VAATELIAAT MUUSAT? Historiallisen sosiologian ohjelmanjulistus

Kahden muusan palveluksessa on niin kutsutun Hisso-projektin eli historiallisesti orientoituneen sosiologian käytännöistä sekä teoreettisista ja metodologisista kysymyksistä kiinnostuneen ryhmän monivuotisen työn tulos. Teoksen syntyajankohta ei ole sattuma: viime vuosina on niin Suomessa kuin muuallakin sosiologien piirissä herännyt kiinnostus menneisyyden tutkimiseen. Sosiologiasta on myös tieteenalana tullut aiempaa historiatietoisempi. Toisaalta taas historiantutkimuksessa on alettu kiinnittää enemmän huomiota teoreettisiin kysymyksiin etenkin tarkasteltaessa yhteiskunnallista muutosta.

Andersson Marja, Anttila Anu-Hanna ja Rantanen, Pekka (toim.): Kahden muusan palveluksessa. Historiallisen sosiologian lähtökohdat ja lähestymistavat.. Turun historiallinen yhdistys, 2005. 274 sivua. ISBN 952-99637-0-X.

Kahden muusan palveluksessa on niin kutsutun Hisso-projektin eli historiallisesti orientoituneen sosiologian käytännöistä sekä teoreettisista ja metodologisista kysymyksistä kiinnostuneen ryhmän monivuotisen työn tulos. Teoksen syntyajankohta ei ole sattuma: viime vuosina on niin Suomessa kuin muuallakin sosiologien piirissä herännyt kiinnostus menneisyyden tutkimiseen. Sosiologiasta on myös tieteenalana tullut aiempaa historiatietoisempi. Toisaalta taas historiantutkimuksessa on alettu kiinnittää enemmän huomiota teoreettisiin kysymyksiin etenkin tarkasteltaessa yhteiskunnallista muutosta. Historiantutkimuksen ja sosiologian välimaastoon on syntynyt tutkimuskenttä, jolle historiallinen sosiologia sijoittuu. Miten sitten sovittaa yhteen kahden muusan vaatimukset käytännön tutkimustyössä? Suostuvatko muusat yhteistyöhön, vai repivätkö ne tutkijarievun kappeleiksi sysäten tämän tieteidenväliseen kuiluun?

Teoksen taustalla on historiantutkimuksen ja sosiologian myrskyisä mutta silti antoisa suhde. Vuosien varrella tieteenalojen välillä on käyty keskusteluja tutkimuskäytännöistä, tieteen tekemisen ihanteista ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Välillä on syytelty toista väärintulkinnoista, virheistä tai puutteista, toisinaan taas lähennytty ja tehty tiivistä yhteistyötä. Teoksessa käydään läpi näitä keskusteluja, mutta pyritään myös luomaan tapoja joilla ylittää oppiaineiden välisiä rajoja.

Teoksen yhdeksästä kirjoittajasta seitsemän on sosiologeja, mikä painotus näkyy myös kirjan teksteissä: kyse on nimenomaan historiallisen sosiologian ”ohjelmanjulistuksesta”. Tämän painotuksen kirjoittajat myös tuovat selkeästi esiin. Teos on toimittajien mukaan erityisesti keskusteluavaus sille, miten historiallista sosiologiaa voisi ja pitäisi ymmärtää ja toteuttaa käytännön tutkimustyössä.

Teoksen läpi johdattavana punaisena lankana toimii kysymys siitä, miten kahden muusan vaatimuksen saadaan tasapainotettua: mikä yhdistää historiallista sosiologiaa historiantutkimuksen ja toisaalta ei-historiallisesti suuntautuneen sosiologian tutkimusperinteisiin, ja mikä tekee siitä oman tutkimusalansa. Miten yhdistää sosiologian teoriapainotteisuus ja historiantutkimukselle ominainen tarkka empiirisen aineiston analyysi, ja ottaa vielä huomioon aikaan ja ajallisuuteen liittyvät kysymykset?

Teoksen ensimmäisessä osassa pureudutaan kysymyksiin historiallisen sosiologian määrittelystä sekä metodologisista ja teoreettisista lähtökohdista. Ensimmäisen osan artikkelit luovat kiintoisan pohjan teoksen peruskysymysten tarkasteluun ja sellaisina ovatkin sen vankinta ja antoisinta ainesta.

Hannu Ruonavaara esittelee artikkelissaan historiallisen sosiologian tutkimusperinteen kehitystä ja esittää tarkastelunsa päätteeksi kannanoton, jonka mukaan etenkin yhteiskunnallista muutosta koskevan tutkimuksen on oltava vähintäänkin historiatietoista. Aino Sinnemäki käsittelee historiantutkimuksen ja sosiologian oppialojen suhteita sotienjälkeisessä Suomessa. Kiintoisana ja kenties yllättävänäkin nousee esiin yksilöiden merkitys tieteenalojen rajojen määrittelijöinä: oppialojen professorien ja muiden toimijoiden sanomiset, tekemiset ja tieteellinen suuntautuminen näkyvät myös tieteenalan julkisissa kannanotoissa. Sinnemäen artikkelissa keskeiseksi nousee kysymys siitä, miten historiantutkimus ja sosiologia ovat kiistelleet asemastaan ja tieteenalansa merkittävyydestä yhteiskunnan tulkitsijana, ajoittain jopa neuvonantajana. Tieteellisen hegemonian ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden teemat ovat edelleen ilmeisen ajankohtaisia: vuoden 2005 sosiologipäivillä Joensuussa päivien teemana oli ”Sosiologian kutsumus ja kurjuus”. Päivillä pohdittiin, kuinkas muuten, myös sitä, onko sosiologisella tutkimuksella yhteiskunnallista merkitystä.

Sinnemäen analysoimassa aineistossa on nähtävissä, että puheenvuoroissa on määritelty paitsi sitä, miten asiat ovat, myös sitä, miten niiden pitäisi olla. Tämä ajatus vertautuu, ilmeisen tarkoituksellisesti, seuraavaan artikkeliin, jossa Hannu Ruonavaara esittää normatiivisen kannanoton ja ohjelmallisen julistuksen siitä, mitä historiallisen sosiologian tulisi olla. Hänen mukaansa historiallisen sosiologian määrittelyksi ei riitä, että tutkitaan menneisyyteen sijoittuvia ilmiöitä historiallisten aineistojen avulla. Tämän lisäksi pitäisi soveltaa historiallista tutkimusotetta eli toteuttaa vaatimusta osoittaa ”herkkyyttä historialle”. Historiallinen ote edellyttää menneisyyden tarkastelua prosessinäkökulmasta ja ilmiöiden sijoittamista historialliseen kontekstiinsa. Toisaalta tutkimuksen tulee olla sosiologisesti teoriapainotteista eli teoriaa kehittelevää.

Ruonavaaran ohjelmalliseen julistukseen on sisällöllisesti helppo yhtyä, mutta silti mieleen nousee kysymys siitä, miksi ja ketä varten tällaisia määrittelyjä on tehtävä? Palveleeko määrittely monitieteisesti suuntautuneita tutkijoita vai pönkittääkö se uusia raja-aitoja? Tämä kenties on yksi niistä keskusteluista, joita kirjoittajat toivovat avaavansa.

Teoksen ensimmäisen osan kaksi viimeistä artikkelia käsittelevät teorian asemaa tutkimuksen käytännön toteutuksessa. Anu-Hanna Anttila kysyy artikkelissaan, miten historiallisen sosiologian teoriankäytön tapa eroaa ei-historiallisen sosiologian vastaavasta. Historiallisessa sosiologiassa on kritisoitu universaaleja, ”suuria” teorioita ja suosittu teoriaa, jonka selitysvoima on aina sidoksissa ajalliseen ja paikalliseen kontekstiin. Tutkijan tuleekin paikantaa sekä itsensä suhteessa aikaan että käyttämänsä teorian soveltamisen rajoitukset ja mahdollisuudet. Kuten tutkija, myös teoria on kiinni historiallisessa kontekstissa, joka vaikuttaa kohteesta tehtäviin havaintoihin ja tulkintoihin. Kari Teräksen mukaan historiantutkijat ovat perinteisesti vieroksuneet liikaa teoreettisuutta. He ovat myös melko vähän reflektoineet teorioiden ja abstraktien käsitteiden merkitystä tutkimuskäytännöissään. Historiantutkijat pyrkivätkin teorioiden avulla pikemminkin valaisemaan empiriaa ja ymmärtämään ja selittämään prosesseja sekä liittämään niitä laajempiin yhteyksiinsä kuin kehittelemään tai testaamaan teorioita sinänsä. Teräksen mukaan ei voidakaan nimetä yhtä historiantutkijoille tyypillistä teoriankäytön tapaa.

Artikkelin helmenä nousi esiin ajatus siitä, ettei historiantutkimukseen perinteisesti liitetty arkikielisyyden tai ymmärrettävyyden vaatimus sulje pois teoreettisia pohdiskeluja. Teoreettiset pohdinnatkin on mahdollista kirjoittaa ymmärrettävästi; tämän soisi yleistyvän myös sosiologisen kielenkäytön piirissä!

Kirjan toisessa osassa kirjoittajat kertovat tarjoavansa konkreettisia välineitä tutkimuksen tekemiselle. Valitettavasti nämä artikkelit kuitenkin jäävät nähdäkseni alkupään artikkeleja etäämmälle tavoitteestaan. Kenties onkin niin, että konkreettisia tekemisen tapoja on etsittävä itse tutkimuksista; metodologisessa artikkelissa tila harvoin riittää lähestymistavan kokonaiseen esittelyyn, puhumattakaan sen käytännön sovellettavuuden esille tuomisesta. Artikkelit toimivat kuitenkin johdantona erilaisiin lähestymistapoihin, ja kaikki kirjan artikkelit myös sisältävät kattavan listan oheiskirjallisuutta, jonka pohjalta voi jatkaa teemoihin perehtymistä.

Toisen osan kahdessa ensimmäisessä artikkelissa käsitellään aikaa ja sen kerroksellisuutta. Marja Andersson tarkastelee sitä, miten ajan eri ilmenemismuotoja tulisi huomioida menneisyyden tutkimisessa. Artikkelin lopuksi hän esittelee kaksi mahdollista työkalua, periodisoinnin ja polkuriippuvuuden analyysin, joiden avulla voisi hallita ajan eri ulottuvuuksia. Kiinnostava ja valitettavan tosi on toteamus, että ajan käsitteellistämisen suhteen sosiologisilla teorioilla olisi paljon opittavaa ihmisten arkielämän kokemuksista! Pekka Valtonen tarkastelee yhteiskunnallisen muutoksen problematiikkaa kolmen tieteenalan näkökulmista niin sanottujen siirtymäkeskustelujen avulla. Näissä pyritään selittämään, mikä muuttaa yhteiskunnan kulttuurin tai rakenteen laadullisesti toisenlaiseksi. Valtosen käyttämissä esimerkeissä konkretisoituu se, miten tutkijan tekemät valinnat vaikuttavat siihen, minkälaisia ajallisia perspektiivejä kohteesta havaitaan.

Kahdessa viimeisessä artikkelissa esitellään Michel Foucault’n ajatusten käytännön soveltamista tutkimustyössä. Ralf Kauranen ja Pekka Rantanen ehdottavat Foucault’n arkeologian ja genealogian teemojen yhdistämistä. Genealogia voisi heidän mukaansa tarjota laajemman tietoteoreettisen kehyksen, arkeologia tutkimuksen toteuttamisen metodologiset työvälineet, joilla voisi hahmottaa ilmiöiden ja tekstien välistä vuorovaikutusta. Jutta Ahlbeck-Rehn yhdistää artikkelissaan valtakäsitysten tarkastelun mikrohistorialliseen ja feministiseen näkökulmaan käyttäen esimerkkinä yhtä dokumenttia, oikeuspsykiatrista lausuntoa. Ahlbeck-Rehn pohtii erilaisten lähestymistapojen ja näkökulmien yhteensovittamista ja toteaa, että tukeutuminen useampaan traditioon mahdollistaa syvällisen tulkinnan tutkimuskohteesta.

Esipuheessa tekijät kertovat toivovansa teoksen lähentävän eri kentillä tehtävää monitieteistä tutkimusta ja avaavan uusia näkökulmia sellaisen harjoittamiseen. Näin sopii toivoa: parhaassa tapauksessa teos löytää lukijoita niin sosiologien, historiantutkijoiden kuin muidenkin historiallisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneiden keskuudesta. Siihen sillä on kaikki edellytykset.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *