Tutkimuksessa Siironen määrittele valkoisuuden sisällissodan voittajien yhteisöllisyytenä. Hän kysyy, miten ajanjaksolla 1918–1933 sodan voittajat rakensivat ja ylläpitivät yhteisöllisyyttä sekä miten valkoisuus lopulta koki kolauksen äärioikeiston nousun myötä. Siironen jakaa teoksensa näiden teemojen mukaan kolmeen pääkäsittelylukuun: valkoisuuden syntyyn, säilyttämiseen ja rapautumiseen.

Ensimmäisessä käsittelyluvussa Siironen pohtii erityisesti valkoisuuden ideologiasta nousevaa kolmea elementtiä: uhrilahjaa, isänmaallisuutta ja soturikansalaisuutta.  Hän nostaa esille sankarihautajaisten, muistomerkkien ja erilaisten juhlien symbolisen merkityksen yhteisöllisyyden rakennusaineksina sekä ajanjaksolle tyypillisen fyysisen voiman ja kurinalaisuuden ihannoinnin. Näillä elementeillä Siirosen mukaan valkoiset pyrkivät hallitsemaan sodan aiheuttamaa kollektiivista traumaa sekä pelkoa vihollisesta ja itsenäisyyttä vaanivasta uhasta.

Pohtiessaan valkoisuuden säilyttämistä Siironen nostaa esille erilaiset järjestöt ja yhdistykset, joilla hän katsoo olleen merkittävä rooli valkoisuuden ylläpitämisessä. Ydinryhminä Siironen käsittelee suojeluskuntia ja Lotta Svärdiä. Näiden lisäksi hän ottaa esille muun muassa partion, urheiluseurat, sotilaspoikatoiminnan, Sinimustat-järjestön ja vapaapalokunnan. Siironen pohtii myös sanomalehdistön, kirkon ja koululaitoksen vaikutuksia valkoisuuteen.

Valkoisuuden rapautumisen Siironen ajoittaa vuosiin 1930–1933 eli oikeistoradikalismin aikaan. Hän pohtii Lapuan liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen vaikutuksia valkoisten yhteisöllisyyteen tullen siihen tulokseen, että oikeistoradikalismi tuhosi valkoisten hegemonian. Kaikki valkoiset tahot eivät yhtyneet radikaalimpien kannattajien mielipiteisiin ja ryhmän sisällä moniäänisyys lisääntyi.  Se, miten valkoisuus jatkoi elämäänsä vuoden 1933 jälkeen, jää Siirosen teoksessa vain lyhyelle maininnalle. Vaikka Siironen käyttää valkoisuuden muutoksesta termiä rapautuminen, hän kuitenkin myöntää valkoisuuden jatkuneen myös vuoden 1933 jälkeen – tosin muuttuneena.

Siironen avaa varsin ansiokkaasti Suomen poliittista ilmastoa 1920–1930-luvuilla. Vaikka kirjan keskiössä on Iisalmi, Siironen vetää johtopäätöksiä myös laajemmalti.  Hän liikkuukin varsin taitavasti niin yleisellä kuin yksityisellä tasolla. Esimerkit Iisalmesta tuovat tutkimukseen konkretiaa, mutta samalla tutkimus ei jää vain yhden paikkakunnan historiikiksi.  Laaja lähdepohja takaa sen, että Siironen pystyy ansiokkaasti käymään keskustelua aiemman aihepiiriin liittyvän tutkimuksen kanssa ja täten laajentamaan näkökulmaa.

Tutkimuksen poliittiseen historiaan painottuva teoreettinen näkökulma tuntui paikka paikoin raskaalta luettavalta. Erityisesti teoksen alku vaati lukijalta kärsivällisyyttä ennen kuin lukukokemus pääsi varsinaiseen vauhtiin. Mikäli teoksen on tarkoitus olla populaariversio varsinaisesta väitöskirjatyöstä, kevennystä olisi voinut viedä nykyistä pidemmälle. Esimerkiksi valokuvien käyttö tekstin tukena olisi elävöittänyt kirjan ulkoasua ja houkutellut tarttumaan teokseen.

Siirosen teos palkitsee kärsivällisen lukijan antaen runsaasti pohtimisen aihetta ja pureskeltavaa vielä jälkikäteenkin. Uskon, että palaan Siirosen tutkimukseen ja hänen esittämiinsä näkökulmiin vielä useita kertoja.