Välittämisen tilassa – puheenvuoro feministisen naistutkimuksen puolesta

Viisi tutkijaa Irma Kaarina Halonen, Iiris Ruoho, Tarja Savolainen, Henrika Zilliacus-Tikkanen ja Liisa Husu ovat julkaisseet rohkean, jopa provokatoorisen artikkelikokoelman feministisestä mediatutkimuksesta. Kyseessä ei ole tavallinen tieteellinen artikkelikokoelma, vaan yhdistelmä tieteellisiä artikkeleita ja henkilökohtaisia tilityksiä. Jälkimmäisen ryhmän muodostavat Halosen, Ruohon, Savolaisen ja Zilliacus-Tikkasen omakohtaiset kuvaukset oman akateemisen uran myötä- ja vastoinkäymisistä. Kirjan tieteellinen puoli koostuu 12 artikkelista, jotka on julkaistu jo aiemmin muilla foorumeilla sekä Liisa Husun yhteenvedosta ”Ei uhreja eikä sankareita: feministiset mediatutkijat tieteenalan rakenteissa ja käytännöissä.

Halonen, Irma Kaarina; Ruoho, Iiris; Savolainen, Tarja; Zillacus-Tikkanen, Henrika: Välittämisen tilassa - feminististä mediatutkimusta synnyttämässä. SoPhi, 2007. 281 sivua. ISBN 978-952-492-030-8.

Viisi tutkijaa Irma Kaarina Halonen, Iiris Ruoho, Tarja Savolainen, Henrika Zilliacus-Tikkanen ja Liisa Husu ovat julkaisseet rohkean, jopa provokatoorisen artikkelikokoelman feministisestä mediatutkimuksesta.

Kyseessä ei ole tavallinen tieteellinen artikkelikokoelma, vaan yhdistelmä tieteellisiä artikkeleita ja henkilökohtaisia tilityksiä. Jälkimmäisen ryhmän muodostavat Halosen, Ruohon, Savolaisen ja Zilliacus-Tikkasen omakohtaiset kuvaukset oman akateemisen uran myötä- ja vastoinkäymisistä.

Kirjan tieteellinen puoli koostuu 12 artikkelista, jotka on julkaistu jo aiemmin muilla foorumeilla sekä Liisa Husun yhteenvedosta ”Ei uhreja eikä sankareita: feministiset mediatutkijat tieteenalan rakenteissa ja käytännöissä.” Kirjoitusten aikahaarukka on lavea: osa kirjoituksista on laadittu jo 1980-luvun puolivälissä, osa 2000-luvun taitteessa.

Kirjan artikkeleiden enemmistö purkaa journalismin maskuliinisia rakenteita eri näkökulmista. Helsingin yliopiston ruotsinkielisen toimittajakoulun yliopettaja VTT Henrika Zilliacus-Tikkasen artikkelissa ”Kvinnor och män i nyheterna” käsitellään Ylen ruotsinkielisen uutistoimituksen Aktuellt ja TV-Nyttin uutisisältöä ja sen kehitystä vuosina 1982 ja 1994. Kirjoituksessa pohditaan uutisten jakoa ns. koviin ja pehmeisiin aiheisiin, uutistoimituksen henkilökunnan sukupuolijakauman muutosta sekä tämän muutoksen vaikutusta uutisaiheiden muutokseen. Zilliacus-Tikkasen toisessa kirjoituksessa analysoidaan käsitettä naisellinen journalismi (”kvinnlig journalistik”). Siinä pohditaan, mitä naisellinen journalismi voisi olla ja mahdollisuuksia naisellisella journalismilla voi olla murtaa ja muuttaa perinteisen, maskuliinisiin arvoihin ja asenteisiin sitoutunutta uutishierarkiaa.

Tiedotusopin lehtorin YTT Irma Kaarina Halosen artikkeleista kaksi ensimäistä käsittelee julkisuutta ja julkisuuteen pääsyn ehtoja. Ensimmäinen artikkeli kritisoi julkisuuteen pääsyn maskuliinisia kriteereitä, jotka sulkevat naiset toimijoina julkisuuden ulkopuolelle tai antavat naiselle parhaimmillaankin passiivisen, toiminnan kohteena olevan roolin. Halosen toinen artikkeli ”Naiset ja julkisuus: länsimainen uutiskäsitys ja nainen ei-uutisena” käsittelee samaa ongelmaa – länsimaisen journalismin teemojen painottumista voimakkaasti siten, että mies nousee uutisten keskiöön ja nainen marginalisoidaan eri tavoin.

