Kulutuksen ja teknologian sosiaali- ja kulttuurihistoriasta aikaisemminkin kirjoittanut Mika Pantzar (etenkin ‘Kuinka teknologia kesytetään’, 1996) on uusimmassa kirjassaan lähtenyt jäljittämään nykyisen ja tärkeiltä osiltaan suomijohteisena pidetyn digitaalivallankumouksen taustoja. Aiemmat käsityksensä, että suomalaisilla on lähes kritiikittömän myönteinen suhde uuteen tekniikkaan on käsillä olevan kirjan mukana kuitenkin muuttunut. Pantzarin mukaan suomalaisia ei leimaa niinkään kritiikitön teknologiainto vaan pikemminkin kulttuurinen avoimuus muualta tuleville virikkeille. Uuden tekniikan mutkaton omaksuminen selittyy suomalaisten, kuten myös ruotsalaisten, sekä uutuuksien hyötyjä korostavalla ajattelutavalla että kulttuurisella avoimuudella. Tämä on ‘Tulevaisuuden koti’ -kirjan yksi tärkeimmistä huomioista.

Pantzar perustaa tutkimustuloksensa lähinnä lehdistökeskusteluun ja mainontaan. Historiallinen vertailu kulkee 1950-luvun kotien koneistumisen ja 1990-luvun digitalisoitumisen välillä. Keskeisenä on ihmisten arkipäivän teknologia ja sen tarpeen sekä käytön perustelu. Tarpeen luonnissa on ollut monia tekijöitä, aina Työtehoseurasta Walt Disneyn. Yhteydet esimerkiksi pakastimen tarpeen ja tietokoneen tarpeen välillä ovat ilmeisiä, joskaan eivät mielestäni niin kovin yllättäviä. Tietyille tuotteille tarpeen luonti käy hitaammin, kuin toisille. Vielä vähemmän yllättävää on pesukoneen ja 1950-luvun talouspolitiikan yhteys. Nykyään kovin vieraalta tuntuva säästämisideologia, johon pesukoneen hankintakin osaltaan nivoutui, oli Kekkoslandian alkuaikaa, jolloin haettiin tasapainoista kulutusta: "Onko Suomella malttia vaurastua?". Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana koulutus- ja tulotason kasvun sekä demokraattisen joukkokulutusyhteiskunnan ansiosta uudet ajatukset ovat muuntuneet Suomessa nopeasti kulutuspäätöksiksi.

Pantzar tuo myös hyvin esille Yhdysvaltain vaikutuksen Suomen 1950- ja 1960-lukujen kulutuskeskeiseen modernisaatioon, jonka painoarvo oli Pantzarin mukaan isompi kuin hän oli kuvitellut. Vähemmälle huomiolle kirjassa on kuitenkin jäänyt mainosmiesten rooli amerikkalaisvaikutteiden omaksujana ja välittäjänä. Suomalainen mainonta on ollut hyvin amerikkalaisvaikutteista aina 1920-luvulta lähtien. Esimerkkinä esittämistään (aikakauslehti)mainoksista tämä on kuitenkin hyvin todettavissa. Amerikkalaistyyppistä mainosihannetta kodista ja perheestä tarjotaan myös suomalaisille. (Amerikkalaistuminen päti tosin koko läntiseen Eurooppaan. Esimerkiksi Ranskan amerikkalaisvaikutteinen modernisaatio oli yllättävän samankaltainen Suomeen verrattuna. Kristin Ross on tehnyt siitä hyvän ja mielenkiintoisen kirjan viitisen vuotta sitten (‘Fast Cars, Clean Bodies. Decolonization and the Reordering of French culture’ 1995)). Amerikkalaisen elämäntavan promootio oli myös osa Kylmää sotaa.

Pantzar on jakanut kirjansa kolmeen samanaikaisesti kulkevaan eri juoneen. Ensimmäisen, jota hän kutusuu "kulutuksen sosiaalihistorialliseksi juoneksi", perustuu mainoksiin, lehdistökeskusteluun ja esimerkiksi Työtehoseuran kirjoituksiin. Niiden kautta hän pyrkii tuomaan esille uutuuksiin liittyvät diskurssit. 1950-luvun aikakauslehtimainonnalla on paljon yhteistä sodanjälkeisen valistusmentaliteetin kanssa. Tämä yhteys alkaa tosin pian 1960-luvun aikana hälvenemään.

Muidenkin aikalaislähteiden kuin mainonnan ottamien mukaan on hyvä ratkaisu kokonaiskuvan saamiseksi. Mitään kokonaisvaltaista kuvaa kotien koneistumisen sosiaalihistoriasta kirja ei tosin tarjoa, koska se on jättänyt kuluttajien kokemuksen lähes kokonaan pois samalla tavalla kuten edellä mainitsemani mainosmiesten maailmankuvan hahmottamisen. Tämä on kuitenkin tehty selkeästi selväksi jo kirjan alkusivuilta lähtien. Tarkoitus on kuvata, miten tarpeiden luominen ilmeni julkisessa keskustelussa.

Edellä mainittua "puutetta" paikkaa osaltaan kuitenkin jo Pantzarin edellistä kirjoituksista tuttu oman henkilökohtaisen kokemushistorian kertominen yhtenä juonena. Se paitsi tuo valaisevan mikrohistoriallisen tuulahduksen, niin myös tekee kirjasta entistäkin mukaansatempaavamman. Tämän tyyppinen tieteen popularisointi on erittäin onnistunut ratkaisu.

Muutoinkin kirja on toimitettu esimerkillisesti: eri teemojen ja kappaleiden kuljetus on loogista, viitteitä ei tarvitse kynsiä joka välissä kirjan lopusta, vaan ne ovat heti samalla sivulla (Mikseivät kaikki akateemiset julkaisut voisi noudattaa samaa kaavaa? Ei kai nykyisillä tietokoneladonnoilla siihen pitäisi olla ainakaan mitään teknistä estettä.), kuvat on valittu hyvin ja liittyvät jokaisella sivulla käsiteltävään asiaan ja kappaleiden moninainen erittely ei tee kirjasta sekavaa, vaan päinvastoin lukijaa helpottavaa. Lisäksi eniten akateemista name droppingia (tosin hyvin perusteltua) sisältävä kappale, jossa käydään läpi digitaalisen ajan tulevaisuudenkuvia, on sijoitettu loppupuolelle. Tällainen hieman raskaampi osakaan ei enää vieroksuta lukijaa sillä tavalla, kuin jos se olosi ollut heti alussa. Kaiken kaikkiaan Otavan toimituskunnalle täydet pisteet.

Kolmantena juonena Panztar tulkitsee aineistoa. Hänen keskeinen väitteensä on, että "lupaus paremmasta tulevaisuudesta on perustana keskustelulle, jossa tarpeita oikeutetaan, kritisoidaan ja kyseenalaistetaan". Tarpeen määrittelemisessä Pantzar ei mene kovin syvälle, mutta toteamus: "kaikki tarpeet eivät ole meissä "annettuina" biologisina puutostiloina, vaan ne syntyvät tietoisesti ja tiedostamatta moninaisissa kehityskuluissa, keskusteluissa ja populaarijulkisuudessa", riittää ainakin allekirjoittaneelle.

Eräs vielä mainittava onnistunut ratkaisu on ottaa kaksi merkittävää teknisen ja rationaalisen edistyksen popularisoijaa ja vaikuttajaa lähempään esittelyyn. He ovat Työtehoseuran osastopäällikkö ja kotitalouden rationalisoija (hän kehitti mm. kuivauskaapin) Maiju Gebhard ja radio- ja tietotekniikan asiantuntija ja Tekniikan maailma -lehden perustaja Osmo A. Wiio. Paitsi, että he ovat varmaankin tärkeimmät oman alansa visionäärit, ovat he myös oiva todistus siihen kirjan tuomaan väitteeseen, että suomalaisen yhteiskunnan korkea koulutustaso ja avomielisyys ovat tärkeä syy suomalaisten hanakkaan teknisillä uutuuksilla viehättymiseen.

Ainoa, mitä kirjasta jäi hiukan kaipaamaan, olivat vähäisetkin kvantitatiiviset tulokset. Enkä tarkoita, että olisin kaivannut mitään taulukko- ja tilastosikermää. Tutkimusavustajien kanssa analysoitu lehtiartikkelimateriaali ei, laajuudestaan huolimatta, ehkä anna kovin pitkälle meneville johtopäätöksille pohjaa, mutta olisiko sieltä saanut ehkä jotain graafisia tai muunlaisia suuntaviivoja teemoista ja niiden muuttumisesta?

‘Tulevaisuuden koti’ on onnistunut ja tärkeä kirja. Lisäksi se ilmestyy vielä ajallaan, eikä muutaman vuoden viiveellä, kuten monille tietoyhteiskuntaa koskeville akateemisille julkaisuille käy tässä ylikierroksilla menevässä teknisten uutuuksien evoluutiossa. Nyt kun Wapille ja digitaalitelevisiolle luodaan tarpeita, katselee niistä käytävää argumentointia tämän julkaisun siivittämänä uusin silmin.

Jukka Kortti