Ruotsalainen tiedemies ja aatelinen Emanuel Swedenborg (1688-1772) oli oman aikakautensa, valistuksen ja hyödyn ajan esimerkillinen edustaja. Hän toimi Ruotsin valtiopäivillä aktiivisesti, mutta teki elämäntyönsä kaivosalalla. Hän matkusteli ja julkaisi teoksiaan Euroopassa ja oli yhteydessä suureen osaan aikakauden ajan johtavista tiedemiehistä.

Swedenborg ei kuitenkaan ole jälkimaailman tuntema luonnontieteellisten ansioittensa ja teostensa vuoksi. Keski-iässä Swedenborg koki syvän hengellisen kriisin, jonka yhteydessä ”hänen silmänsä avattiin” ja hän koki kykenevänsä näkemään henkiseen maailmaan. Hänen tuotantonsa tästä eteenpäin oli silminnäkijähavaintoja elämästä toisilla planeetoilla, yksityiskohtaisia kuvauksia kuolemanjälkeisestä elämästä taivaassa ja helvetissä sekä keskusteluista edesmenneiden suuruuksien kanssa. Hän myös kehitti uuden, lopullisen ja todellisen version kristinuskosta.

Erityisesti taiteilijat vaikuttuivat Swedenborgin kuvauksista. Tunnetuimpia ovat olleet William Blake, Arthur Conan Doyle ja August Strindberg. Swedenborg oli tuttu myös suomalaiselle lukevalle yleisölle 1800-luvulla. Häntä lukivat niin Snellman (ainakin nuoruudessaan), Kivi, Runeberg kuin Topelius.

Tunnetuimmat suomalaiset swedenborgilaiset olivat Nordenskiöldin aatelissuvun veljekset Carl ja August. He saivat käsiinsä Swedenborgin jälkeenjääneet käsikirjoitukset ja pitkälti heidän ansiostaan ne käännettiin ja julkaistiin. Antti Tuurin Alkemistit-teos kuvaa Swedenborgin seuraajan, viimeisen kuninkaallisen alkemistin August Nordenskiöldin kamppailuja kullanteon vaikeilla poluilla.

Kuva: Alkemisti, Adriaen van Ostade, 1661.

Suomalaisen uskontohistorian sivupoluilla

Antti Tuuri on aiemminkin kartoittanut suomalaisen uskontohistorian sivupolkuja. Hän on kirjoittanut muun muassa uskonsa tähden karkotetuista Pohjanmaan mystikoista Eerikinpojista sekä profetoimisellaan ja kansan villitsemisellään kuolemantuomion ansainneesta Wallenbergista. Tuoreimmassa teoksessa pysytellään edelleen 1700-luvun puolella ja suunvuoron saa maanmittari Carl Fredrik Bergklint, joka toimii August Nordenskiöldin uskollisena avustajana.

Nordenskiöldin kullanteko Tukholmassa kuninkaan hovissa ei onnistunut, joten hän perustaa alkemistisen laboratorion Uuteenkaupunkiin. Sijainti oli sopiva, sillä lähellä Kalannissa sijaitsi Männiäisten ruukki, joka kykeni toimittamaan kullantekoon tarvittavat määrät sysiä. Jotta kultaa alkaisi syntyä, olisi kullansiemeniä, kultahelmiä kuumennettava yhtäjaksoisesti, sammumattomalla tulella yli vuoden ajan. Tästä kullanteon pitkästä ja yksitoikkoisesta prosessista huolehtii Bergklint, kun taas Nordenskiold itse kulkee etsimässä rahoitusta hankkeelle, ja myös aikaisempia velkojiaan paossa.

