Sir Ernest Shackleton on paitsi eräs vuosisatamme myös koko maailmanhistorian kunnioitetuimpia ja kunnioitettavimpia epäonnistujia. Shackleton ei itse päässyt koskaan todella nauttimaan maineestaan, mutta ehkä juuri siksi hän onkin maineensa ja useampienkin kirjojen arvoinen. Tunnetuimmat lienevät useiden elämäkertojen ohella Shackletonin alusten kapteenina toimineen Frank Worsleyn “Shackleton’s Boat Voyage”, tutkimusmatkailijan itsensä kirjoittama “South” ja Alfred Lansingin “Endurance” (suomennettu vuonna 1959). Olikin varsin mielenkiintoista tarttua uuteen aiheesta kirjoitettuun kirjaan varsinkin kun se vielä oli vastikään käännetty suomeksi.

Caroline Alexanderin kirja kertoo sanoin ja valokuvin brittiläisen Antarktiksentutkijan kuuluisimmasta matkasta, jonka piti viedä pieni retkikunta vuoden 1915 aikana kävellen yli hyisen Etelänapamantereen. Kuten Lansingin kertomus, on tämäkin tyylikkäästi taitettu teos saanut nimensä Shackletonin laivan, Endurancen, mukaan. Kirja liittyy American Museum of Natural Historyssa maaliskuussa 1999 avattuun retkestä kertovaan näyttelyyn, jonka kuraattorina kirjoittaja toimii. Sisäkansitekstien perusteella kirjasta tehdään myös elokuvaa, josta kyllä kernaasti kuulisi enemmän. Aihetta kun ei missään nimessä voi pitää helppona filmattavaksi.

Tutkimusmatkailuromantiikkaan uppoutuneelta lehtiartikkeleita ja neljä kirjaa aiemmin kirjoittaneelta kirjoittajalta Endurance on suoraan sanottuna varsin häpeilemätön kunnianosoitus Shackletonille. Lukijalle on selvää jo ennen kirjan avaamista, että teos ei ole kriittistä historiantutkimusta. Se on paremminkin jotakin vetävän poikakirjan ja rakkaudentunnustuksen välimaastosta. Puolustukseksi on kuitenkin sanottava, ettei se tutkimusta edes väitä olevansa. Vaikka näin onkin, ei kirja silti ole lähimainkaan fiktiota. Alexander on varmasti pitäytynyt totuudessa, jos sitä ei aivan asenteettomasti esitäkään lukijalleen. Endurancen suurimmat ansiot ovat kuitenkin juuri siinä, miten kirjoittaja on ehkä onnistunut luomaan tyylillä ja mielikuvituksella jotakin sellaista, joka on joissakin suhteissa paljon lähempänä totuutta, kuin tavallinen tutkimus voi koskaan olla.

Shackletoniin on kyllä varmasti vaikea suhtautua tunteettomasti. Se on epäilemättä myös tämän kirjan suurin ongelma. Matkasta aiemmin kirjoitetun lisäksi Caroline Alexander perustaa kirjansa matkalle osallistuneiden päiväkirjoihin ja erityisesti valokuvaaja Frank Hurleyn ottamiin vaikuttaviin valokuviin. Kirja kuvaa matkan alusta loppuun saakka ja valottaa myös monien miehistönjäsenten myöhempiä vaiheita. Endurance purjehtii sotaan suistuvasta Englannista Etelä-Georgiaan ja Weddellin merelle, jossa se jäätyy kiinni ja lopulta tuhoutuu. Retkikunta ja laivan miehistö saa jatkaa matkaansa yli jään ja meren ensin Elefanttisaarelle, josta Shackleton viiden kohtalotoverinsa kanssa purjehti lähes 700 meripeninkulman päähän takaisin Etelä-Georgiaan hakemaan apua. Samalla Endurance jättää kuitenkin monia aukkoja ja kysymyksiä. Jos jokin kirjassa häiritsee on se loppua kohti yhä suuremmaksi kasvava kritiikittömyys suurta sankaria kohtaan. Kuva Shackletonista ja tämän loistavista ominaisuuksista johtajana säilyy murtumattomana. Kritiikittömyyttä peittää Shackletonin epäonnistumiset normaalielämässä, jotka luovat sankariin suuren kertomuksen vaatimat särmät. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa sitä, että kenestäkään muusta ei vahingossakaan puhuta niin paljon tai sellaisessa sävyssä, että Shackletonin eeppinen sankaruuden kehä murtuisi tai edes himmentyisi. Kirjoittaja kuvailee myös sankarin mahdollisia virhearviointeja varsin lempeästi ja asettaa vain harvoin epäilyksiä tai esittää kysymyksiä.

Miksi siis Endurance voi olla silti lähempänä totuutta kuin historiallinen tutkimus? Ensinnäkin voi tietysti huomauttaa, että Shackleton oli takuulla, jos kliseisesti voimme sanoa, suuri mies, joka epäilemättä oli parhaimmillaan juuri silloin, kun tilanne oli yhtä lailla tavalliselle elämälle vihamielinen, mitä hän itse vaikuttaa olleen. Toisaalta Endurance ehdottomasti perustuu autenttisiin lähteisiin ja kirjan itsensä huomioonottaen Caroline Alexander on tehnyt sitä varten vaikuttavan pohjatyön. Kirjoittaja on myös selvästi halunnut ymmärtää mitä tällä mahdottomalla matkalla todella tapahtui ja miksi. Miehistön suhde laivakissa Mrs. Chippy’in ei ole ollut Alexanderilta aivan huono lähtökohta ja innoitus kirjan kirjoittamiselle. Se on hyvä tie, jota pitkin hän on päässyt syvälle Endurancen maailmaan ja sen miesten järjettömien koettelemusten täyteiseen matkaan halki jään ja hyisen eteläisen meren. Endurancen ansiot ovat eittämättä sen tyylissä. Valokuvat ja sujuva lehtityyliltä vivahtava kieli, joka kaikesta päättäen on taipunut erinomaisesti suomeksi, tekevät kirjasta takuulla erään naparetkeilyn historian merkittävistä suurelle yleisölle kirjoitetuista teoksista. Sitä tuskin muistetaan sinänsä suurena kirjana, mutta se tempaa varmasti useammankin lämpimässä nojatuolissa istuvan lukijan mukaansa eteläisen meren kylmyyteen.