
Toimittaneet Niko Huttunen, Joona Salminen, Ulla Tervahauta: Apostoliset isät. Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 290. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 2020, 2020. 293 sivua. ISBN 978-952-7272-03-9.
Uuden testamentin kirjoitusten ohella antiikin ajalla ilmestyneiden kristillisten tekstien joukossa muodostaa oman kokonaisuutensa kokoelma, joka tunnetaan nimellä Apostoliset isät. Kokoelma sisältää joukon kirjeitä, jotka muodostavat kiinnostavan vertailukohdan Paavalin kirjeille, marttyyrikuvauksen ja ohjeita kristityille.
Laajin teksti on ns. Hermaan Paimen, jossa Hermas-niminen henkilö kertoo tapaamisestaan paimenen kanssa ja niistä näyistä, jotka paimen hänelle selittää. Tekstien ajoittamiseen ja kirjoittajien henkilöllisyyteen liittyy paljon ongelmia. Tässä muodossa ilmestyneeksi kokoelmaksi tekstit koottiin vasta 1600-luvulla.
Apostoliset isät on varsin kiinnostava historian, kirkkohistorian ja kirkon opin kehittymisen kannalta, mutta myös yleensä kirjallisuushistorialliselta kannalta. Kokoelman kirjeet osoittavat, miten kristillisten seurakuntien välillä pidettiin yhteyttä ja millaisia ohjeita seurakunnille annettiin. Esillä on myös kirkollisen hierarkian kehittyminen: piispat, presbyteerit ja diakonit. Niin ollen esimerkiksi Ignatios korostaa piispan merkitystä kirjeessään Efesoksen kristityille:
”Pitäytykää käskyihin yhdessä kunnioitettavan piispanne ja taitavasti palmikoidun seppeleenne eli presbyteerien sekä Jumalan mielen mukaisten diakonien kanssa.”
Tavallaan esille tulee myös kristittyjen eripuraisuus, sillä kirjeissä korostetaan yksimielisyyden merkitystä.

”Kristinusko on suuruutta silloin, kun maailma vihaa sitä”
Kokoelman kirjeissä tulee esille sangen rigoristisia näkemyksiä. Äärimmäisen näkemyksen on esittänyt Ignatios:
”Mikään näkyvä ei ole hyvää. Näkyyhän meidän Jumalamme Jeesus Kristuskin paremmin, kun hän on yhdistynyt Jumalaan. Vakuuttavat puheet eivät ole aikaansaamista. Kristinusko on suuruutta silloin, kun maailma vihaa sitä.”
Ajatus maailman vihasta on kiinnostava: sen kautta tulevaan suuruuteen ei ainakaan Suomen luterilainen kirkko näytä nykyään pyrkivän. Paavalin tunnettu ajatus naisten vaikenemisesta seurakunnassa toistuu ensimmäisessä Clemensin kirjeessä: ”Tehkööt he [naiset]vaikenemalla ilmeiseksi, kuinka hyvin he hillitsevät kielensä.”
Teksteissä on lueteltu lukuisia hyveitä ja paheita; esimerkiksi ensimmäisessä Clemensin kirjeessä mainitaan seuraavat paheet: pahanteko, laittomuus, ahneus, riitaisuus, pahansuopuus, petollisuus, panettelu, parjaaminen, viha Jumalaa kohtaan, pöyhkeys, rehentely, turhamaisuus ja vieraanvaraisuuden puute. Monet apostolisten isien mainitsemat paheet tunnetaan myös antiikin moraalifilosofisesta kirjallisuudesta. Roomalaisten moraalifilosofien avaritia, ahneus, on saanut Polykarpokselta seuraavan tuomion: ”Kaikki hankaluudet saavat alkunsa rahanahneudesta”. Polykarpos puolestaan julistaa filippiläisille: ”Jumalan valtakuntaa eivät peri irstailijat, naismaiset miehet tai miehet, jotka makaavat toistensa kanssa.” Rakkauden olemuksen luonnehdinta ensimmäisessä Clemensin kirjeessä tuo mieleen Paavalin:
”Rakkaus liittää meidät Jumalaan, rakkaus peittää syntien paljouden, rakkaus kestää kaiken ja on kaikessa kärsivällinen. Rakkaudessa ei ole mitään karkeaa eikä mitään ylimielistä. Rakkaudessa ei ole hajaannusta, rakkaus ei synnytä kapinaa, rakkaus tekee kaiken yksimielisesti.”
Kuvakielessä musiikkia, pyykkäreitä ja rakennustekniikkaa
Tekstejä hallitseva piirre on pitkälle menevä vertausten ja kuvakielen käyttö. Tässä voidaan mainita vain pari esimerkkiä. Niinpä Ignatios kirjoittaa Efesoksen kristityille musiikkimetaforia käyttäen:
”Heidät [presbyteerit] on viritetty yhteen piispan kanssa niin kuin lyyran kielet. Siksi Jeesus Kristus kaikuu lauluna teidän yksimielisyydessänne ja sointuvassa rakkaudessanne. Jokainen teistä, tulkaa jokainen teistä kuoroon, jotta yksimielisinä sointuisitte yhteen. Ottakaa äänenne Jumalalta, laulakaa yhdessä ja yhdellä äänellä Jeesuksen Kristuksen välityksellä Jumalalle.”

Värikästä kieltä käyttävä Ignatios luonnehtii itseäänkin vertausta käyttäen: ”Olen Jumalan vehnää, joka jauhetaan petojen hampaissa. Niin nähdään, että olen puhdasta leipää.” Efesoksen kristittyjä hän puolestaan luonnehtii seuraavalla suorastaan rakennusteknisellä vertauksella:
”Te olette kuin temppelin kivet, jotka on louhittu valmiiksi Isän Jumalan rakennukseen ja jotka nostetaan korkeuksiin Jeesuksen Kristuksen nostokurjella, siis ristin avulla. Köytenä toimii Pyhä Henki.”
Konkreettista arkielämän piiriä vertauksissaan suosii myös Hermas, jonka paimen sanoo:
”Jos annat pyykkärille uuden ja ehjän vaatteen, haluat saada sen ehjänä takaisinkin. Jos hän palauttaa sen sinulle revenneenä, otatko sen vastaan? Etkö heti raivostu ja solvaa häntä sanoen: ’Annoin sinulle vaatteeni ehjänä. Miksi revit sen ja palautit käyttökelvottomana? Tekemäsi repeämän vuoksi sitä ei voi enää käyttää.’ Jos pyykkärin jäljiltä vaatteesi on revennyt, etkö sanoisi hänelle juuri näin? Jos suret vaatettasi ja valitat, ettet saanut sitä ehjänä takaisin, mitä arvelet Herran tekevän sinulle, jos palautat ehjänä saamasi hengen aivan käyttökelvottomana? Eihän Herrallasi ole sille enää mitään käyttöä. Siitä on tullut käyttökelvoton, koska sinä pilasit sen. Eikö tuon hengen Herra määräisi sinulle tekosi vuoksi kuolemanrangaistuksen?”
Uuden testamentin lukijoille ei tietenkään tule yllätyksenä, että viini, viiniköynnös ja viiniruukku tulevat apostolisten isien kirjoituksissa usein esille.
Tekstikokoelman vaikuttavimpia jaksoja on ensimmäisessä Clemensin kirjeessä oleva visio maailmankaikkeudesta. Kaiken sopusointuisuutta korostavasta visiosta siteerattakoon loppu:
”Keväät, kesät, syksyt ja talvet antavat sovussa tietä toisilleen. Eri suunnista puhaltavat tuulet täyttävät tehtävänsä vakaasti omien määräaikojensa mukaan. Ikuisesti pulppuavat lähteet on luotu antamaan nautintoa ja terveyttä. Ehtymättä ne tarjoavat elämää antavat rintansa ihmisille. Elävistä olennoista vähäisimmätkin tulevat yhteen harmonian ja rauhan vallitessa.”
Kokoelman laajin teksti, henkilönä tuntemattomaksi jääneen Hermaan visiokirjallisuuteen kuuluva Paimen eroaa kokoelman muista teksteistä siinä, että viittaukset Raamatun kohtiin ovat vähäisiä. Paimenen sensuelli aloitus (nainen kylpemässä) on jatkoon nähden erikoinen, sillä muuten teksti koostuu uskonnollisesti selitettävistä näyistä, käskyistä ja vertauksista.
Erityisen mieltynyt Hermas on rakentamiseen (torni, muuri, kivet) ja puihin (viiniköynnös, valkosalava) liittyviin vertauskuviin. Näkyjensä ja vertaustensa allegorisen merkityksen Hermas selittää huolellisesti ja yksityiskohtaisesti. Mutta vertausten avaaminen käy luettelomaisuudessaan loppujen lopuksi pitkästyttäväksi, sillä mikään Danten vertainen visionääri Hermas ei todellakaan ole.
Allegorinen tulkinta on kiinnostavasti esillä myös Barnabaan kirjeessä, jossa tulkinnan kohteena on Mooseksen laki. Kirje on kiinnostava myös suhteessaan juutalaisuuteen. Aleksandrian juutalaisesta ja kristillisestä tulkintaperinteestä vaikutteita saanut tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja pyrkii osoittamaan, miten juuri kristityt ovat ymmärtäneet Mooseksen lain oikein, kun taas juutalaiset ovat erehtyneet. Kirjeessä puhutaan myös viimeisistä päivistä; aurinkokin tuhoutuu aikanaan, toteaa kirjoittaja.

****
Muut suomennokset
Nyt ilmestynyt Apostolisten isien suomennos ei ole ensimmäinen. Rovasti Oswald Stenroth suomensi kokoelman jo 1928 ja Turun yliopiston klassillisen filologian professori Heikki Koskenniemi vuonna 1975; Koskenniemi laati suomennoksestaan uudistetun laitoksen 1989. Uusimman käännöksen toimittajien Niko Huttusen, Joona Salmisen ja Ulla Tervahaudan ohella suomentajina ovat toimineet Susanna Asikainen, Anne-Marit Enroth-Voitila, Raimo Hakola, Jouni Harjumäki, Outi Kaltio, Katja Kujanpää, Outi Lehtipuu, Nina Nikki ja Siiri Toiviainen Rø.
Uudessa suomennoksessa on mukana myös eräitä Koskenniemen suomennoksesta puuttuvia tekstikatkelmia, jotka valaisevat Papias-nimistä kirjoittajaa ja hänen kadonnutta teostaan Herran puheiden selityksiä. Mukana on lisäksi asianmukaiset johdannot kunkin tekstin kohdalla ja joukko asianmukaisia selityksiä; osin ne kohdistuvat eri asioihin kuin Koskenniemen käännöksen selitykset, joista voi saada täydennystä uuden suomennoksen selityksiin.
Kaikki mainitut Apostolisten isien suomennokset ovat ilmestyneet Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisusarjassa. Klassikoita kannattaa aina suomentaa uudestaan, mutta kannattiko vielä kerran suomentaa tämä kokoelma, vaikka paljon merkittäviä antiikinaikaisia kristillisiä tekstejä on suomentamatta? Uusi käännös joka tapauksessa eroaa edeltäjistään eräissä suhteissa. Tämä tulee selväksi, kun tekee vertailuja Koskenniemen käännöksen ja uuden käännöksen välillä.
Ensimmäisen virkkeen Ignatioksen kirjeestä roomalaisille on Heikki Koskenniemi suomentanut seuraavasti:
Ignatios, toiselta nimeltä Teoforos, kirjoittaa seurakunnalle, joka on saanut armon korkeimman Isän ja hänen ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen valtasuuruuden suomasta ja jonka osaksi on tullut rakkaus ja valaisu hänen tahdostaan, jonka tahdosta kaikki, mitä on, on olemassa, uskossa ja rakkaudessa Jeesukseen Kristukseen, meidän Jumalaamme, seurakunnalle joka myös on johtavassa asemassa roomalaisten alueella arvokkaana Jumalan silmissä, kunnianarvoisena, autuaaksi ylistettävänä, kiitoksen ansaitsevana, menestyksen arvoisena, pyhyyden arvoisena ja rakkaudessa johtavana, Kristuksen lakia seuraavana ja Isän nimen kaunistamana – sitä minä nyt tervehdin Jeesuksen Kristuksen, Isän Pojan nimessä.
Ignatioksen kirjeet suomentanut Niko Huttunen on kääntänyt saman jakson seuraavasti:
Minä Ignatios, toiselta nimeltäni Theoforos, tervehdin Rooman seudun johtavaa seurakuntaa Jeesuksen Kristuksen, Isän pojan nimessä. Olette saaneet korkeimman Isän ja Jeesuksen Kristuksen, hänen ainoan poikansa, suuruudelta myötätuntoa osaksenne. Hän, jonka tahdosta kaikki on olemassa, on rakastanut ja valaissut seurakuntaanne. Te uskotte Jeesukseen Kristukseen ja rakastatte häntä, meidän Jumalaamme.
Seurakuntanne on Jumalan arvon mukainen ja kunnianarvoisa, ja se ansaitsee ylistyksen onnestaan. Se on ansainnut kiitoksensa ja menestyksensä, ja se on pyhyytensä arvoinen ja rakkaudessa etevin. Seurakuntanne noudattaa Kristuksen lakia ja kantaa Isän nimeä.
Alkutekstin pitkä virkerakenne, jota Koskenniemi noudattelee, on uudessa käännöksessä hajotettu useaan lyhyeen virkkeeseen ja jopa kahdeksi kappaleeksi. Tulos onkin paljon luettavampi, vaikka tavallaan valmiiksi pureksittu. Virkkeiden pilkkominen on sikäli ongelmallista, että se johtaa myös toisenlaiseen tyyliin ja toisenlaiseen kirjalliseen ihanteeseen. Toki myös suomen kieli taipuu pitkiin virkerakenteisiin.
Toinen esimerkki on Hermaan Paimenesta. Koskenniemi suomentaa:
Pukeudu sen tähden iloisuuteen, joka aina miellyttää Jumalaa ja on hänelle otollista, ja nauti siitä. Jokainen mies, joka on hyvällä mielellä, tekee hyvää ja ajattelee hyvää ja halveksii murhetta. Murheellinen mies sen sijaan tekee alati pahaa.
Susanna Asikaisen käännös kuuluu:
Pukeudu hyväntuulisuuteen ja iloitse siitä. Jumala pitää hyväntuulisuudesta ja hyväksyy sen. Jokainen hyväntuulinen ihminen tekee ja ajattelee hyvää ja ylenkatsoo murhetta. Murheellinen ihminen puolestaan tekee jatkuvasti pahaa.
On ymmärrettävää (muutenkin kuin nykyisen sukupuolten tasa-arvon korostamisen valossa), että mies on vaihtunut ihmiseksi, sillä kreikan sana anēr tarkoittaa sekä miestä että ihmistä. Sen sijaan voi kysyä, onko ’hyväntuulinen’ liian vaisu ’iloisen’ rinnalla (kreikan hilaros).
Koskenniemen käännöskielessä on runsaasti raamatunkäännöksistä periytyviä vanhahtavia sanoja ja ilmauksia, kuten valtasuuruuden suoma, vanhurskas, hekumoitsija ja miehimys. Uudessa käännöksessä ne on korvattu nykykielen ilmauksilla ja käännöksen kieli on muutenkin kauttaaltaan sujuvaa ja ymmärrettävää. Kielen luontevuuteen on varmaan ollut vaikuttamassa käännöshankkeessa mukana ollut suomen kielen asiantuntija Tuomas Juntunen. Myös antiikin nimistö on uudessa käännöksessä nykykäytännön mukaista (lähtökohtana Paavo Castrénin ja Leena Pietilä-Castrénin Antiikin käsikirja).
Häiritsevät numerot
Kuten Raamatun käännöksissä, Apostolisissa isissä tekstit on jaettu lukuihin ja kappaleisiin ja teksti varustettu väliotsikoin. Tämä on kylläkin normaalia käytäntöä, mutta täytyykö antiikin tekstin suomennoksen olla näin voimakkaasti lukijaa ohjaavaa?
Voi myös kysyä, missä määrin tämä vaikuttaa tekstin kokonaisvaltaisuuden hahmottamiseen. Typografiselta kannalta lukukokemusta häiritsee myös liiallinen numeroiden käyttö, lukujen ja kappaleiden numerot sekä selittävien alaviitteiden numerot. Esimerkiksi ensimmäisen Clemensin kirjeen luvun 4 jälkimmäisessä, 11 rivin mittaisessa kappaleessa on 12 numeroa. Lisäksi kappaleiden numerot ovat häiritsevän suurikokoisia. Numerointi olisi voitu hoitaa elegantimmin ilman, että tieteellinen tarkkuus olisi kärsinyt.
Edellä esitettyyn kysymykseen, kannattiko Apostoliset isät kääntää uudestaan, voidaan vastata myöntävästi, vaikka joitain ratkaisuja voidaankin arvostella. Uusi suomennos saattaa näiden vanhojen kristinuskon opettajien tekstit kielellisesti ajanmukaisiksi ja helposti luettaviksi.
