Välimeren helmet – matkoja maihin ja kulttuureihin on tavallaan jatkumoa Liisa Väisäsen aiemmille Etelä-Eurooppaa käsitteleville kirjoille. Ne kertoivat hänen kolmesta sikäläisestä asuinmaastaan: Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta.

Nyt alue on laajentunut ja kattaa koko Välimeren kulttuuripiirin Libanonista, Israelista ja Egyptistä Kreikan, Albanian, Kroatian, Italian ja Ranskan kautta Espanjaan ja sieltä edelleen Gibraltarin salmen yli Pohjois-Afrikan maihin.

Myös aikajänne on pitkä: kirjassa kulkevat antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset sekä salaperäiset etruskit, kristinuskoa levittävät apostolit ja ristiritarit, pyhimykset ja piispat. Taiteilijoita riittää, ja välillä pyörähdetään myös nykyajassa milloin minkäkin matkaseurueen mukana. Väisänen on toiminut oppaana ja matkanjohtajana kaikissa esittelemissään maissa ja asunutkin useimmissa.

Matkakirjana Välimeren helmet on hieman erikoinen: ei yhtään kuvaa koko kirjassa, alussa ainoastaan karttapiirros, josta selviää, minne kaikkialle tekijä aikoo lukijan johdattaa. Mutta kyseessä onkin enemmän kirja kulttuureista, sillä, kuten Väisänen kirjoittaa: ”Välimeri on se meri, joka on ruokkinut kehityksemme eurooppalaisiksi, sellaisiksi kuin me nyt olemme. Tämä on ajatuksena pelottava, lohdullinen ja samanaikaisesti myös uteliaisuutta herättävä.”

Matkalla ajassa ja paikoissa

Väisäsen teksti on edellisistä teoksista tuttuun tapaan monitasoista; kerronta kulkee edestakaisin ajassa ja paikoissa. Kirjan pääluvut on järjestetty osin kronologisesti, mutta kaikkina aikajaksona painottuu vahvasti se, miten itä ja länsi ovat kohdanneet Välimerellä ja kuinka aatteet ja kulttuurit ovat kulkeneet rannalta toiselle.

Matka alkaa Maltalta, jossa kurkistetaan esihistoriaan, kuljetaan temppeliritarien jalanjäljissä ja todetaan, miten strategisesti tärkeä kohde tuo pieni saarivaltio on. Sitä ovat yrittäneet valloittaa foinikialaiset, karthagolaiset, roomalaiset, arabit, normannit ja osmanit, myöhempinä aikoina myös Napoleonin ja Rommelin joukot. Niinpä saarella on merkkejä monesta kulttuurista, ja maltan kielikin on jonkinlainen italian ja arabian sekoitus. 1800-luvun alussa saari siirtyi reiluksi sadaksi vuodeksi brittien omistukseen, joten toisena virallisena kielenä on edelleen englanti.

Maltalle sijoittuu myös yksi Väisäsen omista kokemuksista: hän käveli sandaaliensa pohjat puhki tutustuessaan saareen. Hätää ei olisi ollut, ellei pankkiautomaatti olisi nielaissut korttia ja pääsiäispyhien takia kaikki rahalaitokset olivat kiinni. Koska käteistä ei ollut, ei ruokaakaan saanut, joten piti elää viikko hotelliaamiaisten (eli yhden päivittäisen sämpylän) ja vesijohtoveden varassa. Samalla tuleva matkaopas tuli taivaltaneeksi saaren ristiin rastiin jalkaisin – bussiliputhan olisivat maksaneet.

Maltalta hypätään muinaisten foinikialaisten kyytiin; heidän sivilisaationsa jälkiä näkyy Cadizissa, Marseillessa, Malagassa ja Tunisian Karthagossa. Kun kirjoittaja mainitsee jonkin paikan, hän kertoo samalla jotain siihen liittyvää: myyttejä, taruja, historiallisia tapahtumia, henkilöiden vaiheita. Osa asioista on toki Euroopan kulttuurihistoriaan perehtyneelle lukijalle tuttuja, mutta kirjassa ne tarjoillaan mielenkiintoisella tavalla yhdistellen.

Esimerkkinä olkoon vaikkapa Kreikka: sieltä olemme saaneet fetajuuston ja filosofit, demokratian ja teatteritaiteen perustan. Useissa eurooppalaisissa kielissä osa kuukausien nimistä kantaa antiikin Rooman jumalien tai hallitsijain nimien kaikuja kuten sodanjumala Marsin maaliskuu tai keisari Augustuksen elokuu. Toiset taas perustuvat roomalaiseen ajanlaskuun, jossa vuosi alkaa maaliskuusta, kevätkylvöjen ajasta. Siltana Kreikan ja Rooman välillä ovat puolestaan etruskit, joiden kaupungit roomalaiset valloittivat. Omintakeinen kulttuuri ei hävinnyt pakottamalla vaan sulautumalla, kun etruskit omaksuivat valtaväestön kielen ja tavat.

Vastaavanlaista kansojen ja kulttuurien sulautumista on Välimerellä tapahtunut kaiken aikaa. Kirkoista on tullut moskeijoita, moskeijoista museoita, ja ainakin yksi eli Istanbulin kuuluisa, 1500-luvun alussa rakennettu Hagia Sofia on jälleen alkuperäisessä käytössään islamilaisena temppelinä.

Vaurautta ja tartuntoja

Useimmilla kirjan kaupungeilla on merellinen menneisyys. Napoli ja Venetsia olivat tärkeitä merenkulkukaupunkeja, minkä monet lukijat varmaan tietävätkin. Mutta harva lienee käynyt Annabassa, Algerian rannikolla. Roomalaisten kaudella se oli vilkas kaupan keskus; arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet suuria asuma-alueita hienoine mosaiikkeineen, mikä tietysti tarkoittaa sitä että alueella asui vaurasta – ja roomalaista – väkeä.

Vauraus perustui kaupankäyntiin, satamakaupunkien kautta kulkivat sekä kauppatavarat että kulttuurivaikutteet. Myös uudet uskonnot ovat tulleet Eurooppaan meriteitse; Välimerellä ovat purjehtineet apostoli Paavali ja muutamat muut kristinuskon varhaiset vaikuttajat, niin myös arabit jotka onnistuivat valtaamaan Espanjan pitkäksi aikaa. Heidän kulttuurinsa jälkiä näkyy etelä-Espanjassa edelleen.

Satamakaupungeista ja jokivarsilta ulkomaisten kauppatavaroiden, kuten esimerkiksi suolan ja mausteiden, matka jatkui edelleen erityisiä suolateitä pitkin. Nämä yhdistivät esimerkiksi Po-joen laakson Italian Liguriaan ja Ranskan Provenceen, ja niitä pitkin valuivat hiljalleen myös uudet aatteet syvälle sisämaahan.

Satamakaupunkien kautta välittyi myös ei-toivottuja ilmiöitä, niistä pahimpina kulkutaudit. Ruttoepidemiat, joista pahin oli keskiajan musta surma, levisivät laivojen ja niiden miehistöjen (sekä laivoissa asuneiden pikkujyrsijöiden) myötä. Ahtaasti asuttaessa tartunnat levisivät, ja vaikka satamaan saapuva laiva olisi asetettu karanteeniin, määräykset eivät pitäneet yhtään sen enempää kuin nykyisilläkään Euroopan rajoilla koronaviruksen levitessä.

