Vaativa ja ansiokas teos lipusta, verestä ja uhraamisesta

Tuomas Teporan väitöskirjaan pohjautuva teos Sinun puolestas elää ja kuolla – Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945 on saanut paljon kehuja ja tunnustusta – aiheesta. Kyseessä on Suomen poliittisen historian keskeisiin tapahtumiin ja aikakausiin pureutuva psykohistorian tutkimusperinteeseen kuuluva teos. Siitä voinee kulunutta ilmaisua käyttäen sanoa, että se ”ei jätä ketään kylmäksi”, vaikka lippuun liittyvät ja sen alla tapahtuneet kamppailut ovat näin monesti ihmisille tehneetkin.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla – Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945. WSOY, 2011. 480 sivua. ISBN 978-951-0-37402-3.

Niin sanottua uutta sotahistoriaa (Tepora tosin puhuu mieluummin sodan kulttuurihistoriasta, mikä lieneekin tämän teoksen kohdalla oikeellisempaa) on Suomessa tehty viime vuosina yhä enemmän. Usein sen kohdalla kuulee sanan ”vaiettu”, mikä on jo kääntymässä koomiseksi johtuen nykyisestä puhumisen määrästä. Teporan tutkima aihe on monista muista poiketen luonteeltaan pääosin julkisiin aineistoihin ja ryhmäidentiteetteihin perustuva. Käsittelytapa menee kuitenkin rohkeasti ihmisten tietoisten toimien ja tarkoitusten taakse.

Näistä asioista on todellakin vaiettu, koska mukana ja osallisena oleva ihminen harvoin kykeneekään puhumaan poliittisesta tai aatteellisesta toiminnasta yleisemmällä tasolla saati analysoimaan niitä psykohistoriallisesti. Tutkimustavan riskinä on, että osa kiinnostuneista lukijoista ei kykene täysin ymmärtämään lähestymistapaa, tai ei sitä hyväksy. Tällaisista teoksen vastaanottoon liittyvistä seikoista minulla ei ole tietoa, mutta kokemukseni on, että historiantutkijalta toivotaan joskus eri asioista kuin mitä hän pystyy tekemään tai haluaa tehdä.

Suomen lipun historia on ennestään tunnettu: esimerkiksi Matti Klingen Suomen sinivalkoiset värit-teoksessa ja Caius Kajanti toimittamassaan Suomen lippu kautta aikojen -teoksessa ovat kuvanneet Suomen lipun taustaa ja nykymuodon kehittymistä eri lippuvaihtoehtojen keskeltä. Tepora kykenee kuitenkin psykohistorian näkökulman avulla tuomaan uutta tietoa itsenäistymisen ja kansakunnaksi kasvamisen vaiheista. Suomen lipun historia on ideoiden ja ryhmittymien kamppailujen historiaa. Puhtaan ja likaisen, meidän ja muiden rajankäynneissä lippuun liittyvät tunteet ja kokemukset olivat keskeisessä roolissa.

Tepora kykenee selittämään, ainakin osittain, esimerkiksi sen minua ihmetyttäneen seikan, miksi vuonna 1928 ilmestyneessä Lotta Svärdin Valkoisessa kirjassa kotirintaman naisten suorittama lippujen ompelu on niin keskeisessä osassa. Rintamalla olleiden naisten kokemuksista tietoa on niukalti ja muuhun ”vapaussodan” kotirintamatoimintaakin viitataan joskus vähän. Sen sijaan naisten osallistuminen isänmaan kamppailuksi koettuun sotaan lippujen muodossa oli 10-vuotiaan lottajärjestön maailmassa olennaisen tärkeä muisto.  Tepora ei suinkaan varsinaisesti käsittele tätä teosta tai lottiakaan tarkemmin; sen sijaan teoksen antamilla ideoilla on kosketuspintaa moniaalle.

Vanhoista rintamalla käytettyyn lippuun liitetyistä merkityksistä olisi mielellään lukenut enemmänkin; ne tuntuvat toistuneen sisällissodan aikaisessa Suomessa siitäkin huolimatta, että sodankäynnin kannalta niillä ei ollut ratkaisevaa merkitystä. Kukaan ei enää kuvitellut taistelun ratkeavan lipun menettämiseen. Lipun symboliarvo sen sijaan oli korostunut niin sankarivainajien hautajaisissa kuin myöhemmin sisällissodan valkoisissa muistojuhlissakin.

