Aleksander Radištševin (1749-1802) kirjoittama Matka Pietarista Moskovaan ilmestyi anonyymisti Venäjällä vuonna 1790. Ilmestyessään tämä matkakirjan muotoon puettu pamfletti aiheutti suuren kohun. Kritisoihan kirja suoraan Katariina II:n hallintoa sekä maaorjuutta. Nyt suomeksikin käännetty teos on yhä ajankohtainen puhutellen vahvasti lukijansa omaatuntoa sekä moraalia. Voikin vain aavistella kuinka se puhutteli pajarien moraalitajua ilmestyessään ensimmäisen kerran yli 200 vuotta sitten.

Kun Katariina II sai suurta kohua aiheuttaneen pamfletin käsiinsä, hän määräsi sen tekijän etsittäväksi ja edelleen vangittavaksi. Tuomio, johon keisarinna vaikutti, määräsi Radištševin kuolemaan hallitsijan henkeen ja terveyteen kohdistuneesta maanpetoksesta. Aatelisena Radištšev sai kuitenkin suhteidensa avulla lievemmän tuomion. Tuomio muuttui karkotukseksi kymmeneksi vuodeksi Siperiaan.

Radištševin elämän vaiheista sekä kirjan ilmestysajankohdan Venäjän oloista saa hyvän kuvan kirjan suomentajan Johannes Remyn kirjoittamasta johdantoluvusta. Suomentajan alkuperäisestä venäjänkielisestä teoksesta tekemä suomennos on sujuvaa luettavaa. Erityiskiitoksen Remy ansaitsee tekstiin tekemistään kommentaareista, joiden ansioista nykylukijaltakaan ei mene mikään 1700-luvun henkilö tai antiikin taruolento (joita kirjassa ajan tapaan vilisee sadoittain) ohi ymmärryksen. Tosin mielestäni selittävät viitteet olisivat voineet olla lukijaystävällisemmin sivujen alaviitteissä sen sijaan, että ne on sijoitettu kirjan loppuun. Mutta tämä on vain makuasia ja pieni seikka muutoin hyvin toimitetussa kirjassa.

Valistunut pamfletti

Vaikka Matka Pietarista Moskovaan on kirjoitettu matkakirjan muotoon, se on kaikkea muuta kuin autenttinen matkakuvaus. Kirja on ennen kaikkea valistunut poliittinen pamfletti, venäläinen Persialaisia kirjeitä tai Gulliverin retket. Koska poliisiviranomainen ennakkotarkasti Venäjällä kaikki painotuotteet, oli kirjoittajan piilotettava kritiikki esivaltaa kohtaan kaunokirjalliseen asuun. Matkakirjagenre tarjoaa kirjoittajalle myös hyvän aseman tarkkailla yhteiskuntaa ikään kuin ulkopuolisen silmin, objektiivisena totuudentorvena. Kirjoittajan valistuneisuus näkyy auktoriteeteissa. Viittaukset Herderiin, Frankliniin, Goetheen tai Lomonosoviin viittaavat 1700-luvun lopun Venäjällä radikaaliin ja eurooppalaiseen valistusideaan.

Varsinkin matkan alussa matkustajan havainnot kohdistuvat venäläisten maaorjien huonoon sekä epätasa-arvoiseen asemaan. Maaorjien omistajahan saattoi tehdä 1700-luvun Venäjällä ”sieluilleen” mitä ikinä tahtoi. Realistiset kuvaukset raiskatuista maaorjanaisista ovat karua luettavaa. Karua luettavaa ovat myös kertomukset maaorjien sielujen myymisestä armeijalle. Maaomistaja saattoi nimittäin rahapulassa myydä maaorjiaan asepalvelukseen, mikä kaupatulle sielulle tarkoitti yleensä elinikäistä palvelusta sekä ennenaikaista kuolemaa kaukomailla.

Kirjan loppuosassa tutkitaan erittäin paljon sananvapautta, ja Herderiin viitaten tekstissä koetetaan selittää sananvapauden olevan kaikkien, ei pelkästään kansalaisten vaan hallitsijoidenkin, etu. Vaikka Radištšev sai kirjansa ennakkosensuurin läpi, tuli hänen kirjastaan pian kielletty kirja aina vuoteen 1905 asti. Kehottihan pamfletti jopa tarvittaessa aseelliseen kapinaan esivaltaa vastaan. Kun ottaa huomioon aikalaiskontekstin, vuoden 1773 Pugatševin kapinan maaorjuutta vastaan sekä Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen, ei ole vaikea ymmärtää, miksi Radištševin matkakertomus pysyi Venäjällä kiellettynä kirjana yli sata vuotta.

Monet neuvostoradikaalit ovatkin maininneet Radištševin paitsi esikuvakseen myös koko Venäjän ensimmäiseksi kapinalliseksi. Eikä ihme. Jopa profetianaliselta kuulostavat seuraavat säkeet luvussa Hotilov, kun matkakirjailija pohtii maaorjien oikeutusta nousta kapinaan esivaltaansa vastaan: "[…] Aika etsii jo sopivaa hetkeä viikate kohotettuna, ja ensimmäinen valehtelija tai ihmiskunnan rakastaja, joka nousee herättämään onnettomia, nopeuttaa sen heilahdusta. Olkaa Valppaat." Kovin marxilaiselta kuulostavat puolestaan Radištševin pohdinnat ihmiskunnan orjuuttamisen historiasta. Venäläinen valistusmies ei näe pyramideissa menneen sivilisaation loistokkuutta – hiellä ja verellä olivat Egyptin työläiset ne pystyttäneet.

Mietittävää myös nykylukijalle

Nykylukijalle Radištševin moraalifilosofiset pohdinnat ovat ehkä kaikkein antoisimpia. Mielestäni 2000-luvun postmodernin individuaalin tulisi miettiä elämisen tarkoitusta sekä oikeudenmukaisuuden filosofiaa siinä missä 1700-luvun valaistuneiden. Luettuani Matkan Pietarista Moskovaan olen entistäkin vahvemmin tätä mieltä. Monet Radištševin osoittamat esimodernin valtion epäkohdat näkyvät maailmassamme tänäkin päivänä.

Radištšev oli varhainen reilukauppa-aatteen puolustaja. Monessa kohtaa kirjan minäkertoja pohtii omaa oikeutta hyötyä pakkotyöllä tuotetusta halvasta viljasta sekä siirtomaissa tuotetuista ylellisyystuotteista. Onko oikein, että venäläiset ostavat halvalla Yhdysvalloista orjatalouden mahdollistamaa ylijäämäviljaa tai onko oikein nauttia kahvista, kun tietää, kuinka kahviplantaasit siirtomailla toimivat, pohtii Radištšev ja tulee vakuuttuneeksi, ettei toisen onni saa olla seurausta jonkun toisen riistosta.

Venäläinen matkakirjailija haluaa nostaa vapauden ja rakkauden kanssaihmisiä kohtaan ihmiselämän kaikkein jaloimmiksi aatteiksi. Matkakirjassa pohditaan paljon onnellisen avioliiton toteutumisen ehtoja sekä hyvän ja oikeudenmukaisen vanhemmuuden perusteita.

Toisaalta Radištšev ei näe esimerkiksi Pietarissa ja Moskovassa rehottavaa prostituutiota moraalittomaksi ihmiskaupan näkökulmasta vaan näkee porttolat vain paikoiksi jotka vilisevät sukupuolitauteja. Niistä kärsivät hänen mukaansa ympäri maata ”asiakkaiden” lapset, joiden heikot ruumiit eivät pärjää sukupuolitaudeille.

On hyvä, että tällaisia teoksia käännetään. Ensinnäkin sen takia, että populaarit historiantajun markkinat kaipaavat enemmän menneisyyden omia ääniä, eikä vain yleistäviä, suuren linjan tulkintoja menneestä. Toiseksi, parhaimmillaan vanhat kirjat voivat puhutella hyvinkin nykylukijaansa. Pitää muistaa kuitenkin, että siinä missä kaunokirjallisia teoksia luetaan menneen maailman taideteoksina, tulisi myös julistavia pamfletteja lukea teoksen syntyajan historiallinen konteksti mielessä. Tällöin vanhoista julistuksista löytyy oikeastikin hyviä sekä moneen kertaan testattuja elämänviisauksia, joita jokaisen ihmisyhteisön osakkaan tulisi pohtia ajasta riippumatta.