Tutkijaliitto aloitti keväällä 2006 uuden julkaisusarjan Polemos. Antiikin Kreikan sodan ja taistelun henki on kääntynyt nykykontekstissa osaksi postfordistisen kulttuurianalyysin vastarintaa valtamedialle ja globaalille kapitalismille. Polemos pelaa kovilla: alun julkaisuihin kuuluvat kotimaiset Uuden työn sanakirja (toim. Jakonen-Peltokoski-Virtanen) ja Akseli Virtasen väitöskirja Biopoliittisen talouden kritiikki (huomatkaa Marx-viittaus) sekä kovan tason italialaisfilosofien käännösteokset Christian Marazzin Pääoma ja kieli, Paolo Virnon Väen kielioppi (tulossa), Franco ”Bifo” Berardin Prekaari sieluntila sekä tässä lyhyesti esiteltävä Maurizio Lazzaraton Kapitalismin vallankumoukset. Italialainen nykyvasemmistolainen ajattelu on tätä myöten varmastikin lopullisesti murtautumassa Suomeen – näin komeaa käännössaldoa ei ole saatavilla vielä englanniksikaan.

Maurizio Lazzaraton variaatio postfordistisesta teemasta nousee erityisesti Gabriel Tarden uusmonadologian sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin pohjalta. Lisäksi Kapitalismin vallankumoukset nojaa takavuosien kuumaan nimeen Mihail Bahtiniin. Teoksen pohjavireen muodostaa kuitenkin 1800-luvun lopun ”mikrososiologian” perustaja Tarde ja tämän mielenkiintoinen tapa hahmottaa sosiaalista todellisuutta monadien kokonaisuutena. Tardea on viime vuosina tehnyt tunnetuksi erityisesti Bruno Latour, mutta useat Latourin ajatukset sosiaalisuuden rakentumisesta ovat itse asiassa Tardelta. Jo Tarde näki yhteiskunnan olevan enemmänkin koostamisen prosessi kuin selittävä yksikkö (orgaaninen tai mekaaninen) – seikka mikä erotti hänet ”kilpakumppanistaan” Emile Durkheimista. Tardelle sosiologia ei ole vain ihmisten sosiaalisten järjestelmien tutkimista, vaan mitä erilaisten yhdistymisten, koostamisten sommittelua atomeista bakteereihin, soluista yhteiskuntaan. Kuten Leibnizin kosmologia, Tarden sosiologia rakentuu pienimmästä suurimpaan – ja pienimmänkin pitäen sisällään kokonaisen yhteiskunnan. No, ei Lazzaratosta Tarden sosiologian yksityiskohtien huolelliseksi selvittäjäksi ole – tarkan ja eksplisiittisen erittelyn sijaan hän keskittyy kehittelemään omaa projektiaan. Lazzaraton pariisilais-italialainen kirjoitustyyli vaatii lukijalta ajoittain paljon taustatietoa viime vuosikymmenien filosofisista keskusteluista.

