Marija Vantin kirjoittama Uuno Kailaan (1901-1933) elämäkerta Älä koske perhosen siipiin, Uuno Kailaan elämä ja kuolema lähestyy 31-vuotiaana kuolleen runoilijan elämää hänen viimeiseksi jääneeseen Nizzan-matkaansa tukeutuen. Vakavasti sairas Kailas suuntasi syksyllä 1932 Ranskaan, josta hän etsi parannusta ja inspiraatiota. Vuonna 2018 Vantti lähti tutkimusmatkalle Nizzaan Kailaan jalanjäljissä.

Teos liikkuu useammassa aikajanassa, joiden päälinjat ankkuroituvat Kailaan ja Vantin matkoihin Nizzaan. Näissä puitteissa käydään läpi runoilijan elämä lapsuudesta kuolemaan Ranskalaisessa lasaretissa. Teos jakautuu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen sijoittuvat Nizzaan ja kaksi muuta Kailaan lapsuuteen ja nuoruuteen, sekä hänen aikaansa Pariisissa. Teoksessa kulkee siis rinnakkain kaksi kertomusta, joista toinen tapahtuu nykyajassa ja toisessa seurataan Kailaan elämän merkittäviä käännekohtia. Lähestymistapa on kiinnostava, mutta sisältää myös omat haasteensa.

Vantti kertoo kirjassaan avoimesti henkilökohtaisesta suhteestaan Kailaan tuotantoon ja runoilijan merkityksestä itselleen. Esipuhe, kiitokset ja pitkin elämäkertaa esiin nousevat huomiot avaavat tätä suhdetta ja jossakin määrin myös teoksen syntyä. Vantti on esimerkiksi asunut Kailaan syntymäkaupungissa Heinolassa ja vieraillut Nizzassa useaan otteeseen. Häntä yhdistää runoilijaan myös oma luovuus, jota esimerkiksi elämäkerran eläytyvät jaksot ja kerronnan historiallinen preesens ilmentävät. Tässä hän toisaalta seuraa myös uudemman populaarin tietokirjallisuuden tapaa kirjoittaa tarinallisesti. Lukija pääsee seuraamaan Kailaan elämänvaiheita kuin kärpäsenä katossa, ikään kuin olisi paikalla asioiden tapahtuessa. Tällä Vantti pyrkii takakannen tekstin mukaan tarjoamaan lukijalle kurkistuksen runoilijan sisäiseen maailmaan. Herää kuitenkin kysymys, onko tämä todella mahdollista, tai missä määrin Kailaan kokemusmaailmaan pohjautuvat takaumat jäävät taiteelliseksi vapaudeksi Jukka Viikilän ansiokkaan ja huolella taustoitetun Finlandia-romaanin, Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016), tai ranskalaisen Eric Vuillardin tuotannon tapaan.

Elämän keskellä kerran

Vantin teoksessa on siis paitsi historiallinen, myös taiteellinen ulottuvuus. Teoksen teksti on huoliteltua ja mukaansatempaavaa – lukija kiinnostuu yhtä lailla kirjailijan kuin hänen päähenkilönsä vaiheista. Vantin tapa kirjoittaa onnistuu olemaan nautinnollisen mukaansatempaava ja anekdootit, jotka hän jakaa, ovat kiinnostavia silloinkin, kun ne liittyvät enemmän hänen omaan taustaansa kuin varsinaisen tutkimuksen kohteeseen. Kuten varmasti jokaisella kirjoittajalla ja historioitsijalla, omat elämänvaiheet ovat ohjanneet Vantin kiinnostusta ja kuljettaneet hänet jo melko varhaisessa vaiheessa Kailaan runojen äärelle ja runoilijan jalanjäljille.

Eri aikatasojen lisäksi teoksessa yhdistyvät erilaiset tekstilajit kuvaavasta historiallisesta tekstistä fiktiivisiin kokemuksen kuvauksiin sekä lainauksiin Kailaan kirjoittamista runoista ja kirjeistä. Näistä jälkimmäiset tulkintoineen edustavat mielestäni teoksen historiallisesti kiinnostavinta antia siinä missä fiktiivisemmät elementit antavat faktoille mielenkiintoisen kuorrutuksen. Nämä lainaukset tuovat lukijalle todella mahdollisuuden tavoittaa runoilijan oma ääni ja se kokemusmaailma, jota fiktiivisessä historiallisessa preesensissä tavoitellaan. Eri tekstilajit tekevät teoksesta ilmavamman ja tarjoavat lukijalle riittävästi vaihtelua. Runot myös rytmittävät tekstiä miellyttävästi ja aiheeseen hyvin sopivasti. Voisiko Kailaasta edes kirjoittaa, ottamatta hänen runojaan mukaan?

Tutkimusmatkojensa ohella Vantti tukee Kailaan elämäkerran huolelliseen lähdetutkimukseen. Mittava lähdeluettelo paljastaa kuinka hän on käynyt läpi paitsi Kailaan oman tuotannon ja kirjeenvaihtoa ja hänen arkistoon jättämiään jälkiä, myös runsaasti tutkimusta ja taustoitusta ajasta, paikasta ja ilmiöistä joiden keskellä Kailas eli, kirjoitti ja matkusti. Vantin tekemä perusteellinen lähdetyö tarjoaa Kailaan elämäkerralle tukevan selkänojan ja antaa sille uskottavuutta. Kailaan aikakauden suomalaisen korkeakulttuurin ja runoilijoiden historiasta kiinnostuneelle lukijalle elämäkerta on varmasti antoisa lukukokemus.

Yhteenveto

Älä koske perhosen siipiin tarjoaa lukijalle kuvan ihmisestä, joka oli ihailtu runoilija, mutta kuitenkin pohjimmiltaan koki syvää yksinäisyyttä toisten ihmistenkin ympäröimänä ja joutui halki elämänsä etsimään paitsi paikkaansa maailmassa, myös itseään. Elämäkerrasta saa käsityksen, että Kailas samaan aikaan sekä etsi että pakeni – myös Nizzassa. Ehkä tämä oli yksi hänen elämänsä perustavista ristiriidoista. Vantin kynä piirtää Kailaan herkin sävyin ja tarjoaa kiinnostavalla tavalla näkökulman hänen henkilöönsä. Paitsi Kailasta itseään, Vantin teos avaa myös 1930-luvun alkupuolen kosmopoliittista maailmaa, jossa melko vasta itsenäistyneen ja kipeitä konflikteja läpi käyneen nuoren valtion taiteilijat eivät jääneet Euroopan syrjäiselle kulmalle, vaan etsivät innoitusta ja ideoita aikansa eurooppalaisen kulttuurin keskeisistä maantieteellisistä solmukohdista.