Lähinnä teologien sekä Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen tutkijoiden panoksesta syntynyt "Uskontojen risteyksissä" on artikkelikokoelma välimeren alueen uskontoperinteiden yhteisistä piirteistä ja jatkuvuuksista. Artikkelien aiheet painottuvat islamin ja kristinuskon piirteiden, käsitysten ja opinkappaleiden juuriin. Osansa saa myös juutalaisuus, gnostilaisuus, sumerilainen ja egyptiläinen uskontoperinne. Tiivistetysti kirjan sanoma on, että välimeren alueen uskonnoilla on paljon yhteisiä piirteitä ja siksi esimerkiksi islamin tai kristinuskon myöhemmin tunnetuksi tekemiä käsityksiä ei tule pitää niiden yksityisomaisuutena. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että uskonnoista on mahdotonta siivilöidä alkuperäiset ja lainatut piirteet erilleen, kuten Martti Nissinen toteaa kristinuskon perusrakenteiden taustoja käsittelevässä tekstissään. Siksi uskontojen niin sanotut lainatut piirteet ovat aivan yhtä oleellisesti kristinuskoon tai islamiin kuuluvia kuin ’alkuperäisetkin’. Itse asiassa koko erottelu on mahdoton tai ainakin melko hyödytön. Ulkoisista vaikutteista vapaa uskonto on siis fantasia. Siksipä kirjoittajat korostavat maantieteellisesti läheisten uskontoperinteiden yhtäläisyyksiä erojen sijaan ja eriaikaisten perinteiden jatkuvuuksia murrosten sijaan. Toisaalta, Jaakko Hämeen-Anttila toteaa oikein, että "minkään käsitteen esihistoria ei tyhjentävästi selitä käsitteen merkitystä toisen uskonnollisen järjestelmän sisällä." (s. 8)

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Jaakko Hämeen-Anttila, Martti Nissinen ja Matti Myllykoski käsittelevät Lähi-idän uskontojen yhteistä perintöä. Tämä erityisesti kristinuskon juutalaisia ja hellenistisiä taustoja valottava osio on kirjan parhaimmistoa. Toisessa osassa Mia M. Rikala selvittää egyptiläisen Jumalan poika -käsitteen vaikutusta kristinuskoon, Pirjo Lapinkivi valottaa sumerilaisen perinteen käsitystä pyhästä avioliitosta, Ismo Dunderberg pohtii gnostilaisuuden vaikutteita ja Hannu Juusola käy läpi juutalaisen magian historiaa. Kolmannessa ja viimeisessä osiossa siirrytään islamin maailmaan. Mona Eid selvittää täydellisen ihmisen ajatuksen toistumista eri uskontoperinteissä ja Minna Saarnivaara hahmottelee kaksitoistashiialaisuuden messianismia ja messias-käsityksen taustaa. Ilja Kokkosen artikkelissa käväistään Espanjassa Córdoban marttyyriliikkeen parissa, jossa kristinusko oli islamin valtakauden aikana vähemmistöuskonto. Samoin Sari Kuustola kirjoittaa kristinuskon vähemmistöasemasta islamin maailmassa artikkelissa "Kirkko islamilaisessa yhteiskunnassa". Lopuksi Holger Weiss osoittaa, kuinka läntisen Afrikan islamisoituminen on edennyt ja kuinka synkretismi on ollut Länsi-Afrikan uskonnollista kenttää kuvaava piirre.

Eritysesti Nissisen ja Myllykosken artikkelit ovat sellaisia, joita käyttää mielellään perustason opetuksessa. Ne ovat taiten kirjoitettuja ja sisällöltään hallittuja. Muistakaan artikkeleista en voi sanoa mitään kritiikkiä uskontoperinteiden tuntemusta koskien. Sen sijaan teoreettisempaa kritiikin aihetta on. Esimerkiksi Mona Eidin tarkastellessa vertailevan uskontohistorian / uskontofenomenologian perinteiden mukaisesti täydellisen ihmisen kertautuvaa rakennetta, liikutaan paradoksaalisesti liian väljän ja samanaikaisesti liian kapeasti määritellyn käsitteen parissa. Täydellinen ihminen on Eidille välittäjä, joka avaa suoran yhteyden Jumalan ja ihmisten välille. Näin ollen ajatus esiintyy vain niissä uskonnoissa, joissa jumalakäsitys on transsendentti. Käsitys on liian kapea siksi, että loogisesti voidaan väittää, että joillakin uskonnoilla ei ole käsitystä täydellisestä ihmisestä. Veikkaanpa, että kaikilla uskonnoilla ja kulttuureilla on käsitys ideaalisesta – ja siinä merkityksessä täydellisestä – ihmisestä. Eid jatkaa, että "käsitys täydellisestä ihmisestä korostaa uskonnon kokemuksellista puolta – ilman sitä jumaluus ja jumalallinen sana jäisi vain ulkokohtaiseksi rituaalien suorittamiseksi" (s. 141). Sisäisen kokemuksen ja ulkokohtaisten rituaalien vastakkainasettelu vaikuttaa sekä arvolatautuneelta että kestämättömältä. Jos Eidin tapaan määritetty käsitys täydellisestä ihmisestä korostaa kokemuksellisuutta niin jälleen syyllistytään turhaan väitteeseen, jonka mukaan jotkut uskonnot ovat sisäisen kokemuksellisuuden sijaan lähempänä ulkokohtaista rituaalien suorittamista vain siksi, että heiltä puuttuu täydellisen ihmisen ajatus. Koen jaottelun arvottavana eikä käsitystäni vähennä Eidin tapa kirjoittaa järjestelmällisesti "Täydellinen ihminen" isolla alkukirjaimella. Ajatus täydellisestä ihmisestä on myös liian väljä. Ainakin minulle jää epäselväksi, mitä teemme "Täydellisen ihmisen" kertautuvalla rakenteella, joka sulkee sisäänsä Sheikit, Kristus-hahmot, (kätketyt) imaamit, kalifit ja mesopotamialaiset jumalakuninkaat. Juuri tämän selventämiseksi artikkeliin olisi tullut lisätä yhteenveto ja ainakin jatkossa käsitettä tulisi pilkkoa osiin systemaattisemmin.

Kun puhutaan puhtaasti historiantutkimuksen menetelmien käytöstä, minulla ei ole huomauttamista. Sen sijaan ongelmallisempaa on, että teoksessa uskontoperinteitä käsitellään vain suhteessa muihin uskontoihin (poikkeuksena Holger Weissin teksti, jossa käsitellään myös islamin leviämisen taloudellisia ja yhteiskunnallisia ehtoja). Näin uskonnon ainoa merkitsevä konteksti on toinen uskonto, jolloin uskonto tulee eristetyksi muista konteksteista: taloudesta, sosiaalisista suhteista, politiikasta, biologiasta, ekologiasta ja valtasuhteista. Toisin sanoen, uskontoa käsitellään omana luokkanaan sui generis, jolloin se elää omaa elämäänsä irrallaan muista materiaalisista ja diskursiivisista konteksteista. Jos kirjan sanoma on, että uskontoa ei voi erottaa vieraista lainoista, niin millä perustein se erotetaan kaikesta muusta paitsi muista uskonnoista? Tämä on uskontofenomenologisesti ja uskontohistoriallisesti painottuneen vertailevan tutkimuksen perusongelma. Uskontotieteessä sellainen lähestymistapa on jo pitkään ollut kritiikin ja sitä kautta rakentavan uudelleen arvioinnin kohteena. Ilmeisesti sana ei ole kiirinyt tarpeeksi laajalle. Teos siis toistaa pääpiirteiltään vertailevan uskontohistorian uskontofenomenologista taustaa niin hyvässä kuin huonossa mielessä.

Dekontekstuaalisen perusvireen lisäksi teos toistaa paikoitellen muitakin vertailevan tutkimuksen helmasyntejä. Jatkuvuuksien ja yhtäläisyyksien korostamisessa niputetaan uskonnot liian helposti muottiin, jossa erot määrittyvät esimerkiksi ’erilaisiksi epätäydellisiksi jumalakokemuksiksi’ (s. 30) ja yhtäläisyydet ilmentävät samaa yhteistä uskonnollisuuden ydintä. Lisäksi, vaikka yhtäläisyydet todistavat kulttuurisista yhteyksistä, ei siitä pitäisi automaattisesti seurata sitä, että yhtäläisyyksien hyväksymisestä ja muista uskonnoista oppimisesta muodostuu omillaan seisova hyve ja oman uskontonsa ’puhtauden’ puolustajista tulee "ahdasmielisiä" (s. 29). Näin teos tuntuu edustavan väljästi jonkinlaista ekumeenista uskonnollisuutta.

Näiden ongelmien yleisempi selitys voisi löytyä siitä, että itse uskonnon käsitettä ei ole sen paremmin määritelty kuin problematisoitu yhdessäkään artikkelissa. Ismo Dunderberg tosin kysyy väliotsakkeessaan "Onko gnostilaisuus uskonto?". Valitettavasti vastausvaihtoehtoina on uskontofenomenologialle ja -sosiologialle tyypillinen kiinnostus typologisoida ja siten määrittää gnostilaisuus kristilliseksi lahkoksi tai itsenäiseksi uskonnoksi, ei sen pohtiminen millä perustein tarkastelemme gnostilaisuutta uskontona.

Kenelle teos on kirjoitettu? Vaikka artikkelit tarjoavat hyvän peruspaketin uskontojen välisistä suhteista, ainakin viitteiden kitsaudesta päätellen ihannelukijoina eivät ole tutkijat. Mahdollisesti ainakin uskontotieteen, historian, teologian ja antropologian opiskelijat ja aiheesta kiinnostuneet asianharrastajat ovat sopiva kohdeyleisö. Erityisesti heille se onkin kiinnostavaa luettavaa. Ainakin lukijat oppivat, että uskonnot eivät ole teologisina oppirakennelminakaan erotettavissa kulttuurisista konnektioistaan, sillä samankaltaiset ajatukset toistuvat eri uskonnoissa. Mikäli teoksen teoreettiset painotukset eivät olisi hiertäneet hieman erilaiseen uskonnontutkimuksen perinteeseen painottuvan lukijan kokemusta, se olisi toiminut vielä paremmin jouluruoan sulattajana. Erimielisyyksistäni huolimatta kirjaa voi hyvinkin suositella peruslukemistoksi niille, jotka haluavat tietoa välimeren ja Lähi-idän alueen uskontoperinteiden oppijärjestelmien kertautuvista rakenteista.

Lopuksi kiinnostava yksityiskohta: teoksessa kirjoitetaan Hämeen-Anttilan suosituksen mukaisesti Muhammad eikä vakiintuneen käytännön mukaisesti Muhammed. Nähtäväksi jää kumpi muoto kuihtuu.