Patrik Berghällin kertomusta Bengtskärin taistelusta voidaan tarkastella sekä kaunokirjallisena että tietoteoksena. Se joka haluaa heittäytyä elävään romaaninomaiseen kerrontaan, voi huoletta aloittaa kirjan alkusivuilta. Mutta sen, joka haluaa päästä sisään fiktioksi kirjoitettuun faktaan, faktioon, ja nähdä syvemmälle itse tietoainekseen, on syytä vilkaista kirjan loppusivuille. Sinne on tietokirjanomaisesti sisällytetty lähdeluettelo, otteita tapahtumiin liittyvistä sotapäiväkirjoista sekä erillinen luku, jossa kirjailija selvittää, miltä pohjalta hän on faktionsa rakentanut, ja mikä on selvää fiktiota. Luvusta selviää, että kirjan henkilöistä – myös neuvostoliitolaisista – pääosa on olemassa olleita ihmisiä, joiden kohtalo on kietoutunut noihin muutamiin päiviin liki paljaalla kalliosaarella ja sen majakalla. Valitettavasti ei ainakaan suomenkieliseen versioon teoksesta ole laadittu sisällysluetteloa, joka olisi oitis vienyt faktoja etsivän lukijan oikeille sivuille.

Berghäll on itse rannikkojääkärikulutuksen saanut aktiivi reserviläinen, luontoihminen, joka kirjoittaa ruotsiksi. Hänen kirjallinen uransa alkoi kahdesta kaukopartioteoksesta, joista ensimmäinen I Fjärdpatrullerna/Päämajan kaukopartiomies (Schildts&Söderströms 2013) kietoutui lietolaisen Karl-Johan Norrgårdin vaiheisiin kaukopartiomiehenä vuosina 1941–1944. Toinen teos Vid dödens portar/Kuoleman porteilla (Förlaget 2016) käsitteli ilmavoimien kaukopartio-osasto Hartikaisen vaiheita vuonna 1942. Näissä kirjoissaan kirjailija noudatti ehkä tätä teosta tarkemmin sotakirjallisuudessa yleistä faktiomenetelmää, jossa vahvaan lähdepohjaan perustuvaa kerrontaa kevennetään henkilökuvilla ja dialogilla. Kaukopartiotoiminnasta onkin ollut kohtalaisen runsaasti dokumentoitua lähdeaineistoa, joista useampikin kirjailija on ammentanut ja ammentaa edelleenkin aineksia niin fiktioihin kuin faktioihinkin. Hyökkäys Bengtskäriin on selkeästi Berghällin edellisiä teoksia kaunokirjallisempi ja hän toteaakin että

teos perustuu tositapahtumiin, mutta tiukasti tietokirjana sitä ei pidä lukea.

Teos jakautuu käytännössä kahteen pääjaksoon. Ensimmäisessä taustoitetaan Neuvostoliitolle talvisodan jälkeen vuokratun Hangon alueen olemusta ja neuvosto-osapuolen näkemystä siitä, että niin Bengtskäriä, kuin Hankoniemeä lähempänä olevaa Morgonlandetin pikkusaarta voisi käyttää tulenjohtamistukikohtina puna-armeijaa vastaan. Suomalaiset varustavatkin Morgonlandetille pienen osaston, joka eri vaiheiden jälkeen jää vangiksi ja viedään sotavankileireille. Tästä on olemassa muistitietoa ja neuvostoliittolaisia propagandavalokuvia, joista tekijä saa kerrontaan faktaa. Toinen jakso kertoo kirjan nimen mukaisesti taistelusta Bengtskärin majakasta, joka monien vaiheiden ja molemminpuolista raskaiden tappioiden jälkeen jää suomalaisille. Tämä kuvaus perustuu sekin joiltain osin muistitietoon ja mainittuihin sotapäiväkirjamerkintöihin.

Näihin pääkappaleisiin liittyy selkeästi fiktiivisiä kertomuselementtejä, luotuja henkilöitä ja vähän spekulaatiotakin mantereen samanaikaisista tapahtumista. Maanpuolustusmiehenä Berghäll nostaa luonnollisesti esiin rannikkojääkäri-käsitteen, jota käyttää tietoisesti, vaikka toteaakin, ettei tällaista joukko-osastoa tai koulutushaaraa vielä tuolloin ollut olemassa. Tosin Mannerheim olisi jossain puheessaan käyttänyt tätä nimitystä joulukuussa 1941 – siis kauan kirjan tapahtumien jälkeen. Tarkemmin sanottuna Bengtskärin taisteluun osallistui rannikkoiskukomppania. Mutta tällaiseen yksityiskohtaan voi puuttua vain tietokirjakriitikko, jolla ei ole mitään moitittavaa Berghällin uusimmasta faktiosta.