Kun aseet Suomen rintamilla vaikenivat, useimmat kansalaiset kaiketi huokasivat, kuka mistäkin syystä. Pitkäksi venyneen jatkosodan loppuminen oli toki helpotus, mutta uuteen tilanteeseen sisältyi lukuisia epävarmuustekijöitä.

Antero Holmila ja Simo Mikkonen ovat mielestäni oivallisesti otsikoineet nelikymmenluvun loppuvuosien Suomea esittelevän ja analysoivan kirjansa viimeisen luvun ”Sodasta levottomaan rauhaan”. Henkikultansa puolesta ei rintamamiehenkään tarvinnut enää sodan loputtua pelätä, mutta huolenaiheita oli edelleen ihan riittämiin: heidän piti saada töitä, perustaa perhe tai ryhtyä elättämään sodan vuosina alkunsa saanutta ja yhä kasvavaa lapsilaumaa. Monilla ei ollut edes ammattia; sotaan oli lähdetty ennen sen hankkimista eli melkoinen osa ”parkkiintuneista rintamajermuista” oli noina vuosina varsin nuoria.

Kirjailija ja sotaveteraani Jussi Talvi, jota teoksessa lainataan useaan otteeseen, kiteyttää noiden miesten tunnot vuonna 1946 julkaistussa romaanissaan Tällaista oli palata:

”Taas sama juttu! Oletteko hyvä siinä ja siinä? Hallitsetteko sen ja sen? Ei, minä en ole hyvä siinä. Mutta olen hyvä konepistoolimies, jos sattuisitte tarvitsemaan. En täytä yhtään ehdoistanne – olen tullut sotavuosien aikana veltoksi, laiskaksi ja hermostuneeksi. Otteeni elämään on höltynyt, olen jollakin tavoin juureton. Olen kärsinyt yhtä ja toista. Mutta jos tarvitsisitte miestä, jolle on opetettu pistintaistelu ja muut vastaavanlaiset hienoudet – -”

Siinä missä ns. tavalliset kansalaiset kantoivat huolta ennen kaikkea omasta ja lähipiirinsä päivittäispärjäämisestä, oli kansakunnan johdolla toisenlaista pohdittavaa. Kuinka asutettaisiin sadat tuhannet kodittomat ihmiset, lähinnä karjalaiset evakot? Miten yhteiskuntarauha saataisiin säilymään, millaiselle linjalle olisi lähdettävä ulkopolitiikassa ja olisiko ”Tšekkoslovakian tie meidänkin tiemme” kuten maan alta hallitusvastuuseen nousseen vasemmiston näkyvimpiin poliitikkoihin kuulunut Hertta Kuusinen julisti? Avoimia kysymyksiä oli paljon, vastauksia vähänlaisesti. ”Hirmuista”, huokaili presidentti Paasikivi päiväkirjalleen useana iltana…

Harvahkosta arkistoaineistosta sanomalehtiin ja moni-ilmeiseen muistitietoon

Verrattuna sotavuosien tosirunsaaseen tutkimukseen ja muistelmakirjallisuuteen, ensimmäiset rauhan vuodet ovat jääneet suhteellisen vähälle huomiolle. Toki niistäkin on kirjoitettu; ensimmäisten joukkoon ehättäneen historiantutkija Lauri Hyvämäen vuonna 1954 ilmestynyt teos Vaaran vuodet tuli samalla antaneeksi nimen koko ajanjaksolle eli nelikymmenluvun loppuvuosille. Hänen aikarajauksensa (1944–1948) oli hieman, mutta vain hieman, tiiviimpi kuin Holmilan ja Mikkosen.

Hyvämäen epiteetti on elänyt ihmeen sitkeästi: Holmilan ja Mikkosen mukaan sitä on käytetty vielä tämän vuosituhannen puolella esimerkiksi lukion historiankirjoissa. Niinpä näiden kahden tutkijan katsetta onkin ohjannut kansallisen myytin purkaminen; he haluavat osoittaa että Suomen jälleenrakennuskausi ei välttämättä ollut sellaista auvoisan yhteisen ponnistelun aikaa, millaisena se on jälkeenpäin monesti nähty (tai haluttu esittää).

Kirja on periaatteessa kronologinen esitys viiden sodanjälkeisen vuoden ilmiöistä ja tapahtumista. Käytännössä se rakentuu pitkälti temaattisesti: aluksi tutkitaan, miten suomalainen selviytymismentaliteetti luotiin ja kuinka sodan töistä siirryttiin rauhan töihin. Tapahtumia ja ilmiöitä käydään läpi aihealue kerrallaan, ja lopuksi päädytään analyyseihin, kiteytyksiin ja myyttien tuuletukseen.

