Hannu Lehtilä on kirjoittanut presidentti Tarja Halosesta tiiviin elämäkerrallisen teoksen: Tarja Halonen – Yksi meistä. Lehtilä korostaa esipuheessa, että kyseessä ei ole vaalikirja. Kirjan kirjoittamisesta tehtiin päätös paljon ennen kuin edes tiedettiin Halosen pyrkivän toiselle kaudelle. Kirjoittaja myös tekee selväksi, että hän on ulkopuolinen henkilö, joka ei kuulu presidentin ystäväpiiriin. Tämä kirja perustuu hänen ja presidentin kirjaa varten käymille keskusteluille, mutta toki aineistoa on ammennettu myös muualta. Nämä seikat toistetaan esipuheessa niin korostetusti, että tulee tunne, että Lehtilä haluaa tietoisesti tehdä itsestään mahdollisimman objektiivisen kirjoittajan lukijan silmissä. Herää myös kysymys siitä, pyrkiikö hän jättämään mahdolliselle kritiikille vähän tilaa?

Hannu Lehtilä myös ilmoittaa selkeästi, että ei ole tekemässä vaalikirjaa. Mutta kirja ilmestyi lukijoiden saataville sopivasti vaalien alla ja näin ei voidakaan välttyä Lehtilän vakuutteluista huolimatta katsomasta tätä kirjaa vaalien näkökulmasta.

Kirjassa aloitetaan kuvaamalla televisioruudun välittämiä tunnelmia Tarja Halosen voittojuhlista kuuden vuoden takaa. Tämä on oiva aloitus siinä mielessä, että tällä valinnalla tehtiin Suomessa historiaa ensimmäisen naispresidentin osalta. Lisäksi näiden voitonjuhlien kuvat kertovat myös heti siitä, millainen presidentti Suomeen saatiin. Lyödäänhän Halosen päähän lavalla saman tien lippalakki, jossa lukee presidentti. Tämä on kuin tavallisen kansalaisen symboli, jollaiseksi myös Halosta on pyritty kuvaamaan. Kirjan nimi antaa myös suoran viitteen tähän pyrkimykseen; yksi meistä. Tämä ”tavis-imago” kuitenkin sotii kirjan kansikuvan kanssa. Halonen istuu epäpresidenttimäisen rennosti pöytänsä kulmalla, mutta kuva on hallittu ja näkyvissä on vallan tunnusmerkkejä Suomen lipusta alkaen. Myös kirjan sisältö paljastaa naisen, jolla on tavisten tavoin harrastuksia sauvakävelystä maalaamiseen, mutta tavikseksi Tarja Halosta ei voi kirjaimellisesti kuvata.

Tarja Halosesta annetaan välitön ja sosiaalinen kuva, joka voidaan nopeasti tulkita myös kuvauksena taviksesta. Presidentti on kuitenkin kirjan mukaan määrätietoinen ja kunniahimoinen nainen, joka seisoo omien mielipiteidensä takana. Hän myös uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä vaativissakin tilanteissa. Tahtoa Suomen ensimmäisellä naispresidentillä Lehtilän mukaan tuntuu riittävän.

Vaalihumun jälkeen kirjassa ryhdytään takautuneesti kertaamaan Halosen nuoruus ja poliittinen ura ennen presidenttiyttä. Kirjassa ei suuria paljastuksia ole, mutta mielenkiintoiseksi ja jopa hauskaksi sen tekee presidentin omat kommentit, jotka ovat välillä humoristisesti värittyneitä. Hannu Lehtilä myös aktiivisesti selostaa perusteluja sille, miten Halosen tie vei presidentiksi. Läpi kirjan kirjoittaja muistaa jouhevasti kuljettaa mukanaan eräänlaisena punaisena lankana Haloselle tärkeitä termejä kuten; tasa-arvo, arki ja ihmisoikeus. Teos myös antaa aina presidentin nuoruudesta asti kyseisille termeille selvennyksen. Ne ovat näkyneet Halosen toiminnassa jo vakuuttavasti opiskeluajoilta saakka.

Kirja vastaa tarkasti siihen millaista on olla ensimmäinen nainen Suomen arvostetuimmalla paikalla. Aika ajoin, mutta kärkevästi, esiin nostetaan se seikka, että Halonen on joutunut perustelemaan toimiaan enemmän kuin miehet. Tämä ei ole Haloselle kuitenkaan vierasta, sillä sitä hän on tehnyt koko poliittisen uransa aikana. Tämä näyttäisi olevan yksi syy siihen, että Halosesta on kasvanut vahva ja itsenäinen nainen. Vahvuus tuodaan esiin niissä kohdissa, joissa raotetaan kulissien takaista politiikan valtapeliä. Suuria paljastuksia ei ole luvassa, mutta mielenkiinnolla lukija pääsee seuraamaan kuka on Halosen tukijoukoissa seisonut ja mikä on ollut puolueen todellinen tuki.

Toinen asia, jota kirja käsittelee useaan otteeseen on se, miten Suomessa vuonna 2000 vallitsi selvä asennemuutos. Kansalaiset valitsivat ensinnäkin presidentiksi naisen. Mutta minkälaisen naisen? Yksinhuoltajan ja kirkosta eronneen. Ne olivat suurimmat asiat, joista kohistiin. Lehtilä ei kuitenkaan lähde repostelemaan tätäkään sen enempää, vaan selittää faktat. Tiivistetysti Hannu Lehtilä voisi todeta, että kansa sai sellaisen presidentin kuin se halusi.

Taviksen imago häviää lopullisesti kirjan loppupuolella, kun presidentin kulttuurisuutta käydään läpi. Tarja Halosesta tehty muotokuva ja veistos paljastavat kuinka hyvin presidentti on itse ollut mukana luomassa omaa taiteellista perintöään. Tarja Halonen on itse aktiivinen taiteen harrastaja ja istunut teattereiden johtokunnissa, mutta hänellä on myös suuri asiantuntemus takanaan kulttuurin alalta. Tätä asiantuntemusta hän käytti, kun päätti valita Rafael Wardin maalaamaan itsestään muotokuvan, joka ei noudattanut perinteisiä taiteellisia linjoja. Samoin veistoksen teki hänen opettajansa. Tämä vahva kuvaus Halosen taiteen tuntemuksesta ja akateemisuudesta karistaa tavis-kuvan, mutta luo samalla uuden, monipuolisen näkemyksen maamme ykkösnaisesta myös niille, joille presidentti on ollut vain uutisista tuttu hahmo.