Erityistä huomiota Tepora kiinnittää nuorisoon ja siihen liitettyihin merkityksiin. Nuorisoa kasvatettiin luonnollisesti kunnioittamaan kansallislippua, niin kouluissa kuin nuortenkirjallisuudessakin. Sille opetettiin myös lippuun kiteytyvää uhrivalmiutta: isänmaalla oli oikeus vaatia ihmiseltä jopa hänen henkensä, mutta parasta oli olla valmis antamaan se vapaaehtoisesti. Tepora ei kuitenkaan lankea surkuttelemaan harhaanjohdettua nuorisoa tai patologisoimaan nuorten (miesten) intoa uhrautua isänmaan tai laimeaksi koettua isänmaallisuutta kiihkeämmänkin aatteen edestä.

Näin siitäkin huolimatta, että isänmaa oli vanhempien sukupolvien suulla usein hyvinkin innokas uhraamaan parhaat poikansa.  Nuorison ihanteellisuus ja äärimmäisyys on kaikilta ajoilta tunnettua; se on ilmiönä hyvin todellinen ja tärkeä. Oleellista on järjestäytyneen yhteiskunnan kyky joko valjastaa nuorison pyrinnöt hyödylliseen toimintaan tai hillitä niiden äärimmäisiä muotoja. Voidaanko sotaa pitää hyödyllisenä toimintana on jokaisen omantunnon asia. Harva enää lienee ”Ateenalaisten laulun” mieltä: ”Nuorukaiselle kuolla kuuluu”. Vuotta 1945 edeltäneessä Suomessa tämä ajatus oli kuitenkin käypää valuuttaa. Teporan psykohistoriallinen lähestymistapa kykenee selittämään sen, mihin perinteisempi historiantutkimus pystyy vain osittain: miksi uhrit olivat niin tärkeitä?

Lippujen symboliikka tuo nykyihmiselle helposti mieleen vain Suomen kansallislipun. Työväenjärjestöjen lippuihin on kuitenkin liitetty yhtä voimakkaita tunteita sekä niiden kantajien että vastustajien tahoilla. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen työväen (puna)liput edustivat voittajiin nähden vaihtoehtoista, kielteistä todellisuutta. Tepora osoittaa jopa, että kiihkeimpien valkosuomalaisten asenne punalippujen edustamiin asioihin oli voimakkaampi kuin työväestöllä itsellään konsanaan. 1930-luvun lopulla tapahtunut lientyminen puolin ja toisin näkyi myös lippuasenteissa: työväentalot ja -marssit kantoivat entistä ”voittajien” lippua omien lippujensa rinnalla, ja toisaalta työväenlippujen esiintyminen julkisesti ei enää ollut samalla tavoin kiellettyä kuin vielä muutama vuosi sitten.

Äärioikeiston lipunkäyttö sen sijaan oli saanut tuomion. Sen yritys omia kansalliset symbolit itselleen ja esimerkiksi koristaa Suomen lippu sinimustin nauhoin koettiin samalla tavoin ”saastuttavaksi” kuin äärivasemmiston toiminta. Nykyajan 1930-lukua koskevassa historiatietoisuudessa unohtuu välistä se tosiseikka, ettei äärioikeistolaisia liikkeitä suinkaan vain hellitty tuolloin, vaan poliittinen keskusta halusi ottaa niistä etäisyyttä siinä missä sosiaalidemokraatit kommunisteista. Talvisodan ihmeen pohjustusta oli tehty siis jo ennen marraskuun viimeistä päivää vuonna 1939.

Tepora kiinnittää huomiota myös siihen kiinnostavaan seikkaan, että lipun symboliarvo ei ollut menettänyt merkitystään rivisotilaiden keskuudessa uuvuttavan jatkosodankaan aikana. Näin voi päätellä ainakin vuonna 1943 ilmestyneen ”Täältä jostakin”-runokokoelman alkuperäisaineistosta. Toimittajien koostama kokoelma käsitteli huomattavasti vähemmän näitä teemoja kuin pohjana olleet rintamasotilaiden runot keskimäärin.

Olisi ollut kiinnostavaa pohtia enemmän, mistä tämä oikeastaan johtui: sotilaiden lippuun edelleen liittämistä voimakkaista tunteista, vai siitä, että isänmaasta ja siihen liittyvistä kokemuksista – kenties sodasta yleensä – ajateltiin olevan soveliasta kirjoittaa nimenomaan lippusymboliikkaa käyttäen. Kenties oltiin päätymässä siihen Teporan kuvaamaan vuoden 1945 tilanteeseen, että lippu alkoi olla ”tyhjä”: ”se edusti kaikkea” (Tepora 2011, 337).

Tämä toteamus tosin jää ainakin minulle hieman kryptiseksi, sillä Suomen lippu on sotien jälkeen ollut ja on edelleen huomattavan vakava kansallinen symboli – hikisen urheilijan ei haluta levittävän sitä harteilleen saati viihdetähden pukeutuvan siitä muistuttavaan asuun. Veriuhrejakin sen on joskus esitetty vaativan, joskin näiden vaatimusten intensiteetti ei ole ollut kovin korkea verrattuna Teporan käsittelemään aikaan. Ymmärrän sen, että maailmansotien välisen ajan erityiset merkitykset olivat lipusta kadonneet, mutta jonkin verran lisäselvitystä olisin kaivannut tähän kohtaan.

On tärkeää, että kaupalliset, suuret kustantamot julkaisevat tieteelliseen tietoon perustuvia teoksia. Niiden jakelukanavat ovat pieniä akateemisia kustantamoja paremmat ja mahdollisuudet markkinoida teosta toisella tasolla. Kuvitukseen on paremmin varaa; tieteellisetkin teokset ansaitsevat olla lukukokemuksena miellyttäviä kirjoja.

Suurten kustantamojen teoksille asettamat ehdot voivat kuitenkin syödä teoksen sisältöä, ainakin akateemisen lukijan mielestä. Loppuviitteisiin on ollut pakko tottua, vaikka ne vaivalloisia ovatkin. Onneksi tässä teoksessa niiden numerointi on juoksevaa, joten ei tarvitse muistutella, mitä lukua olikaan juuri lukemassa. Suurempi ongelma on teoksen rakenne, jossa tutkimuksen kannalta oleelliset luvut on sijoitettu liitteisiin. Suosittelenkin liitteiden lukemista ensimmäiseksi, jos teoksesta haluaa saada täysin oikean kuvan.

Mietin näet pitkään, miksi minun oli niin vaikeaa suhtautua asiallisesti teoksen teoreettiseen pohjaan. Tepora suosima ja teoksessa punaisena lankana kulkeva Marvinin ja Inglen teoria lipusta uhreja vaativana toteemina on sinänsä järkeenkäypä. Se kuitenkin tuntui kiusalliselta Suomen historian konkreettisten tapahtumien kuvauksen keskellä – aivan kuin olisin loukkaantunut aikaa haudassa levänneiden ihmisten ja minulle henkilökohtaisesti melko merkityksettömien tilanteiden puolesta.

Lukiessani teoksen väitöskirjaversiota (Lippu, uhri, kansakunta – ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917–1945, Yliopistopaino 2011) tätä ongelmaa ei ollut. Tässä versiossa teoreettinen tausta on opinnäytteelle ominaiseen tapaan sijoitettu alkuun, ei liitteisiin, kuten nyt arvosteltavana olevassa teoksessa. Väitöskirjojen tulevan julkaisemisen kannalta näitä asioita on syytä pohtia; samoin vähänkään vaativampien historia-alan teosten soisi aina voivan sisältää riittävän dokumentoinnin ja teoreettisen pohjustuksen kivojen kuvien lisäksi.

Olisi varmasti ollut erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta ja todennäköisesti aikaresurssin kannalta ei-toivottavaa alkaa purkaa käsikirjoitusta siten, että teoriapuoli olisi tullut luontevasti mukaan substanssiluvuissa. Jäin kuitenkin kaipaamaan juuri tätä. Haastava käsittelytapa tuntui vaativan teoksen alkupuolella esiteltyä tarkempaa selvitystä. Hieman samoihin kokemuksiin viitannevat Vuoden tiedekirjan valinneen raadin perustelut Teporan teoksen palkitsemiselle: ” Teporan tutkimusta lukiessa joutuu arvioimaan myös omaa lippuihin liittyvää emotionaalista kokemustaan .” Varmasti osa paljastuneista ja hyvin yllättävistä tunteista pohjautuu muuhunkin kuin teoksen rakenteeseen, mutta mahdollisesti psykohistorialliseen käsittelytapaan vielä minuakin tottumattomampi lukija on kokenut vastaavaa.

Sinun puolestas elää ja kuolla on hyvä ja terveellinen teos kaikille suomalaisesta isänmaallisuudesta kiinnostuneille. Osa heistä varmaankin huomaa vain teoksen liitteissä esiintyvät, lippusymboliikkaa uhkuvat runot, mutta niille, joita kiinnostaa asioiden todellinen pohdiskelu, Teporan hillitty ja syvällinen tapa luodata menneisyyden kiihkeitä tunteita ja joskus raakojakin tekoja on epäilemättä hyödyllinen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *