Sotahistoriasta julkaistaan Suomessa melko paljon kirjoja, jopa siinä määrin, että julkisuudessa asiasta on jopa valitettu. Kuitenkin jos jätetään huomiotta maatamme viimevuosisadalla koskeneet sodat, putoaa suomeksi julkaistujen sotahistoriaa käsittelevien teosten määrä jyrkästi ja muun maailman sotahistoriasta on saatavilla lähinnä hyvin suurelle yleisölle tarkoitettuja vaihtelevan tasoisia ulkomaisia käännösteoksia. Ennen Sodan historian ilmestymistä edellinen suomenkielinen yleisteos sotahistoriasta, Jussi T. Lappalaisen Aseet ja taistelut julkaistiin 1989, minkä jälkeen sotahistorian saralla on tapahtunut merkittäviä edistysaskelia. Lisäksi John Keeganin uusien näkökulmien esille tuojana ansiokas Sodankäynnin historia (Hutchinson 1993) käännettiin suomeksi 2006.

Sodan historia perustuu Suomen sotilas -lehdessä 2/2005–2/2007 julkaistuihin artikkeleihin ja kirjan tavoitteeksi ilmoitetaan tiivistää maailman sotahistorian päälinjat yksiin kansiin. Kyseessä on Lappalaisen ”Aseet ja taistelut” seuraaja eli suurelle yleisölle tarkoitettu yleisteos sotahistoriasta, joka varmasti soveltuu myös korkeakoulujen oppikirjaksi. Maailmalla tarkoitetaan Sodan historiassakin valitettavasti pitkälti länsimaailmaa, sillä käsittely on varsin Eurooppa-keskeistä ja muun maailman sotahistoriaan puututaan vain lyhyesti ja ylimalkaisesti. Muun maailman sotahistorian kuvauksesta puuttuu terävyyttä ja esimerkiksi Kiinan kohdalla ei mainita jalkajousen käyttöönoton n. 400 eaa. aiheuttamaa jyrkkää muutosta sodankäyntiin, sotalaitokseen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Eurooppa-keskeisyys ei johdu siitä, etteivätkö tekijät tietäisi, että maanosamme ulkopuolellakin on historiaa. Monet heistä ovat tehneet tutkimuksia Aasian ja Afrikan historiaan liittyen. Sodan historian esipuheessa Janne Malkki jopa ilmoittaa tekijöiden suurelta osin allekirjoittavan ”nurinat” Eurooppa-keskeisen tarkastelun heikkouksista. Ratkaisua kuitenkin perustellaan sillä, että uuden ajan alusta lukien läntinen maailma on suurelta osin ollut sodankäynnin muutosten liikkeellepaneva voima ja kaikkialla maailmassa nykyiset sotalaitokset, asejärjestelmät ja sodankäyntimenetelmät perustuvat pitkälti länsimaissa tapahtuneeseen kehitykseen.

Akateemisissa piireissä sotahistorialle nyrpistetään ajoittain nokkaa ja sitä kritisoidaan ainakin kansainvälisen tutkimuksen näkökulmasta täysin vanhentuneilla stereotypioilla ja vastakkain aseteluilla (esim. ”uusi” vs. ”perinteinen” sotahistoria). Onneksi nykyisten yleiseen historiaan suuntautuneiden kielitaitoisten tutkijoiden ei tarvitse juuttua oman maan keskusteluun. Huolimatta yleisteoksen luonteestaan ja ”perinteisestä” kronologisesta rakenteestaan kansainvälisen sotahistoriantutkimuksen virtaukset vaikuttavat kirjassa selvästi taustalla. Suomalaisuus ilmenee lähinnä siinä, että maamme sotahistoriaa käytetään antamaan havainnollisia esimerkkejä erityisesti toista maailmansotaa käsiteltäessä.