Lazzaratolle monadologia on yhteydessä paljon korostettuun tapahtuman käsitteeseen. Mikä on hävitetty nykyisessä globaalin kapitalismin ja keskustelumedian liitossa on nimenomaan tapahtuma, singulariteetti joka avaisi mahdollisia maailmoja. Lazzaraton mukaan perinteisen marxilaisuuden, työväenliikkeen ja kriittisen teorian ongelma on niiden tapa pysyttäytyä perinteisissä subjekti-objekti-selitysmalleissa. Lazzarato erottaa kaksi keskeistä modernin filosofian linjaa. Toisaalta on ajattelumalli, joka perustuu subjekti-objekti-ontologiaan ja sen intersubjektiiviseen variaatioon (Kant, Hegel, Marx, Husserl). Hegel ja Marx johtavat tämän ajattelun korostamaan työn keskeisyyttä maailman ja minän tuottamisessa, durkheimilainen sosiologia taas juontuu ajatuksesta, että yhteiskunta objektiivisena seikkana juontaa subjektiivisesta toiminnasta. Tämän vaihtoehdoksi Lazzarato erottaa tapahtuman filosofian perinteen (Whitehead, Tarde, Deleuze).Jako liittyy erityisesti siihen miten ”mahdollisen” kategoria hahmotetaan. Perinteisemmässä filosofisessa mallissa mahdollinen on vain realisoitumaton mahdollisuus, jolloin vaihtoehdot on jo etukäteen määritelty binaarisesti: mies/nainen, kapitalistit/työläinen, luonto/yhteiskunta, työ/vapaa-aika, aikuinen/lapsi ja niin edelleen. Mutta ajatus mahdollisesta jonakin aktiivisen luomisen kohteena korostaa sen virtuaalisuutta: ”Mahdollinen on näin ollen uuden tuottamista. Mahdolliselle avautuminen on sitä, että ottaa vastaan epäjatkuvuuden ilmaantumisen kokemukseen, kuten rakastuttaessa. Se on myös uuden suhteen ja uuden sommitelman rakentamista sen herkkyydessä tapahtuneen muutoksen pohjalta, jonka kohtaaminen on luonut.” (15-16). Tapahtuman filosofia on siten perinpohjaisesti politiikan filosofiaa, joka perustuu uuden mahdollisuuteen ja mahdollisten maailmojen monistumiseen. Erona Tarden ja Leibnizin ontologian välille Lazzarato huomauttaa sen, että Leibnizille Jumala takasi monadien yhteispelin ja ”parhaan mahdollisen maailman aktualisoitumisen”, mutta Tarde antaa monadeille oman voimansa olla yhdessä ja siten ikään kuin itseorganisoituen ryhmittää omat sommitelmansa: ”Monadin toimintatapoja voidaan ymmärtää vain lähtien suhteesta, jota virtuaalinen pitää yllä aktuaalisen kanssa. Monadissa itsessään on geneettinen ideaalinen elementti, sisäinen voima, joka on monadissa tapahtuvien muutosten aihio, sen omien maailmojen ja olemisen tapojen luoja. Jokainen monadi on itse asiassa virtuaalinen moneus, joka muodostaa kokonaisuuden, erityisen yksikön.” (28) Tämä yksikkö, sommitelman tulos on kutienkin aina jotakin ykseyden ylittävää, tai siitä vuotavaa johtuen juuri tästä intensiivisestä voimasta, joka monadeilla on. Myös Tarden ja Lazzaraton ajattelun keskiössä on siten eron differentoiva voima.

Kappaleessa ”Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa” Lazzarato keskittyy Deleuzen ja Foucault’n tematisoiman biovallan ympärille. Deleuzen Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin on ehkä jopa yliluettu pieni teksti, mutta Lazzarato saa siitä edelleen paljon irti. Lazzaraton keskipisteeseen nousee biopolitiikan sisältämä elämän käsite mitä hän avaa erityisesti Nietzschen kautta. Lazzarato pitää tärkeänä Nietzschen tapaa lähteä liikkeelle biologiasta – tarkasti ottaen molekyylibiologiasta – ja lukea sitä kautta minän, itsenäisyyden ja autonomian kritiikkiä. Maailman moneus piilee Nietzschellä ja Tardella yksilöruumiin alittavissa voimissa. Saksalaisen 1800-luvun biologian (esimerkiksi Haeckel) oppien mukaisesti elävää määrittää muisti, joka säilyttää ja ”supistaa aiemman jälkeen tulevan” ja siten mahdollistaa maailman kasvun, kasautumisen ja lisääntymisen. Elämän hallinta on perusteiltaan muistin hallintaa – ja erityisesti kontrolliyhteiskunnat osaavat kytkeytyä tähän perustavaan elämän ominaisuuteen moduloimalla perustavia monadeja ja niiden aikaa / muistia. Mutta monadien ominaisuudet ovat moninaistuneet uusien etäteknologioiden avulla, jotka toimivat affektikoneina ja leibnizlaisina mahdollisten maailmojen luojina: ”Kontrolliyhteiskunta harjoittaa valtaansa kuvan, äänen ja sanotun etätoimintojen avulla; ne toimivat modulointikoneina. Ne kristallisoivat aaltoja ja sähkömagneettista värähtelyä (radio, televisio) tai moduloivat ja kristallisoivat bittipaketteja (tietokoneet ja digitaaliset verkot). Nämä epäorgaaniset aallot jäljentävät niitä aaltoja, joiden avulla monadit vaikuttavat toisiinsa.” (71) Laajemmin Lazzaraton projektissa nämä ajatukset liittyvät siihen, miten kapitalistisen uusintamista ei nähdä vain työn ja sitä kautta tapahtuvan riiston kautta, vaan laajempana maailmojen luomisena. Kapitalismi ei tapahdu (ainoastaan) tehtaissa vaan kaduilla kävellessä, matkatessa, mediaa kuluttaessa, tunnettuja sävelmiä vihellellessä. Kuten esimerkiksi Antonio Negri, Lazzarato korostaa tätä uutta vasemmistolaista agendaa, jossa tuotantoa ei tapahdu vain työn kautta vaan tuotanto pitää nähdä laajempana sosiaalisen tuotantona. Foucault’n kautta Lazzarato jatkaa, että postfordismi mutta myös jo aikaisempi moderniteetti perustuu oleellisesti erilaisten sosiaalisten tilojen ja aikojen tuotantoon, joiden kautta kapitalistinen suhteiden logiikka ja sommitelmat toimivat.

Kappaleessa ”Liikeyritys ja uusmonadologia” Lazzarato tarkastelee vielä tarkemmalla tasolla mitä on ”uusi talous” ja mitä merkitsee sielullinen yritys. Esimerkkeinä käytetään software-tuotantoa ja Microsoftin tapaa ottaa haltuun aivojen välinen yhteistyö. Kuitenkin ontologisesti verkottunut yhteistyö on ensisijaista; software-tuotannossa se ilmenee kykynä luoda uusia, vapaita ohjelmistoja. Tämä kyky on Lazzaraton mukaan ohjelmayrityksiä ja kapitalistia edeltävä taso, joka on riippuvainen kuitenkin yhteishyödykkeistä kuten tiede, teknologia, koulutus, terveys ja muut palvelut. Tällöin myös ohjelmistojen (ja laajemminkin kulttuurituotteiden) ja tuottajien vapaata yhteistyötä tukeva copyleft-ajatus on Lazzaratolle tämän luomisen ja keksimisen ontologian suojelua: singulaarisen aloitteen (ns. tekijän) moraalisen oikeuden tunnistamista, mutta näiden ideoiden takaamista kaikkien saatavilla olevaksi ”yhteiseksi pesämunaksi”. Microsoftin maailma perustuu tässä kaavassa näkemykseen erillisestä asiakaskunnasta, jotka ovat toiminnan kohde kun taas copyleft ajattelee ei tuottaja-kuluttaja-parin avulla vaan tasa-arvoisemman yhteisön termein. Siinä aivojen välinen yhteistyö kääntyy tapahtumaksi, joka tähtää uuden luomiseen ja eron säilyttämiseen erotuksena tiukasta immateriaalioikeuksien rajoitusten korostuksesta, jonka avulla tarkasti rajataan kenellä on ”oikeus ja lupa luoda ja kenellä velvollisuus ja lupa uusintaa.” (103) Tähän voisi lisätä, että erilaisten (suur)yritys-keskeisten copyright-säädösten avulla myös kulttuuriperintö on kasvavassa määrin taloudellisten yhtiöiden hallitsemaa ja sanelemaa mikä merkitsee täysin uudenlaista arkistoperiaatetta.

Lazzaraton käsittelemät teemat ovat tässäkin erinomaisen mielenkiintoisia, mutta samalla ajoittain huomaa, ettei hän ole aina kovin tarkka esimerkiksi puhuessaan uusista teknologioista kuten Internetistä. Myöhemmin teoksessa (s.151) Internet näyttäytyy perustavalla tavalla ei-hierarkkisena ja keskuksettomana verkkona, joka toimii network-yhdistymisen logiikan sekä patchwork-lisäämisen logiikan mukaisesti. En kiellä Lazzaraton analyysien hedelmällisyyttä, mutta on yksinkertaistavaa ajatella nettiä pelkästään hajautettuna mediumina, koska jo teknisellä tasolla se koostuu monenlaisista erilaisista tekniikoista – esimerkiksi aivan oleellinen Domain Name System-järjestelmä (joka linkittää pitkät IP-osoitteet selkokielisiksi nettiosoitteiksi) on perustaltaan hierarkkinen protokolla. Samoin monet käytännöt kuten vaikkapa useat nettikeskustelupalstat ja muut sosiaaliset areenat ovat hierarkkisia ja tarkasti kontrolloituja (erinomainen kirja Internetin pehmeästä kontrollista ja sen historiasta on Alex Gallowayn Protocol. How Control Exists after Decentralization, MIT Press 2004).

Toinen problemaattinen kohta liittyy nähdäkseni subjektivikaation tematiikkaan. Lazzaraton mukaan vaikka kontrolliyhteiskunnat sikiävät jatkuvasti uusia mahdollisia maailmoita, erilaisia identiteettimalleja ja subjektivikaation kaaria, ne ovat rungotettu osaksi keskivertoihmisen (valkoinen, miespuolinen läntisen maailman keskiluokkainen asukas) paradigmaa, ja siten ainoastaan heikkoja aavistuksia uusien subjektiivisuuksien mahdollisuuksista. Myös kontrolliyhteiskunnat perustuvat siten erottumisen sijaan homogeenisyyteen. Itse muotoilisin asian hiukan toisin, ja korostaisin kuinka kontrolliyhteiskuntien pehmeä logiikka mahdollistaa erojen kaappauksen osaksi tuotantokoneistoaan (jonka suhteen, toki, nämä erot on alistettu). Olen toisaalla tematisoinut tätä viraaliseksi kapitalismiksi (http://journal.fibreculture.org/issue4/issue4_parikka.html), jossa myös uutta luovat pakoviivat saadaan moduloitua tuottaviksi osasiksi tuotantoa. Kyse ei ole siitä, että nämä pakoviivat olisi pakotettu homogeenisyyteen, vaan siitä, miten myös heterogenesis taipuu osaksi kapitalistista maailmaa.

Teoksen loppuun on liitetty Lazzaraton alun perin Multitudes-lehdessä julkaistu haastattelu ”Variaation voima”, mikä on mukavaa luettavaa. Se hiukan avaa vielä Lazzaraton projektia sekä mm. tämän viehtymystä 1800-luvun yhteiskuntateoriaan. Lazzaraton mukaan 1800-luvulla syntyivät eron filosofian siemenet, mikä osui yhteen globaalin talousalueen syntymisen sekä mm. etäteknologioiden esiinnousun kanssa. Tardelta Lazzarato sanoo haastattelussa löytäneensä tavan ajatella uudelleen sosiaalisten tekijöiden muodostumista: ei marxilaista pääoman ja palkkatyön keskeisyyttä, vaan keksimisen voiman ja tapahtuman dynamiikan nostamisen sosiaalisuuden ytimeen. Kuitenkin Lazzaraton ajatus, että eron filosofia ”uinui” tuon 1800-luvun lopun (Tarde, Nietzsche, Bergson, hiukan myöhemmin Whitehead) jälkeen kunnes Deleuze ja kumppanit tulivat kuvioihin on kapea. Lazzaratolta unohtuu kaikki se työ mitä esimerkiksi luonnontieteiden puolella tapahtui kun jo aiemmin tematisoidut topologiset muodostelmat ja intensiiviset erot, kuin myös vaikkapa populaatioajatus evoluutioteorioissa tematisoivat uudenlaista eron luonnonfilosofiaa (mistä Deleuze jatkoi synteettisellä otteellaan). Omista sokeista pisteistään huolimatta nämä Kapitalismin vallankumouksen ideat keksimisestä ja innovaatioista voisivatkin olla jotakin joka pelastaisi meidät vallallaan olevalta nykyiseltä karmealta ”innovaatiopuheelta”.