Rakkaus mammonaan

Teoksen alaotsikko ”Maallinen rakkaus” antaa ymmärtää, että tulossa on vielä jatko-osa ”Taivaallinen rakkaus”, joka viittaa samannimiseen Swedenborgin kirjaan, jota Bergklint teoksessa ahkerasti opiskelee. Rakkautta maallisessa muodossa edustavat Nordenskiöldin ja hänen puolisonsa Anna Charlottan itserakkaus, rakkaus mammonaan sekä ihailijoiden tai irtosuhteiden kaipuu. Puolisoiden välinen suhde on luonteeltaan pääosin ruumiillista; mitään hyvää he eivät toisissaan näe. Vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta ei voi puhua, sillä lapset eivät edes tunne vanhempiaan ja heidät jätetään jatkuvasti muiden hoidettaviksi tai heitä käytetään kiistakapuloina vanhempien välisissä riidoissa.

Anna Charlotta on maallinen myös henkisessä mielessä, eikä jaa miehensä swedenborgilaista uskoa. Nordenskiöld itse on hartaan swedenborgilainen, pyrkii esikuvansa lailla luomaan Uutta Jerusalemia – ja itse asiassa aikanaan kuolee Afrikassa rakentaessaan sinne ihannevaltiota. Mutta Nordenskiöldin hengellisyys vaikuttaa myös ulkokohtaiselta. Hän lukee, kirjoittaa ja puhuu ylistävästi Swedenborgin ajatuksista, mutta käytännön elämässään ei niitä toteuta. Huolimatta ylevistä puheista, hän kaipaa kultaa vain omien tarpeittensa tyydyttämiseksi.

Swedenborgin opetuksia elää todeksi Nordenskiöldin apuri Bergklint, joka pyrkii elämään sisäisesti puhdasta elämää ollakseen kullanteon arvoinen. Bergklintin rakkaus uusikaupunkilaiseen neiti Paléniin on henkistä, ylevää ja puhdasta. Sellaiseksi se jääkin, sillä neiti sairastuu ja kuolee. Bergklint jää odottamaan, että heidän avioliittonsa toteutuu tuonpuoleisessa, todellisessa taivaallisessa avioliitossa. Nordenskiold taas katsoo, että hänen ja Anna Charlotan avioliitto ei ole taivaassa solmittu, mikä oikeuttaa hänen syrjähyppynsä ja kehottaa Bergklintiäkin ottamaan nautintonsa sieltä mistä onnistuu saamaan.

Kuva: Antti Tuuri kullantekijän pajan paikalla sijaitsevalla patsaalla Uudessakaupungissa syksyllä 2013, kuva Tapio Onnela.

Tuttu näkökulma

Tuuri kirjoittaa hänelle luonteenomaisella toteavalla, salaviisaalla tavalla, joka tuo huumoria raskaisiin tilanteisiin ja ironiaa yleviin ajatuksiin. Muusta tuotannosta on myös tuttua täydellinen dialogin puute, joka korvautuu epäsuoralla, Bergklintin näkökulmasta toteutetulla kerronnalla. Tuurilla on miltei identtinen kertojan ääni teoksesta toiseen. Pohjanmaata, talvisotaa tai Eerikinpoikien matkoja tarkastellaan aina hyvin samankaltaisesti. Tarina, aika ja paikka vaihtuvat, mutta näkökulma pysyy samana. Se luo tietysti tuttuutta ja turvallisuutta Tuurin lukijoille.

Tuttua varhaisemmista teoksista on myös tarinan tosipohjaisuus. Päähenkilöt ovat tuttuja historiankirjoituksesta. Tuuri käyttääkin teostensa taustalla alkuperäislähteitä, jolloin suuri osa kuvattavista tapahtumista pohjautuu lähdemateriaaliin. Tässä teoksessa erityisesti Ruotsin valtionarkistossa säilytettäviin Carl Fredrik Bergklintin kirjeisiin, joissa hyvin yksityiskohtaisesti kuvataan niin arjessa kuin kullanteossakin eteen tulleita vaiheita ja ongelmia.

Odotan mielenkiinnolla syksyllä ilmestyvää Alkemistien jatko-osaa Taivaalliset häät.