Myös VTT Tarja Savolaisen artikkelit pohtivat yhteiskunnallisen julkisuuden rakentumista maskuliinisille arvoille ja asenteille sekä tämän yhteiskunnallisen julkisuuden keinoja syrjäyttää naiset ja naisten kokemukset julkisuuden piiristä. Kirjoituksessaan ”Radiotutkimuksen metodologiasta: Miten lähestyä mykkyyttä ja radiotyön rutiineja?” Savolainen kuvailee konkreettisella tasolla sitä, miten naistoimittajien ääni ja omat kokemukset jäävät kuulumatta radiolähetysten arjessa. Hän käyttää luonnehdintoja ”mykkä” sekä ”imitaattori ja palvelija” kuvailemaan naisten asemaa radiossa. Termillä ”mykkä” Savolainen viittaa siihen, että miehet saavat valta-ajan kaikesta lähetysajasta itselleen, naisten ääni kuuluu ohjelma-ajasta vain 16 prosenttia verrattuna miesten 60 prosenttiin. Toisaalta ”imitaattori ja palvelija” -luonnehdinta tarkoittaa, että merkittävä osa naisjuontajista on sisäistänyt radiojulkisuuden maskuliiniset arvot siten, etteivät he yritäkään muuttaa niitä, vaan tekevät mieskuuntelijoille suunnattua ohjelmaa tai tarjoavat tilaa miesesiintyjille ja -vierailijoille puhua omista kokemuksistaan. Kolmannessa artikkelissaan Savolainen pohtii eri feminististen suuntien tarjoamia ratkaisuvaihtoehtoja siihen ongelmaan, miten naiset ja heidän kokemuksensa pääsivät tasa-arvoisina miesten ja maskuliinisten arvojen ja asenteiden hallitsemaan julkiseen tilaan. Olisiko ratkaisuna kokonaan oman, naisille tarkoitetun julkisen tilan luominen, jossa naiset saisivat itse määritellä omat arvonsa ja asenteensa ilman sitoutumista perinteisiin miehisiin arvoihin ja asenteisiin?

Kirjan neljännen kirjoittajan dos. YTT Iiris Ruohon tekstit tuovat takaisin kirjan eräänlaiseen ajatukselliseen lähtökohtaan. Välittämisen tilassa -kirjassa julkaistujen, 1980-luvulla laadittujen artikkeleiden kritiikin kohteena on mediatutkimuksessa tehty marxilainen tiedotustutkimus, joka ei taloudellisia tuotantosuhteita tarkastellessaan ottanut huomioon sukupuoleen liittyvää sortoa ja marginalisointia. Erityisesti Savolaisen ja Halosen ensimmäiset tekstit käyvätkin vuoropuhelua sellaisen tutkimustradition kanssa, johon nyt tutkijanuraansa aloittelevalla mediatutkijalla ei ole välttämättä omakohtaista kontaktia.

Iiris Ruohon kirjoitus ”Medianarsistin sortonostalgiaa vai feminismin politisointia?” kritisoi yllättäen feminististä kulttuurintutkimusta siitä, että sen piirissä luokka ja luokkaidentiteetti on kokonaan unohdettu. Ruoho jatkaa kritiikkiään korostamalla, että viestinnän yleisö ei pelkästään kuluta heille tarjottuja esityksiä, vaan aktiivisesti hyödyntää näitä esityksiä esimerkiksi tuottamalla niistä omaa luokkaidentiteettiä. Näin kirjan kirjoitukset kulkevat mainiolla tavalla täyden ympyrän Zillacus-Tikkasen, Halosen ja Savolaisen 1980-luvulla julkaistuihin kirjoituksiin.

Mutta kirjan tieteellinen puoli ei selvästikään ole päällimmäisenä kirjan toimittajien mielessä. Kirjan ääneen lausuttuna tavoitteena on kertoa yleisölle, miten eri tavoin feminististä mediatutkimusta on Suomessa hyljeksitty ja miten kirjan toimittajien akateemiset urat osoittavat tämän hyljeksimisen tapahtuneen. Kirjan toimittajien keskeinen viesti kuuluu heidän sanoissaan: ”Naistutkijat ovat korkeakoulujen miesvetoisessa kulttuurissa katseen kohteita, jopa seksuaalisen häirinnän ja alitajuisen torjumisen kohteita.”