Neuvostoliiton sodanjälkeiselle Suomi-kuvalle on omistettu kokonainen luku. Tässä yhteydessä käsitellään myös suomalaisen äärivasemmiston suorittamat historian uudelleentulkinnat. Ne menivät niin pitkälle, että kustannusyhtiö Kansankulttuurin julkaisemaan Demokraattisen kansan kalenteriin oli merkitty Neuvostoliiton johtajien kuolinpäivät (joita siellä muistettiin syntymäpäivien sijasta), puna-armeijan perustamispäivä ynnä muuta juhlimisen arvoista.

Kuva: Demokraattisen kansan kalenteri 1948

Erityisesti tässä luvussa on hyödynnetty sanomalehtiä, sekä suomalaisia että venäläisiä. Izvestijan ja Pravdan kautta välittyvät naapurimaassa esitetyt Suomea koskevat näkemykset, kuten SDP-vastaisuus (neuvostomedian mielestä ”fasisteja” olivat kaikki muut paitsi kommunistit). Mielenkiintoinen on myös havainto heti syksyllä 1944 alkaneen kulttuurituonnin lyhytaikaisuudesta: Puna-armeijan kuorosta sekä maineikkaista balettiseurueista saatiin nauttia vain niin kauan, kuin sota muualla Euroopassa kesti eli seuraavaan kevääseen. Seuraavan kerran taidetta tuotiin vasta 1950-luvulla; Stalinin kuolema oli tässäkin eräänlainen saranakohta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui rajuja muutoksia sekä eduskunta- ja kunnallisvaaleissa että vapaassa kansalaistoiminnassa. Suomi-Neuvostoliitto-seuran ripeä kasvu heti sodan jälkeisinä kuukausina ja muutamaa vuotta myöhemmin alkanut toiminnan vähittäinen hiipuminen on viimeksi mainitusta hyvä esimerkki.

Tunnettua on, että jatkosodan jälkeen arkistoja tuhottiin melko järjestelmällisesti melkoiset määrät. Valtion laitosten (kuten esimerkiksi sensuuri- ja propagandaviranomaisten) sekä välirauhansopimuksessa kiellettyjen järjestöjen lisäksi papereitaan polttivat monet muut yhteisöt, jopa yksityiset ihmiset. Aukollista ja niukkaa arkistoaineistoa on tässä teoksessa täydennetty sanomalehtien lisäksi myös muistitiedolla, joka osaltaan valottaa sitä, ettei sodanjälkeisessä Suomessa eletty missään yhtenäiskulttuurissa.

Rauhaan paluu kesti yhtä kauan kuin jatkosotakin

Holmila ja Mikkonen käyttävät käsitettä ”rauhankriisi” kuvailemaan ongelmia, joiden keskellä suomalainen yhteiskunta ja kansalaiset syksyllä 1944 kamppailivat. Toistakymmentä prosenttia suomalaisista oli vailla vakinaista asuntoa: yli 400 000 Karjalan evakon lisäksi piti löytää koti 6000 Porkkalasta siirtyneelle sekä Lapin sodan alta paenneille pohjoissuomalaisille. Heitäkin oli kymmenin tuhansin; osa tosin löysi turvapaikan Tornionjoen takaa, Ruotsin puolelta. Asuntopulaa aiheuttivat myös kaupunkien pommitusvauriot.

Evakot asutettiin, vaikka maanluovutuksen välttämiseksi koetettiin keksiä kaikenlaisia virityksiä. Osa maanomistajista maksoi mieluummin kuin pilkkoi peltojaan ja metsiään. Matti Kuusen appiukko, asutushallituksen virkamies, siirtyi notkeasti maanviljelijäksi – eikä hän ollut suinkaan ainut tuollaiseen ratkaisuun päätynyt. Kun lukee karjalaisten sodanjälkeisestä kohtelusta, mieleen tulevat väkisinkin nykytermit rasismi ja vihapuhe. Opettajat väittivät koululaisten karjalanmurretta ”puheviaksi”. Ortodokseja nimitettiin ”ryssänuskoisiksi”, vaikka Stalinin Neuvostoliitossa uskonnon harjoittaminen oli ollut jyrkästi kiellettyä ja ortodokseja oli vainottu.

Kuva: Helsinkiläisperheen asumisen ahtautta 1950. Kansn Arkisto, Yrjö Lintunen. Antti Malisen teoksesta Perheet ahtaalla.

Holmila ja Mikkonen käsittelevät sodanjälkeistä suomalaista yhteiskuntaa sangen laajasti. Esillä ovat kevään 1945 eduskuntavaaleista alkanut heilahdus vasemmalle, Yleisradion ohjelmapolitiikan muutos Hella Wuolijoen pääjohtajakaudella ja lukuisat muut teemat kuten naisten asema ja erityisesti nuorisoon kohdistunut paheksunta. Sodan aikana työelämään tulleita naisia patisteltiin takaisin kotiin, ja erityisesti naistenlehtipuhunta korosti sitä, että heidän velvollisuutensa oli edelleen kestää ja kärsiä. Nuorison taas pelättiin villiintyvän täysin tanssikiellon loputtua – tämän kun arveltiin enteilevän sukupuolimoraalin romahdusta.

Sodanjälkeisiä vuosia leimasi voimakas työväestön liikehdintä. Sekään ei sovi perinteiseen kuvaan maataan rakentavasta kansakunnasta. Holmilan ja Mikkosen kirjassa lakkoja käsitellään varsin laajasti kahdessakin luvussa. Toisessa ovat esillä erilaiset korpilakot ja torikokoukset, toisessa tunnetuimmat eli Arabian tehtaiden lakko syksyllä 1948 ja Kemin lakot kesällä 1949. Tällöin lakkoliike levisi Karihaaran sahalta satamaan ja Kemijokisuun erottelutyömaalle, ja kun lakkoliikehdintään liittynyt kulkue päättyi poliisien ja lakkolaisten väliseen käsirysyyn, ei kuolonuhreiltakaan vältytty.

Seuraavan aamun lehtiotsikot kuvastavat hyvin, miten eri tavoin asiat nähtiin eri puolueissa. Kokoomuksen Uuden Suomen mukaan Kemin lakkolaiset olivat tuliasein poliisin kimpussa, kommunistinen Työkansan Sanomat kertoi ”Simosen poliisien” murhanneen työläisen Kemissä. Suomen Sosialidemokraatti otsikoi: ”Kommunistit väkivaltaisina Kemissä” – sosiaalidemokraatit ja kommunistit olivat jo monen vuoden ajan lyöneet toisiaan lehtiotsikoissa aina kun tilaisuus tarjoutui. (Sisäministeri Aarre Simonen edusti sdp:tä.)

Jo ennen noita tapahtumia poliittinen heiluri oli muuttanut suuntaansa: äärivasemmiston häviö näkyi jo joulukuun 1947 kunnallisvaaleissa. Pariisin rauhansopimus ja valvontakomission poistuminen maasta olivat nekin konkreettisia osoituksia siitä, että maa oli palaamassa rauhaan. Ja vaikka sotasyyllisinä tuomittujen poliitikkojen vapauttaminen ja armahdukset aiheuttivat jonkinasteista kuohuntaa, kansan enemmistö ei pitänyt heitä syyllisinä.

Lyhyehkössä loppuluvussaan tekijät sitten tuulettavat myyttejä: aikalaisaineiston valossa katseltuna Suomen vuodet 1944–1949 näyttäytyvät hyvin erilaisina kuin jälkeenpäin kerrotut kansan yhtenäisyyttä korostavat tarinat ovat antaneet ymmärtää.

Kuva: Lakkolaisten ja poliisin välinen yhteenotto Kemin lakkojen aikana elokuussa 1949. Wikipedia.

Suuren selviytymiskertomuksen kyseenalaistaminen

Holmila ja Mikkonen eivät ole ensimmäisiä, jotka kyseenalaistavat sodanjälkeisten vuosien suuren selviytymiskertomuksen – heidän esiin nostamiaan aiheita, kuten evakkojen vastaanottoa, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ja asekätkentää on käsitelty aiemminkin, joskin tosiaan sotavuosiin verrattuna sangen vähän. Tekijäkaksikko huomauttaa, että rauhaan paluu, yhteiskunnan normalisoituminen, vei jatkosodan jälkeen saman verran aikaa kuin itse sotakin. Teoksella on mielenkiintoinen, oivaltavasti käsitelty lähdepohja: kun niukahko arkistoaineisto, sanoma- ja aikakauslehtitekstit ja ajan kaunokirjallisuus sekä aikalaismuistelukset pääsevät kukin vuorollaan ääneen, noista vuosista välittyy varsin moniulotteinen kuva.

Kirjaan ei ole merkitty, kumpi minkäkin tekstin on kirjoittanut, eikä se lukijan kannalta liene tarpeellistakaan. Kansi kertoo osaltaan siitä, mistä syksyllä 1944 lähdettiin: sodanjälkeistä Suomea symboloi siinä poltetun Rovaniemen pääkatu. Takakannen tekijä on muistanut mainita 1940-luvun loppupuolella kasvaneen rikollisuuden, johon kirjoittajat eivät lainkaan paneudu vaikka sekin olisi kiintoisa ilmiö. Mutta kokonaisuutena kirja on sujuva, monipuolinen esitys aikakaudesta, jota historiantutkimuksessa voitaisiin hyvin käsitellä enemmänkin.