Tekijöiden tavoitteena on ollut erityisesti valottaa sotalaitosten organisoinnin, yhteiskunnan rakenteiden ja teknologian toisilleen ja sodankäynnille ja toistensa sekä sodankäynnin muutoksille asettamia reunaehtoja. Samalla ilmoitetaan, ettei merkittäviä sotapäälliköitä ja suuria taisteluita, eli sitä mitä joskus katsotaan perinteiseksi sotahistoriaksi, täysin unohdeta. Yleensä näihin ei kiinnitetä suurta huomiota itse tekstissä vaan niille on varattu tietolaatikoita. Kultakin oman lukunsa ansainneelta aikakaudelta esitellään omissa tietolaatikoissaan yksi kenttätaistelu, yksi sotilas (tai pikemminkin sotilasryhmä), yksi sotapäällikkö tai sodankäynnin teoreetikko ja yksi muu merkittävä asia – yleensä meritaistelu. Mielestäni oma tietolaatikko olisi voitu varata myös aseille ja varusteille. Teknologian kehityksen yleisiä linjoja toki käsitellään itse tekstissä, mutta yksityiskohtaisempaa informaatiota antavat tietolaatikot aseista olisivat palvelleet havainnollistamista.

Historiantutkimuksessa, sotahistoria mukaan lukien, on nykyään tapana avata uusia näkökulmia antropologian avulla. Tämä näkyy myös Sodan historian ensimmäisessä luvussa, jossa koetetaan määritellä, mitä sota on. Luvussa painotetaan sodan monimuotoisuutta ilmiönä ja yhteisenä nimittäjänä sodalle pidetään lähinnä sitä, että kyseessä on yhteisöjen välinen järjestäytynyt väkivaltainen toiminta, jossa käytetään joukkovoimaa. Viimeaikoihin asti sodankäynti on myös ollut lähes täysin miesvaltainen toimiala. Todennäköisesti, koska miehet ovat olleet siihen fyysisesti sopivampia.

Teos etenee kronologisesti aina varhaisemmista todisteista sodankäynnistä pohdiskeluihin sodankäynnin tulevaisuudesta asti. Vaikka kirjan tekijät ovat tehneet tiivistä yhteistyötä, on yleensä aina yhdellä ollut päävastuu kustakin luvusta. Lopussa tarjotaan kirjallisuutta niille, jotka haluavat syventää tietojaan jostain aiheesta, mainittuja kirjoja myös luonnehditaan muutamalla sanalla. Lisäksi löytyy sanasto keskeisimmistä sodankäynninhistoriaa koskevista termeistä. Viimeksi mainittua voitaneen pitää teoksen hyödyllisimpänä osana varsinaisille tutkijoille. Kuten monella muullakin tutkimuksen saralla on sotahistoriassa vaikea keksiä suomenkielistä vastinetta erilaisille vieraskielisille termeille eikä kunnon konsensusta käännöksistä ole. Sodan historia tarjoaa termien käännöksille hyvän mallin. Sen sijaan hakemisto, josta voisi olla apua käyttäjälle, puuttuu.

Kun koetetaan pakata jonkin maailmanlaajuisen ilmiön koko historiaa yhteen reilun 200 sivun teokseen, syntyy tietenkin ongelmia, mitä ottaa mukaan ja mitä jättää pois. Ajoittain kirja menee melkoiseksi perättäin seuraavien valtakuntien sekä sotilasmahtien kavalkadiksi ja se alkaa muistuttaa jonkinlaista maailmanhistorian yleisteosta. Koska yleiselle tapahtumahistorialle kuuluisi tällaisessa teoksessa pelkkä taustoitusrooli, tulisi sen supistua minimiin. Tietysti on vaikea sanoa, mikä tämä minimi olisi ottaen huomioon, että kyseessä on yleissivistävä yleisteos. Asioista, joita olisi voinut käsitellä enemmän, ei tietystikään ole tällaisessa yleisteoksessa puutetta. Euroopan ulkopuolisten alueiden sotahistorian ja aseiden lisäksi mieleen tulevat erityisesti taistelujen, sotaretkien ja piiritysten käytännön suorittaminen sekä tavallisen miehistön näkökulma. Ei näitä kokonaan unohdeta, mutta syvemmällekin olisi ehkä voitu mennä.