Tämä on tietysti kova väite, eikä jää ainoaksi lajissaan. Esimerkiksi Tarja Savolainen ei säästele sanojaan arvioidessaan prosessia, jossa vuonna 2002 täytettiin Helsingin yliopiston viestinnän tutkimuksen laitoksella kolme vakinaista yliopistonlehtoraattia. Savolaisen mukaan virkoja täyttämään asetettu työryhmä tosiasiallisesti ”nollasi” ja ”ulkoisti laitoksen rakenteista” Savolaisen tieteellisen työn. Suurin piirtein samanaikaisesti tapahtunut Savolaisen työsuhteen päättyminen ei ollut Savolaisen mielestä ”yhtään vähempää kuin tieteellinen murha.”

Kirjan päättää kirjan viidennen kirjoittajan Liisa Husun kirjoitus ”Ei uhreja eikä sankareita: feministiset mediatutkijat tieteenalan rakenteissa ja käytännöissä.” Liisa Husun kirjoitus on tarkoituksellisesti asetettu kirjaan viimeiseksi siten, että se vaikuttaa erilliseltä osalta kirjaa, mikä tuo sille tietyn objektiivisuuden tunnun. Husu arvioi kirjan toimittajien, Halosen, Ruohon, Savolaisen ja Zilliacus-Tikkasen henkilökohtaisia tilityksiä ikään kuin ulkopuolelta käsin asettaen ne laajempaan akateemiseen kontekstiin. Hän toteaa, että kirjan kirjoittajien asema on ollut monella tapaa hankala. He ovat tutkimusaiheidensa puolesta sijoittuneet moninkertaiseen marginaaliin, väliinputoajien ryhmään, jonka tutkimustyö on ollut helppo sivuuttaa mediatutkimuksen piirissä sillä tekosyyllä, että kyseessä on itse asiassa naistutkimusta. Toisaalta he eivät kuitenkaan ole kokeneet itse olevansa niinkään naistutkijoita kuin mediatutkijoita. Kolmanneksi he ovat tietysti olleet kaikki naisia, joiden tutkijayhteisössä kokemasta vähättelystä ja eristämisestä on jo runsaasti tutkimustietoa.

Kirja on ilmeisen tarkoituksellisesti rakennettu tieteellisen tekstin ja henkilökohtaisen tilityksen väliselle jännitteelle. Kirjan tieteellinen osuus käsittelee naisten ja naisellisten aiheiden kokemaa syrjintää journalismin piirissä, mikä jännittävällä tavalla vertautuu kirjoittajien itsensä kokeman marginalisoinnin kanssa. Samalla kirja on kuitenkin kompromissi näiden kahden kirjoitustyylin välillä siten, että tieteelliset tekstit näyttävät alistetuilta henkilökohtaisen tilityksen tavoitteille. Kirjan tieteellisissä teksteissä painottuu tarpeettoman voimakkaasti naisten tilanne journalismissa 1980-luvun puolivälin ja 1990-luvun alun vuosina, jolloin tilanne tietysti oli huono. Juuri noina vuosina tai pian niiden jälkeen naisten asemassa uutisjournalismissa oli kuitenkin tapahtumassa murros (Kuuspalo 2000, Mattinen 2005), joka ei kirjan kirjoituksissa ilmene mitenkään. 1990-luvun loppuun tultaessa naisten näkyvyys ainakin poliittisen journalismin piirissä oli kasvanut voimakkaasti. Itse asiassa poliittisen julkisuuden feminisoituminen, johon kirjassa viitataan vain ohimennen, alkoi Suomessa monessa suhteessa vasta ”Välittämisen tilassa” -kirjan kohdevuosien jälkeen. En suinkaan tarkoita, että 1990-luvun puolivälin jälkeen naisten asema journalismissa olisi ongelmaton, vaan päinvastoin, että ongelmat ovat toisenlaisia kuin mihin kirjan artikkelit keskittyvät. Nyt kirja antaa naisten ja naisiin liittyvien teemojen asemasta journalismista melko staattisen kuvan, mikä on paradoksaalista tilanteessa, jossa vanhimpien artikkeleiden alkuperäisten julkaisuajankohdan ja nykytilanteen välillä on tapahtunut huomattava muutos.

On vaikea olla tuntematta myötätuntoa kirjan toimittajia kohtaan. On ilmeistä, että naisen asema tiedemaailmassa ei ole helppo, ja varmasti kirjan toimittajien asema on ollut erityisen vaikea heidän tuodessaan sukupuolen tunnistavaa tutkimusta viestinnän tutkimuksen piiriin. Pahoin kuitenkin pelkään, että kirja ei saavuta sen ilmeistä tavoitetta: herättää keskustelua ja johtaa vanhojen rakenteiden ja käyttäytymistapojen terveeseen uudelleenarviointiin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *