Kansakunnan menneisyys ja sen erilaiset tulkinnat
ovat aina läsnä kun tehdään suuria poliittisia päätöksiä
ja linjauksia. Lähes jokaisella sukupolvella on
taipumus kirjoittaa historiaa uusiksi – erityisesti silloin,
kun yhteiskunnassa eletään suurten murrosten aikaa.
Myös menneen "uusmuista-minen" on yllättävän
tavallista vanhempien sukupolvien parissa. Silti näitä
kysymyksiä on tieteessä käsitelty varsin vähän, vaikka
esimerkiksi ex-sosialistiset maat tarjoaisivat tällaisille
historiallinen muisti-analyyseille paljonkin aihetta.

Heino Nyyssönen tutkii valtio-opin väitöskirjassaan The
Presence of the Past in Politics (1999) vuoden 1956
uusmuistamisen kysymyksiä Unkarissa. Hänen
lähteensä ovat pääosin vuosien 1988-94 unkarilaiset
sanomalehdet, mutta mukana on paljon muutakin
lännessä tuiki tuntematonta dokumentti- ja
tutkimusaineistoa. Aihe, menneisyyden näkyvä
mukanaolo murrospolitiikassa, on entisten
sosialistimaiden tutkimuksen kannalta aivan
keskeinen. Juuri näissä maissahan taistelu
menneisyyden hallinnasta ja historian mustien
aukkojen täyttämisestä nousi 1980-90-lukujen
taitteessa kaiken muun arkielämän ja päivänpolitiikan
yläpuolelle. Poliittisen kulttuurin
uudelleen-rakentuminenkin oli suurelta osin seurausta
tästä menneisyyden uudenlaisesta haltuunotosta eikä
niinkään mistään tulevaisuuden yhteiskuntamuotojen
tai markkinatalouden kysymysten pohdiske-lusta.
Talouskeskustelu alkoi Venäjälläkin vasta ongelmien
ilmaannuttua ja Neuvostoliiton jo hajottua.

The Presence of the Past in Politics on merkitykseltään
ja tutkimusmetodiltaankin uraauurtava teos, joka on
aivan suotta sivuutettu suomalaiskeskustelussa. Sitä
paitsi, se taitaa olla meillä ensimmäisiä väitöskirjoja,
joka käsittelee selkeästi ex-sosialistimaiden muutosta
yhden tietyn maan esimerkin kautta. Nyyssösellä onkin
ollut kadehdittava näköalapaikka, koska hän on asunut
pitkiä aikoja juuri 1990-luvun Unkarissa.
Lehtimateriaalin käyttö lähdeaineistona selittyy myös
sillä, että tekijä on työskennellyt ennen tutkijauraansa
toimittajana.

Nyyssönen sukeltaa suoraan unkarilaisen
politiikanteon ja arkitodellisuuden äärelle.
Kysymyksessä ei ole vain kielitaitoisen tutkijan
primäärilähteiden perustuntemus, vaan myös Unkarin
kulttuurin ja kansallisen "1956-diskurssin"
perinpohjainen haltuunotto. Oikeastaan Nyyssösen
kirjasta jään kaipaamaan ainoastaan
haastatteluosuutta. Vielä elossa olevien eri kausien
muistelijoiden panos olisi taatusti elävöittänyt
akateemista tutkimusta. Mutta uusmuistamisen
makuasioista ei ehkä kannata tässä yhteydessä
kiistellä: Nyyssönen tekee laajassa kolmen
päivälehden lehdistöanalyysissään pedanttia työtä ja jo
alkuluvut From the Past to the Presence of Politics sekä
Budapest 1956 in the Contemporary Hungarian Media
johdattelevat tarinaa 1990-lukua kohti sisältäpäin
nähtynä unkarilaisena jännitysnäytelmänä.

Millä tavalla Unkarissa sitten on suhtauduttu välillä
hankalaksi koettuun 1956- menneisyyteen? Nyyssösen
mukaan murrokseen kuuluivat olennaisena osana niin
vuoden 1956 kansannousun uustulkinnat –
Counter-Revolution, Uprising, Fight for Freedom – kuin
myös kokonaan uudet käsitykset maan lähihistoriasta.
Lehtiä puhuttivat paljon rehabilitointikysymys yleisesti
ja vuoden 1956 pääministeri Imre Nagyn rooli
erityisesti – myös Nagyn uudelleenhautaaminen tai
Unkarin julistaminen tasavallaksi juuri kansannousun
alkamispäivänä 23. lokakuuta. Päätös
monipuoluejär-jestelmästä syntyi sekin vuoden 1956
tapahtumien uudelleenarvioinnin myötä, helmikuussa
1989.

Vuoden 1956 uhreille ja uhrien omaisille maksettavat
korvaukset (kuolonuhreja oli loka-marraskuun vaihteen
kansannousussa virallisten tietojen mukaan hieman
alle 3000), kamppailu vanhojen oikeustuomioiden
purkamisesta ja konkreettisten syyllisten etsimisestä
sekä heidän rankaisemises-taan olivat Unkarin
lähihistorian uusmuistamisen kestokysymyksiä.
Unkarissa vasta syyllisten rankaisuvaatimus tarkoitti
radikaalisiivelle järjestelmän perinpohjaista
muuttumista, mikä osaltaan jakoi poliittista kenttää.
Maltillisia muistajiakin löytyi kasapäin .Uusi
puoluekartta alkoi muotoutua siis suurelta osin
menneisyyskysymysten, ei tulevaisuusutopioiden
äärellä!

Aivan 1980-90-lukujen taitteessa
menneisyyskeskustelussa puhuttiin paljon
rehabilitoinneista ja sitten – Neuvostoliiton hajottua –
vuodesta 1991 lähtien kysymys on Nyyssösen mukaan
ollut enemmänkin historiallisesta oikeudesta.
Kirjoittaja ei unohda murroksen varjopuoliakaan, joilla
on aina kiinnekohtansa uusmuistamisen
ongelmissakin: yrityksiä kaunistella Unkarin politiikkaa
maailmansotien välillä, nationalismin nousua,
antisemitismiä ja entisissä sosialistimaissa niin
tavallisia törmäyskursseja poliittisesti riippumattomien
tiedotusvälineiden luomisessa.

Menneisyys ei ole historioitsijoiden yksinoikeus.
Jokaisella kansalaisella on oma monopolinsa, omista
henkilökohtaisista kokemuksista kumpuava
"elämäkerrallinen" oikeutensa määrittää suhteensa
historiaan. Menneisyys- ja muistamiskysymykset ovat
paitsi poliittisia, myös eettisiä ja moraalisia.
Ymmärtääkseni juuri tätä kokonaisuutta Unkari-tuntija
Heino Nyyssönen nimittää "menneisyyspo-litiikaksi".

Pentti Stranius (Arvostelu on osa "Muistamisen ja
uusmuistamisen problematiikasta"- jutusta /
Idäntutkimus 3 / 2002 – Tutkimuksen tekijän puolesta
olen pahoillani että yhä erittäin ajankohtaisen kirjan
arvostelu ilmestyy vasta nyt)