää se uskonnollinen ajattelullinen tausta, johon naiset emansipaatiokeskusteluineen astuivat. Artikkelissa tarkastellaan erityisesti kahden erilaista näkemystä edustaneen naisasianaisen ajattelua, toisena ääripäänä Fredrika Bremer, joka kannatti liberalismia, mutta pohjasi ajattelunsa kristilliseen maailmankatsomukseen. Bremer asetetaan siihen ensimmäisten naisasianaisten joukkoon, joka näki emansipaation mahdollisuuden kristillisyydessä ja liberaalissa teologiassa. Vastapooliksi asettuu vuosisadan vaihteessa toiminut Ellen Key, joka irrottautui kristillisyydestä ja muotoili persoonallisen, ateistisen elämänkäsityksen ja nosti esiin sukupuolten väliset erot. Hammarin muuten ansiokas artikkeli tuntuu pysähtyvän Ellen Keyn kohdalla, Key saa hyvin lyhyen ja suoraviivaisen tulkinnan osakseen ja hänet asetetaan ehkä liiankin vastakkain aiempien naisasianaisten suhteen eikä tuoda esiin hänen ajatustensa vastaanottoa laajemmin. Toisaalta Hammar toteaa, että Keyn tuoman vastakkainasettelun myötä ruotsalainen naisasialiike siirtyi uuteen vaiheeseen, jota hän ei enää artikkelissaan tarkastele.

Bjorg Selandin artikkelissa avataan näköaloja norjalaisten naisten toimintaan lähetysliikkeessä vuosina 1880-1920. Seland korostaa lähetysliikettä paikkana, joka tarjosi moninaisia tehtäviä naisille sekä yhteisönä, joka muodosti naisille identiteetin rakentumisen paikan. Selandin artikkeli nostaa esiin yhden kirjan kiinnostavista teemoista, puhumisen oikeuden. Myös muutamissa muissa artikkeleissa pohditaan sitä, miten naiset saattoivat eri tavoin puhua ja esiintyä uskonnollisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa. Kuten uskonnolliset liikkeet ja järjestöt laajemminkin myös lähetysliike asettui kiinnostavasti julkisen ja yksityisen välimaastoon, kun varsinkin alkuvaiheessa kokoontumiset järjestettiin yleensä kodeissa – tällaisessa puolijulkisessa tilassa naisille annettiin myös puhumisen oikeus. Lähetysliike hyväksyi varhain naiset mukaan toimintaan, joskin sen järjestäytyessä naisten osallisuus ja mahdollisuudet liikkeessä vähenivät. Seland painottaa, että naiset saattoivat kristillisellä kutsumuksellaan haastaa niin lähetysliikkeen kuin keskiluokkaisen yhteiskunnankin sääntöjä. Kutsumusajatteluun sisältyi siten myös rikkova elementti. Laajemman kontekstin sisällä Seland tarkastelee elämäkerrallisen materiaalin avulla kolmen erilaisen kategorian naisia. Niitä, jotka olivat lojaaleja kristillisille ajatusmalleille ja työskentelivät perinteisessä kristityn naisen roolissa ja toisaalta niitä, jotka avoimesti haastoivat säännöt ja astuivat alueille, jotka eivät yleisesti olleet naisille sallittuja, kuten saarnaaminen. Näiden ääripäiden väliin Seland hahmottaa kolmannen kategorian, ”hiljaiset protestoijat”, jotka saattoivat luoda itselleen merkittävän aseman paikallisissa rukoushuonepiireissä toimiessaan hengellisinä neuvonantajina ja auktoriteetteina. Nämä naiset eivät provosoineet tai ylittäneet rajoja, mutta saattoivat pinnan alla omaksua tehtäviä ja rooleja, jotka antoivat heille laajempaa vaikutusvaltaa. Laajasta materiaalistaan Seland nostaa esiin yksittäisiä naishahmoja, jotka saavat ansiokkaalla tavalla äänen. Tämä on koko kokoelman merkittävä piirre, jokaisesta artikkelista nousee esiin kiehtovia naishahmoja, joiden tarkastelulle annetaan tilaa.

Pirjo Markkola avaa artikkelissaan väyliä suomalaisten naisten uskonnollisuuden tarkastelulle. Hänen kohteenaan ovat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaupunkilaiset keskiluokan naiset, jotka löysivät tehtävänsä sosiaalityön parista. Markkola näkee, että toiminnallaan naiset uudelleenmäärittelivät sosiaalista vastuutaan, oikeuksiaan ja rajojaan sekä kyseenalaistivat sukupuolijaon sosiaaliset seuraukset, vaikka he pohjasivatkin käsityksensä pikemmin naisten ja miesten väliselle erolle kuin eron vastustamiselle. Artikkelissa itseäni kiinnosti ennen muuta sen julkilausuttu lähestymistapa, jonka Markkola määrittelee kahden käsitteen ympärille. ’Eletyn uskonnon’ (’lived religion’) ja ’hengellisyyden’ (’spirituality’) käsitteillä hän asettaa lähtökohdakseen arkielämässä eletyt uskonnolliset käytännöt sekä naisten itseymmärryksen ja kokemuksen. Tavoitteena on siis tarkastella uskonnollista toimintaa niistä merkityksistä käsin, joita naiset itse toiminnalleen antoivat ja pyrkiä tavoittamaan jotain heidän spirituaalisuudestaan. Näköaloja naisten toimintaan avataan kolmen ryhmän kautta. Aluksi hahmotellaan suomalaisen diakonissatyön alkua. Laajan käsittelyn saa osakseen naisten evankelinen työ ”langenneiden naisten” hyväksi ja erityisesti Emma Åhman, joka vuonna 1880 perusti Helsinkiin kodin prostituoituja varten. Kolmanneksi Markkola tarkastelee naisasianaisia, etenkin naisten toimintaa raittiusliikkeessä ja Valkonauha-yhdistyksessä. Markkola tuo esiin eroja naisten välillä, sen kuinka naisasialiike puhui ennen muuta itsensä puolesta ja sitoi vähempiosaisten naisten oikeudet keskiluokan naisten oikeuksiin.

Karin Lützen tarkastelee tanskalaisten naisten uskonnollista toimintaa suhteessa 1800-luvun lopulla vallinneeseen naiseuden ihanteeseen, joka liitettiin tiiviisti kodin käsitteeseen. Kotiin kytkeytyvän naisen ideaali, emansipatorinen äidillisyys tarjosi naisille toiminnan väyliä myös yhteiskunnallisesti, kun yhteiskunta nähtiin kotina, jonka puhtaudesta ja viihtyisyydestä naisten tuli pitää huolta. Lützen osoittaa artikkelissaan kuinka ”kodillistamisen” idea salli kristittyjen naisten lähetystyön ja moraalisen reformiliikkeen 1800-luvulla. Yhtäältä naiset tekivät julkisesta alueesta kodinomaisen, ja toisaalta avasivat koteja katujen lapsille ja yksinäisille. Näin tämäkin artikkeli tarttuu kysymyksiin julkisen ja yksityisen välisistä suhteista sekä julkisuudessa puhumisen oikeudesta. Lützen kertoo myös yhden kokoelman kiinnostavimmista naiskohtaloista. Andrea Gehlert Franksin tarina kertoo naisesta, joka ulotti filantrooppisen kutsumuksensa kotimaan rajojen ulkopuolelle. Käytyään läpi hengellisen kriisin Andrea löysi kutsumuksensa lähetystyöstä, ensin Burmassa ja vuodesta 1889 lähtien Kalkutassa, jonne hän loi merimieslähetyksen. Työnsä ohella Andrea avioitui englantilaisen lähetystyöntekijän kanssa ja sai kaksi lasta – perhe ylläpiti lähetystä 15 vuoden ajan, ja aviomiehen kuoltua Andrea jatkoi työtään yksin. Andrean kutsumuksen voimallisuus ilmeni, kun hän jäi leskeksi ja jätti lapsensa Tanskaan sukulaisten hoiviin voidakseen jatkaa työtään Intiassa.

Filantrooppinen työ on yksi kirjan läpikäyvistä teemoista. Useat kirjoittajista motivoivatkin tutkimustaan haluamalla nostaa esiin naisten työn pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa. Näin tekee etenkin islantilainen Inga Huld Hakonardottir. Hänen artikkelinsa on laaja katsaus Islannin historiaan lähinnä naisten filantrooppisen työn ja politiikkaan astumisen näkökulmasta. Jossain määrin tämä eroaa teoksen muista artikkeleista liikkuessaan niin laajalla kentällä ja yleisten kysymysten parissa – lukija jää kaipaamaan tarkennettua näkökulmaa. Kummallisen ohueksi jää myös uskonnollisuuden tematiikka, siihen siirrytään vasta artikkelin lopussa, kun Hakonardottir esittelee kolme ”merkittävää” filantrooppi ja poliitikkonaista. Artikkelin asetelma häiritsee hieman, siitä on aistittavissa 80-lukulaisen ”suurnaishistorian” maininkeja, analyysin tasolla se ei liiku samoilla linjoilla muiden artikkelien kanssa, vaikka tarjoaakin Islannin historiaa tuntemattomalle kiinnostavaa tietoa naisten yhteiskunnallisesta toiminnasta.

Gender and Vocation luotaa pitkälti niitä teemoja (naisasialiike, siveyskysymys, filantrooppinen työ, äitiyden ihanne, julkinen-yksityinen tematiikka), jotka ovat nousseet esiin aiemmassa 1800-lukua koskevassa naishistoriantutkimuksessa. Kokoelman merkitys ja ansio on sen uudenlaisessa lähtökohdassa, joka tarjoaa moninaisen näkökulman uskonnollisuuteen sekä pohjoismaita yhdistävässä, laajassa tarkastelussa. Kirjan muoto, viisi laajaa artikkelia kustakin pohjoismaasta sekä laaja johdanto, palvelee myös hyvin tarkoitustaan avaamalla tätä tutkimuskenttää tulevalle tutkimukselle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *