Dosentti Kari Aleniuksen kirjoittama Baltian historian yleisesitys kuuluu epäilemättä viime vuosien suomalaisten tietokirjojen aateliin ja hän on jo saanutkin teoksestaan aiheellista tunnustusta. Alenius toimii yliassistenttina Oulun yliopiston historian laitoksella ja hänen 1996 ilmestyneen väitöskirjansa nimi oli “Ahkeruus, edistys, ylimielisyys. Virolaisten Suomi-kuva kansallisen heräämisen ajasta tsaarinvallan päättymiseen (n. 1850-1917)”. Sen jälkeen hän on käsitellyt Viron ja Baltian historiaa muissakin yhteyksissä, joista voisi erityisesti mainita (ainakin minun mielestäni hykerryttävän) artikkelin “Viron ‘villi itä’” Faravid-vuosikirjassa 1996-1997.

Baltian historia on kieltämättä kaivannut päivitettyä versiota Niitemaan & Hovin yleisesityksestä. Baltian historiaa koskevaa tutkimusta on viime vuosina alkanut ilmestyä kiihtyvällä tahdilla niin Virossa kuin ulkomailla, joten pohjateksteistä ei ole pulaa. Alenius on kirjan lopussa luetellut teokset, joihin hänen kirjansa pohjaa. Siinä joukossa on lähinnä suomeksi, englanniksi tai saksaksi julkaistuja teoksia. Otos on hyvä. Huomauttaisin kuitenkin, että vaikka tekijä ilmoittaa luettelon sisältävän eri elämänaloja koskevia tutkimuksia, hän ei ole kuitenkaan ottanut mukaan yhtään varsinaisesti Baltian kirkkohistoriaa koskevaa teosta, ei viime aikoina ilmestyneitä suomalaisia väitöskirjoja eikä myöskään 1956 ilmestynyttä Baltische Kirchengeschichte -yleisesitystä. Ainakin viimeksi mainitun olisi ollut hyvä olla mukana niitä varten, jotka haluavat saada lisätietoa siltä alalta.

Teoksen ensimmäinen pääluku käsittelee alueen esihistoriaa 1200-luvulle asti. Siinä Alenius käsittelee vielä koko aluetta yhdessä, mutta siitä eteenpäin aina 1700-luvun loppuun luvut jakautuvat niin, että Liivinmaa/Pohjois-Baltia ja Liettua/Puolan kansainyhteisö käsitellään erikseen, mikä onkin monista syistä perusteltua. Uutta aikaisempiin yleisesityksiin verrattuna on laajuus, jossa Liettuan historiaa käsitellään. Hyvä on että käsitellään, sillä Liettua-tietous ei liene suomalaisten keskuudessa kovin korkealla tasolla. 1800-luvun alusta lähtien, kun koko Baltia oli Venäjän hallussa, aluetta käsitellään jälleen yhdessä.

Aleniuksen teksti on hyvin tasapainoista ja tasapuolista. Se on sekä hyvä että huono asia, vaikkakin huomattavasti enemmän hyvä. Hyvä se on siinä mielessä, että jälki on asiantuntevaa ja luotettavaa. Huonoa siinä on se, että se on välillä ilmaisuiltaan ylivarovaista tai väritöntä. Kun tekijä esimerkiksi sanoo vuoden 1940 neuvostomiehityksestä, että “neuvostomallisen totalitäärisen järjestelmän tulo Pätsin, Ulmanisin ja Smetonan hallinnon tilalle tuskin vastasi kansan valtaenemmistön toiveita” (s. 241), voi tietenkin ajatella, että kysessä on ylivarovaisuuden sijasta lakoninen huumori. Hyvästä teoksesta olisi kuitenkin voinut tulla suorastaan mestarillinen, jos tekijä olisi uskaltanut joissakin kohtaa sanoa hieman vahvemmin kuin mitä hän nyt on tehnyt.

Mielestäni uskonnon merkitystä Baltian asukkaiden elämässä sekä kirkon ja papiston roolia yhteiskunnassa olisi voinut käsitellä enemmän ja eritellymmin, varsinkin kun niihin modernin Viron ja Latvian osalta olisi runsaasti uuttakin tietoa tarjolla. Tekijä pysyy niitä koskevissa jaksoissa aivan liian yleisellä ja teoreettisella tasolla, mitä tietenkin voi puolustaa sillä, ettei yleisteoksessa voi kiinnittää yhteen erityissektoriin paljon huomiota. Näin eivät kuitenkaan kunkin maan uskonnollis-kirkolliset erityispiirteet pääse oikeuksiinsa. Yhtenä yksityiskohtana voisi mainita, että vaikka tekijä huomaa mainita selittävänä syynä Liettuan huonoon mitalisaldoon olympiakisoissa ennen toista maailmansotaa maan katolisuuden, hän ei kuitenkaan esitä katolisuudella olleen mitään merkitystä maan Viroa ja Latviaa suuremmassa syntyvyydessä!

Sen kummempaan rutinaan kirja ei kuitenkaan anna aihetta, vaan sitä voi hyvällä syyllä suositella ensimmäiseksi tarttumapinnaksi Baltian historiasta vasta kiinnostuneelle.