Algerian Annaban tavoin moni muukin muinoin mahtava paikka on menettänyt merkityksensä, ja siinä missä liikenne muinoin suuntautui pohjoisesta etelään ja lännestä itään Rooman valtakunnan laajentuessa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, on ihmisvirran suunta muuttunut. Pohjois-Afrikan rannikolta lähtee nykyään lähes päivittäin enemmän ja vähemmän merikelpoisia aluksia pyrkimään kohti pohjoista. Kaikki niistä eivät pääse perille: kirjan mukaan joka vuosi Välimereen hukkuu tuhansia siirtolaisia.

Taidetta ja taisteluja

Kuuluisa ”Välimeren valo” on houkutellut taiteilijoita kaikkialta Euroopasta maalaamaan, matkustelemaan ja keräämään vaikutteita erityisesti Italiaan, mutta myös muihin Välimeren maihin. Kirja esittelee muutamia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja taiteilijoita: Giotto, Marc Chagall, Fernand Léger – vain muutamia mainitakseni. Leonardo da Vinci puolestaan suunnitteli muiden töidensä ohessa Istanbuliin hulppean holvikaarisen sillan vuonna 1502. Suunnitelma jäi silloin toteuttamatta, mutta nyt, 500 vuotta renessanssiajan yleisneron kuoleman jälkeen, rakentamisesta on tehty päätös ja hanke saattaa lähiaikoina toteutuakin.

Useimmista kirjassa mainituista paikoista on käyty taisteluja eri vuosisatoina. 1900-luvulla pahiten on ehkä kärsinyt Beirut, ”idän Pariisi”, joka on selvinnyt sotien tuhoista kerran toisensa jälkeen. Kiintoisa kohde on myös Albania, joka alkaa hiljalleen avautua matkailulle ja jossa on toki paljon muutakin nähtävää kuin Enver Hoxhan valtakaudella rakennetut 170 000 bunkkeria.

Kirja on persoonallinen: tekijä ei epäröi pistää itseään likoon, vaan paljastaa sekä syvälliset tietonsa ja pohdintansa (jotka perustuvat eri maissa suoritettuihin kulttuuri- ja taidehistorian opintoihin) että matkaoppaan tehtävissä tapahtuneet kommellukset. Molempia riittää ja joskus ne yhtyvät. Eräässäkin luvussa Väisänen kertoo ensin viikinkien tulosta Välimerelle, sitten normannien eli pohjanmiesten ruhtinaskunnan synnystä nykyiseen Ranskan Normandiaan ja lopuksi turistiseurueesta, joka kyllä oli ilmoittautunut normanniteemaiselle risteilylle, mutta ei erityisemmin ilahtunut Sisiliassa sijainneen normannikirkon raunioista, vaan olisi mieluummin shoppaillut Messinassa.

Välimeren helmet on täynnä historiaa ja kulttuurihistoriaa, mutta siinä on mukana myös teemoja, jotka pistänevät lukijankin ottamaan kantaa. Esimerkiksi siirtolaisuuden kohdalla Väisänen epäilee, että aavikoitumisen ja sotien takia syntynyttä suurta muuttoliikettä ei voi pysäyttää. Ja kun Välimeren ympäristössä kulttuurit ovat ennenkin kulkeutuneet ja sulautuneet, niin kuka oikeastaan on oikeutettu mihinkin alueeseen? Kuka on aito italialainen tai kreikkalainen tai eurooppalainen?

Lisää tietoa ja tunnelmia löytyy teoksen loppuun listatuista kymmenestä kirjasta ja kymmenestä eri vuosikymmenten elokuvasta. Vaikka tekstejä ei ole nootitettu, on kuhunkin kirjan lukuun liittyvä lähdekirjallisuus mainittu kirjan lopussa.

Tämä, kuten Väisäsen aiemmatkin Välimeren maita, kulttuuria ja nykypäivän ilmiöitä valottavat teokset on mainio kulttuurimatkailijan kirja. Sen voi ottaa matkalle mukaan, mutta yhtä hyvin lukea omassa nojatuolissa ennen matkaa tai sen jälkeen. Jopa matkan korvikkeena, kuten nykyisenä pandemia-aikana on pakko.