Teoksen perusviesti on, että koska sotajoukot ovat yhteisöjensä edustajia ja maailmanhistoriassa on ollut hyvin paljon erilaisia yhteisöjä, ovat näiden yhteisöjen sotalaitokset (ja samalla ilmeisesti sodankäynti) eronneet suuresti toisistaan. Kuitenkin sotalaitosten on reagoitava toistensa muodostamaan uhkaan, mikä käytännössä tarkoittaa, että voitokkaiden vastustajien luomaan haasteeseen on vastattava joko kopioimalla näiden menestyksen salaisuus (esim. aseistus, organisaatio, taistelutapa tms.), kehittämällä siihen sopiva vastamenetelmä tai antautumalla. Vuosituhantisen kehityksen kautta armeijat ovatkin muuttuneet yhä enemmän toistensa kaltaisiksi. Tämä teesi olisi voinut näkyä teoksessa vahvemmin ja muodostaa selkeämpää punaista lankaa, mikä olisi myös auttanut karsimaan tapahtumahistoriaa. Itse voisin vielä huomauttaa, ettei se, jolta kopioidaan, välttämättä ole aina edes vastustaja – ellei vastustajan ymmärretä hyvin laajasti tarkoittavan kaikkia muita sotalaitoksia, myös omien liittolaisten, tai jopa oman sotalaitoksen toisia yksikköjä.

Asiantuntevasta kirjoittajajoukosta huolimatta tällaisiin yleisteoksiin pujahtaa helposti virheitä ja lisäksi on pakko ”vetää mutkia suoriksi” tavalla, jotka saattavat jättää lukijalle väärän mielikuvan. Lisäksi monet kysymykset ovat tietysti kiistanalaisia. Ensimmäisessä luvussa viitataan atsteekkien ”kukkaissotiin”, joita käytiin ihmisuhreihin tarvittavien vankien saamiseksi. Nämä ”kukkaissodat” olisivat sitten pitkittyessään muuttuneet ”tavanomaisemmiksi” sodiksi, joissa oli enemmän tappamista. Kuitenkin kaikissa nykyisen Meksikon alueen muinaisten korkeakulttuurien sodissa vastustaja pyrittiin pikemminkin ottamaan vangiksi (ja uhrattavaksi) kuin tappamaan. ”Kukkaissotia”, joiden ainoa tarkoitus oli vankien saaminen, atsteekit kävivät vain muutaman yhteisön kanssa tilanteissa, jolloin tavallisia sotaretkiä ei ollut tiedossa. Voisi myös huomauttaa, että atsteekkien päävastustajat ”kukkaissodissa”, eli tlascalalaiset, katsoivat käyvänsä ankaraa puolustussotaa vierasta valloittajaa vastaan ja ehkäpä koko ”kukkaissota” oli vain atsteekkien yritys selittää, miksi he eivät kyenneet kukistamaan pientä mutta sitkeää vastustajaansa. Luvussa myös julistetaan, että Ruotsi on kyennyt elämään 200 vuotta ilman sotaa, vaikka sielläkin sotalaitos ja sodanuhka ovat olleet läsnä. Ruotsi on kuitenkin osallistunut rauhanturvaoperaatioihin, joiden aikana on käyty pieniä taisteluita ja jotka mielestäni voidaan lukea sodiksi kirjassa käytetyn määritelmän mukaan.

Suurelle yleisölle suunnatussa yleisteoksessa ei kannata lähteä käymään läpi kaikkia mahdollisia teorioita ja asiat tulisi esittää mieluiten yksiselitteisesti. Tähän Sodan historiassa on selvästi pyrittykin. Asiaan perehtyneitä tutkijoita sellainen tietysti usein ärsyttää. Itseäni häiritsi varsinkin, kun luvuissa ”Varhainen sodankäynti” ja ”Vanhan maailman imperiumit” muotoilut olivat ajoittain varsin yksiselitteisiä asioista, joiden suhteen valtavasti tietoa on kadonnut ja lähteinä meillä on lähinnä korkokuvan palasia tai tekstinpätkiä, joiden käännös muistuttaa lähinnä arvailua. Yhtä epävarmalla pohjalla ovat monet yhteiskunnalliset teoriat, joita on sovellettu varhaisten sivilisaatioiden kehitykseen. Analogiat myöhemmistä sodistakaan eivät ole ongelmattomia. Konkreettisena esimerkkinä tulkintaongelmista mainittakoon, että Sodan historian mukaan puskurein varustetut soudettavat alukset ilmestyivät joskus rautakauden alun pimeiden vuosisatojen aikana. Kuitenkin myös pronssikauden lopulla Niilin suistossa käytyä meritaistelua kuvaavissa reliefeissä egyptiläisillä soutulaivoilla näkyy jotain, mikä voisi olla puskuri.  Kirjoittajat myös käsittelevät tätä taistelua, vaikka eivät puskuria mainitsekaan. Lisäksi taistelu ajoitetaan täsmällisesti kesään 1179 eaa. Lähi-idän pronssikauden kronologia on kuitenkin jatkuva kiistelyn aihe alueen muinaishistoriaan perehtyneiden keskuudessa. 

Suoranaisena virheenä voidaan pitää viittausta ”skyyttalaisiin sotavaunuihin”, joita Persian suurkuningas Dareios III olisi käyttänyt Gaugamelan taistelussa 331 eaa. Aleksanteri Suurta vastaan. Ilmeisesti englanninkielinen termi ”scythed”, eli sirpeillä varustettu, on ymmärretty virheellisesti tarkoittavan skyyttalaisia, antiikin aikana Euraasian aroilla vaikuttanutta kansaa. Skyyttalaisia kyllä kerrotaan olleen Dareioksen armeijassa, mutta he palvelivat ratsuväkenä. Sodan historiassa sanotaan myös Aleksanteri Suuren armeijassa palvelleiden traakialaisten olleen ratsumiehiä. Lähteet kyllä kertovat Aleksanterin joukoissa palvelleen traakialaisiakin ratsuväkeä, mutta ennen kaikkea traakialaisilla oli merkitystä kevyenä jalkaväkenä. Sodan historiassa kerrotaan Persian suurkuninkaiden ja heitä vastaan kapinoineiden egyptiläisten käyttäneen kreikkalaisia raskasaseisia jalkamiehiä palkkasotureina. Voisi kuitenkin todeta, että jo ennen Persian valtakunnan syntyä Egyptin 26. dynastialla ja uus-Babylonian valtakunnalla oli kreikkalaisia palkkasotureita palveluksessaan. Kreikkalaisten raskasaseisten jalkamiesten rintahaarniskat olivat muuten ilmeisesti yleisemmin nahkaa kuin pronssia.

Rooman valtakunta on saanut oman lukunsa, vaikka vähän ihmetyttää, erosiko se mitenkään ratkaisevasti muista vanhan maailman imperiumeista. Tosin vanhan maailman imperiumeja käsitelleestä luvusta olisi tullut ehkä liian pitkä, jos siihen olisi lisätty vielä Roomakin mukaan. Nyt keskiajalle päästään vasta sivulla 77, kirjassa, jonka varsinainen tekstiosuus on 215 sivua. Tällaista painotusta vanhempaan sotahistoriaan voisi pitää poikkeuksellisena. Tietysti se käy terveellisenä muistutuksena varsinkin uudempiin aikoihin keskittyneille tutkijoille siitä, että monet piirteet sodankäynnissä ovat jo hyvin vanhaa perua. Rooman valtakuntaa käsittelevä luku päättyy 600-luvulle jaa., jolloin Bysantissa siirryttiin thema-järjestelmään. Siinä sotilaat saivat maata sotapalvelusta vastaan, kuten myöhemmin Ruotsin valtakunnan ruotujako-laitoksessa. Thema-laitoksen myötä kirjoittajat ilmoittavat voitavan sanoa vanhan Rooman armeijan perinteen katkenneen lopullisesti. Kuitenkin monet myöhäisen Rooman valtakunnan yksiköt jatkoivat elämäänsä thema-järjestelmässä. Kyse oli lähinnä hallinnon ja palkkausjärjestelmän uudelleen organisoinnista, jollaisia Rooman armeijassa oli nähty aiemminkin. Thema-armeija oli edelleen vakinainen armeija ja todellinen ratkaiseva murros tapahtui vasta 1000-luvun lopulla, jolloin thema-järjestelmä ja koko Bysantin vakinaiseen armeijaan perustunut sotalaitos romahti ja siirryttiin pääosin tilapäisesti koottuihin armeijoihin. Arabien ekspansio ja Bysantin siirtyminen thema-järjestelmään ovat kyllä sinänsä hyvä kohta päättää kirjan antiikkia käsittelevä osuus.

Keskiaikaa käsittelevässä luvussa 5. (Sotaherroja ja ratsumiehiä) väitetään, että muslimit olisivat kukistaneet Espanjan ostrogootit. Kyseessä olivat kuitenkin visigootit. Lisäksi välittyy kuva, että kalifeilla alkoi olla vaikeuksia saada armeijoita kokoon, koska monet muslimeiksi kääntyneet painottivat rauhanomaista islamintulkintaa. Oikeastaan kalifaatissa 700-800-luvuilla tapahtunut armeijan ammattimaistuminen oli kuitenkin vain luonnollista seurausta naapurejaan valloittamaan lähteneen ”heimofederaation” muuttumisesta keskitetysti ja itsevaltaisesti halituksi imperiumiksi, jonka sodat olivat joko kaukaisia rajakonflikteja tai sisällissotia. Mamelukien eli orjasotilaiden käyttö ei myöskään johtunut muslimien haluttomuudesta taistella toisia muslimeja vastaan vaan pikemminkin päinvastoin. Kalifi halusi sisäisiin konflikteihin armeijan, joka olisi lojaali vain hänelle. Keskiaikaa käsittelevässä luvussa kerrotaan jihadia käydyn oikean uskon puolustamiseksi ja levittämiseksi sekä lisätään, että maailman katsottiin olleen jaetun kalifien johtamien uskovaisten maahan ja uskottomien maahan, joiden välillä vallitsi sotatila kunnes kaikki olisivat kääntyneet islamiin. Kuitenkin muslimien valloitussodat kristittyjä vastaan eivät olleet pakkokäännytyssotia. Kalifit ja uskonoppineet halusivat koko maailman poliittista alistamista muslimihallitsijoille, mutta Koraani takaa alistetuille kristityille ja juutalaisille oikeuden harjoittaa uskoaan. Sodan historian sanasto-osuudessa aggressiiviset hyökkäyssodat oikeuttava tulkinta jihadista on jostain syystä unohtunut ja puhutaan vain puolustussodista ja lisäksi muistutetaan aivan oikein, että jihadilla tarkoitetaan myös ihmisen sisäistä taistelua pahoja taipumuksia vastaan.

Keskiaikaa käsittelevässä luvussa myös julistetaan, ettei kenelläkään ollut aikakaudella varaa ylläpitää suuria sotalaivastoja. Tähän olisi kannattanut lisätä ”…kovin kauaa”, koska myös keskiajalta tunnetaan satojen aluksien laivastoja. Sellaisia kuitenkin koottiin lähinnä yksittäisiä suuria sotaretkiä varten, kun normaalisti vesillä pystyttiin pitämään korkeintaan muutamia kymmeniä aluksia tai sitten minkäänlaista vakinaista laivasto-organisaatiota ei edes ollut. Ristiretkien kohdalla vähätellään mielestäni jalkaväen merkitystä. Kristittyjen jalkamiehillä oli taisteluissa usein ratkaiseva rooli suojatessaan omaa ratsuväkeä (ennen kaikkea sen hevosia) vihollisen ratsastavien jousimiesten nuolikuuroilta kunnes tarjoutui sopiva tilaisuus hyökkäykseen. Lisäksi kirjassa sanotaan ristiretkeläisten apujoukkoina käyttämien turkopolien olleen kristinuskoon kääntyneitä paikallisia. Siitä, keitä turkopolit oikeastaan olivat, on käyty paljon keskustelua ja termiä on ilmeisesti käytetty melko sattumanvaraisesti eri etnisten ryhmien ja sotilasjoukkojen nimityksenä.  

Keskiaikaa käsittelevät luvut 5. ja 6. eli uuden ajan alku menevät monessa suhteessa kronologisesti päällekkäin. Ilmeisesti taustalla on häämöttänyt keskustelu ”sodankäynnin vallankumouksesta”, joka uudenajan alussa olisi täydellisesti muuttanut eurooppalaista sodankäyntiä. Lukuun 6. otetut asiat, jotka olisivat sopineet esitettäväksi jo aiemmin, ovat nimittäin yleensä liitetty ”sodankäynnin vallankumousta” koskevaan keskusteluun. Nykyään teoria ”sodankäynnin vallankumouksesta” uuden ajan alussa on saanut osakseen paljon kritiikkiä, sillä kun on lähemmin tarkasteltuna taipumus hajota käsiin, eikä Sodan historia sinänsä ”sodankäynnin vallankumouksen” puolesta otakaan kantaa. Sivulla 115 väitetään, ettei hussilaissodissa 1400-luvun alussa käytetyille tykistöllä varustetuille vaunulinnakkeille löytynyt välittömiä seuraajia. Kuitenkin unkarilaiset turvautuivat useasti 1400-luvulla vaunulinnakkeisiin ja turkkilaiset osmanit omaksuivat käytännön heiltä. Vaunulinnakkeet auttoivat osmaneja lyömään Egyptin mamelukit seuraavan vuosisadan alussa. Osmani-valtakunnan nousun varhaisvaihetta selitetään paljolti vapaaehtoisten uskonsoturien, eli ghāzien, panoksella. Tämä 1930-luvulla esitetty ns. ghāzi-teoria on herättänyt paljon keskustelua osmani-valtakunnan tutkijoiden parissa ja siihen suhtaudutaan nykyään pääosin kriittisesti.

Luku 7. eli ammattisotilaiden maailmanvalloitus kattaa ajanjakson 1600-luvun alusta Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen. Siinä annetaan ymmärtää ampuma-aseiden yleistyneen, koska ne vaativat sotilailta vähemmän ammattitaitoa kuin keihäät. Itse aseen käsittely ei kuitenkaan ollut sen helpompaa ja tähän aikaan myös tuliaseilla varustetuilta miehiltä alettiin vaatia kykyä manööveroida säännöllisissä muodostelmissa keihäsmiesten tapaan. Syy keihäsmiesten suhteelliseen vähenemiseen löytynee siinä, että keihäsmiehet ottivat avoimien taistelujen yhteydessä enää harvoin yhteen ja aikakaudella keihäinä käytetyt usean metrin pituiset piikit soveltuivat huonosti kahakointiin ja piirityksiin. Eurooppaa n. 1700 kuvaavassa kartassa Ruotsille kuuluneet nykyisen Viron ja Pohjois-Latvian alueet on esitetty osaksi Puolaa ja Sleesia näyttäisi olevan itsenäinen saksalainen ruhtinaskunta, vaikka se kuului Itävallalle. Myös nykyisen Belgian kuuluminen Espanjalle olisi voitu merkitä.

Luku 8. (Kansakuntien armeijat) ulottuu Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan ja luku 9. on sitten maailmansodat. Mielestäni olisi voitu painottaa enemmän taistelukentän muutosta, jonka aiheuttivat satojen metrien päähän tarkat ja nopeasti ampuvat kiväärit sekä tykit, jotka ampuivat niin kauaksi, ettei miehistö voinut nähdä kohdetta. Tätä muutosta on eräässä tuoreessa artikkelissa kuvattu ”todelliseksi sodankäynnin vallankumoukseksi”. Tiheistä muodostelmista oli pakko luopua, taistelukentät muuttuivat taistelualueiksi ja ne ikään kuin tyhjenivät miesten ja kaluston pyrkiessä olemaan mahdollisimman piilossa. Kirjassa myös julistetaan, että toisessa maailmansodassa panssarivaunuilla ja lentokoneilla olisi ollut vain suhteellisen vähäinen rooli Kiinan sotanäyttämöllä. Kuitenkin eräässä vaiheessa kaikki länsiliittoutuneiden apu Kiinalle kulki ilmateitse ja Jiang Jieshi (Tšiang Kai-šek) oli valmis yrittämään sodan voittamista pelkillä ilmavoimilla.

Kirjan kaksi viimeistä lukua käsittelevät kylmää sotaa ja sodankäynnin tulevaisuutta. Falklandin sodasta kertovan tietolaatikon kartassa Peru näyttää olevan liitetty osaksi Chilea. Sodankäynnin tulevaisuutta pohtiva luku käy myös kirjan yhteenvedosta. Keskeisin huomio lienee, että vastustajien teknologiaa on vielä suhteellisen helppo kopioida, mutta sodankäynnin kehityksen vaatimat taktiset ja organisatoriset muutokset saattavat pakottaa suuriin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin mullistuksiin ja se voi olla kivuliasta ja herättää suurta vastarintaa. Tulevaisuuden pohdinnassa tuntuu korostuvan sotalaitosten ammattimaistuminen ja ajautuminen erilleen muusta yhteiskunnasta, mutta lopulta todetaan lähinnä, että tulevaisuus on arvaamaton. Tästä tuskin voi olla eri mieltä. Ehkä mielenkiintoisempaa olisi ehkä ollut lähteä pohtimaan sodankäyntitapojen ja yhteiskuntajärjestyksen suhdetta. Nykyisissä konflikteissa vastustajan muodostavat useimmiten terroristit ja sissijärjestöt. Voiko avoimuutta ja demokraattisia arvoja korostava yhteiskunta sopeutua tällaiseen uhkaan?

Kirjallisuusluettelo ei pyrikkään olemaan täysin kattava, mikä tällaisessa teoksessa olisikin täysin mahdotonta. Se antaa kuitenkin varsin hyvän pohjan niille, jotka haluavat alkaa syventää tietojaan jostain aiheesta. Jos itse saan mainita joitain teoksia, joita olisin halunnut luettelossa suositeltavan, niin mieleen tulevat ainakin John Francen Western Warfare in the Age of the Crusades 1000-1300 (UCL 1999) ja Rupert Smithin The Utility of Force: The Art of war in the Modern World (Allen Lane 2005). Rajaustensa puitteissa Francen teos on mielestäni paras yleisesitys keskiajan sodankäynnistä. Rupert Smith käsittelee nykyajan sodankäyntiä ja se keskittyy erityisesti erilaisiin matalanintensiteetin konflikteihin. Teos on saanut paljon huomiota varsinkin Britanniassa ja oli Smithin kanssa samaa mieltä tai ei, niin hänen ajatuksillaan tulee todennäköisesti olemaan vaikutusta nyt meneillään olevissa ja lähiaikoina puhkeavissa konflikteissa, joihin länsimaat osallistuvat. Hieman ihmetyttää, miksi Martin van Creveldin ”Supplying War” on kirjallisuuslistassa maailmansotiin keskittyvien teosten kohdalla. Van Creveld aloitti käsittelynsä noin vuodesta 1600 ja hänen uraauurtava teoksensa uudisti käsityksiä sodankäynnistä koko uuden ajan Euroopassa. Kaveh Farrokhin uutukaista Shadows in the Desert: Ancient Persia at War (Osprey 2007) olisi kirjan saaman vastaanoton huomioonottaen kannattanut luonnehtia kiistelyksi.

Sanaston suhteen voisi huomauttaa, että kreikkalaista tulta puolestaan käytettiin jo 600-luvulla eikä 900-luvulla kuten kirjassa julistetaan. Yhdistelmäjousesta kirjassa sanotaan, että se valmistettiin ”laminoimalla yhteen useita materiaaleja, kuten eri puulajeja, eläimen jänteitä ja luuta, kunkin materiaalin ominaisuuksien hyödyntämiseksi”. Yleisin yhdistelmäjousityyppi valmistettiin kuitenkin puusta (tai bambusta), jänteestä ja sarvesta. Luuta, joka ei kovin hyvin taivu, käytettiin vain vahvistamaan kädensijaa ja jousen sakaroita. Oli myös yhdistelmäjousityyppejä, joissa käytettiin vain ominaisuuksiltaan erilaisia puulajeja. Tällaisia oli käytössä mm. Suomessa. Varhaista sodankäyntiä käsittelevässä luvussa muuten väitetään yhdistelmäjousen kantaman olleen yksipuisiin jousiin verrattuna moninkertainen. Tämä on selkeää liioittelua, vaikka on otettava huomioon, että sekä yksipuisten jousien että yhdistelmäjousien mallien välillä on suuria eroja.

Sodan historiassa on onnistunut mustavalkoinen kuvitus ja teos on selkeästi kirjoitettu. Yllä luetellut virheetkin ovat lähinnä tulkintakysymyksiä pikkuasioista ja saattavat liittyä pikemminkin asioiden muotoiluun kuin todelliseen väärään tietoon. Teos varmasti avartaa tavallisen lukijan kuvaa sodankäynnistä ja siihen tutustuminen voisi olla hyväksi myös niille tutkijoille, joille sodankäynti ei ole varsinainen erikoistumisalue. Sodankäynnin vaatimukset ovat olleet muokkaamassa yhteiskuntaa ja, kuten Sodan historiassa todetaan, niillä on ollut merkittävä vaikutus mm. hyvinvointivaltion syntyyn ja naisten emansipaatioon.