– Miksi Elsa Enäjärvi on nykyisin melkein unohdettu
modernin suurkaupungin kuvaajana, kun Olavi
Paavolaisen vuonna 1929 julkaistusta Nykyaikaa
etsimässä -esseekokoelmasta on sitä vastoin tullut
kulttikirja ja Paavolaisen merkitys on kohotettu lähes
myyttiselle tasolle. Näin on kysynyt turkulainen
kirjallisuudenprofessori Päivi Lappalainen ja vastannut
itse: Naiset suljetaan pois tai marginalisoidaan
herkästi myös kulttuurikirjoittelussa ja tutkimuksessa.

Ritva Hapuli, turkulainen kirjastonhoitaja ja
kulttuurihistorian dosentti on aiemmin tutkinut juuri
Olavi Paavolaista, mutta tarttui sitten Enäjärven Vanha
iloinen Englanti -kirjaan ja pariinkymmeneen muuhun
suomalaisnaisen matkakuvaukseen 1920-30 -luvuilta.
Margit Borg, Hilja Haahti, Aino Kallas, Helmi Krohn,
Aino Malmberg, Katri Palola, Vappu Roos, Seere
Salminen (Serp), Gurli Sevón-Rosenbröijer, Irja Spira ja
Tyyni Tuulio kiersivät Moskovat, Lontoot ja Pariisit,
Orientit ja Amerikat, Kaukoitää ja yksi seikkaili jopa
valaanpyytäjänä. Se siitä sotien välisen ajan
"sisäänpäin kääntyneisyydestä". Eihän ollut kyse vain
kourallisesta matkustajia, vaan löytyi myös riittävästi
yleisöä, jolle näitä kirjoja kannatti kustantaa.

Ainakin 1920-luvulla, suursodan jälkeen,
internationalismi ja toive purkaa vihollisuuksia oli
elävää. Omissa ajankohdan tutkimusaineistoissani
esiintyy usein sama ilmaisu, jonka Hapuli on tallettanut
matkakirjoista: väärinymmärrysten ja väärinkäsitysten
voittaminen. Matkustamisella ei kuitenkaan tarvinnut
olla mitään yleviä motiiveja. Matkakuume oli riittävä syy.
Matkasta kirjoittaminen taas oli välttämätön tai ainakin
hyödyllinen tapa tienata.

Kirjoittiko suomalainen nainen toisin?

Hapulin mukaan näiden naisten matkakirjojen
arvioinneille oli tyypillistä se, että kulloinkin arvosteltava
teos ja sen kirjoittaja nostettiin sukupuolensa muiden
kirjoittajien yläpuolelle ja heistä myönteisesti
poikkeavaksi yksilöksi. Jos nämä kaikki olivat
poikkeuksia, missä piileksivätkään ne muut,
sentimentaaliset, rajoittuneet ja teennäiset tekeleet?

Valittuaan nimenomaan naiskirjoittajia Hapuli myös
painottaa naisen katsetta. Tutkiiko se kohteitaan eri
tavoin kuin miehinen katse? Harrastivatko naiset
flanööriä? Pelättiinkö kaduilla ja poluilla? Miten
kirjoitettiin kodeista? Entä koti-ikävästä? Miten
ylipäänsä kirjoittajat määrittelivät identiteettiään naisina
ja suomalaisina? Tarkkailtavana on periferiasta
keskuksiin ja periferiasta periferioihin suuntautuneen
suomalaisen ja pohjoismaalaisen suhde
matkakohteisiinsa. Onko se erilainen kuin
kolonialistisen Euroopan keskuksista lähteneiden?

Vertailukohtana eivät ole muut matkakirjat, vaan
tutkimuskirjallisuus, jota Hapuli on tavoittanut miltei
häkellyttävän määrän. Ulkomainen matkakirjallisuuden
tutkimus on keskittynyt kauas, Afrikkaan, Aasiaan tai
vuoristoihin matkanneisiin naisiin, kun taas
suomalaisille kertomisen arvoisiksi matkakohteiksi
kävi myös Eurooppa kaupunkeineen. Mutta jos Hapuli
tarkastelee naistemme kuvauksia tavarataloista, löytyy
tavaratalotutkimusta, jos merille menoa, naiset
merimiehinä -kirjallisuutta. Useimmiten havainnot
aineistosta ja tutkimuskirjallisuudesta ovat
samansuuntaisia. Rinnastukset jäävät kuitenkin
useimmissa tapauksissa melko ulkokohtaisiksi.

Loppuun päästyään Hapuli ei rohkene vakuuttaa, että
itsekin "marginaalista" kotoisin olleet suomalaisnaiset
olisivat tarkastelleet maailmaa avoimemmin kuin
länsimaisten keskusten matkailijat. Rasismia ja
ennakkokäsitysten mukaista näkemistä ja leimaamista
kyllä löytyy. Mutta tavallista on myös kirjoittajiemme
itsekritiikki ja epäröinti omien ennakkokäsitysten ja
arvioiden äärellä. Useampi esimerkiksi tunnustaa
ensin vierastaneensa eteläisten matkatovereiden
meluisuutta ja sitten hyväksyneen sen, jopa itseään,
"pohjoismaista tätiä", ironisoiden. Rankimpia
kokemuksia ovat olleet ahtaat, pimeät, lasten ja
köyhien täyttämät kaupunginosat ja sen tajuaminen,
että hivelevät silkit ja vastaavat ihanuudet ovat muiden
kärsimyksillä tuotettu.

Lika, haju ja melu ovat ilmaisuja, joilla kielteinen ja
vieras paikka yleisesti luonnehditaan. Käsitteet voidaan
nähdä osana kolonialistista diskurssia (s. 177).
Kurjuutta katsastavat ja kuvaavat porvarilliset
eurooppalaiset määrittelivät/määrittelevät itseään sen
avulla, että "matalaa" yhä uudelleen suljetaan pois (s.
189). Hapuli tunnistaa ilmiön
suomalaismatkailijoidenkin teksteissä, mutta näkee
myös vilpitöntä sosiaalista omaatuntoa. – Toivottavasti
ei tule poliittisesti epäkorrektiksi mainita
matkakertomuksista epämiellyttävistä
aistihavainnoistaan, jos sellaisista kiusaantuu – ja
harvapa meistä ei!

Suuria synteesejä ei kirjassa yritetä.
Suomalaismatkaajien kertomuksissa oli yhtäläisyyksiä
ja eroja kuten oli heidän taustoissaan ja luonteissaan,
vaikka kaikkia voinee luonnehtia "uusiksi naisiksi".
Naiseus johdattaa katsomaan joitain ilmiöitä
oletettavasti eri tavoin kuin miehiä ja kodit, jopa
haaremi-muodossaan saavat positiivista
erityishuomiota. Tässä kohden feministinen tutkija
joutui hämmennyksiin ja kyseli itseltään: "Olenko
todella sitä mieltä, että ’katujen’ kuvaaminen on koteja
arvokkaampaa? (…) Pelkäänkö siis, että olen
sysäämässä naisten matkakirjallisuutta lajin
marginaaliin?" (s. 218) Niinpä¨niin…

Kiinnostavia ovat sankarittaremme ja heidän
kokemuksensa. Kiitos niiden esiin nostajalle! –
Hapulin johtamassa Akatemia-projektissa
Kirjoittamisen maailmat; naisten kirjoittamisen
kulttuurihistoria 1880-1950 on tutkittavana lisää
katveeseen jääneitä naiskirjoittajia.

Se, mikä lukijaa välillä hämmensi, oli ylenmäärin
lauseenvastikkeilla kuormitetut virkkeet. Ja olisi SKS
saanut vähän enemmän panostaa kuvitukseen!