Teos tarjoaa lukijalle näköalan menneisyyden ihmisen tapaan hallita maailmaansa kulttuurihistorian, arjen historian, mentaliteettihistorian ja historiallinen antropologian keinoin. Keskeisenä näkökulmana tutkimuksessa ovat ihmisten aineettomat elinolot, yhteiskunta ja valta. Kustaa H. J. Vilkuna käsittelee ikäkausia, unien ja näkyjen suhdetta todellisuuteen, mielisairautta, tauteja ja vammaisuutta sekä huumoria vallankäytön ja marginalisoinnin näkökulmasta. Lähteinään Vilkuna on käyttänyt teemasta riippuen monipuolisesti kuvia, oppikirjoja, käsikirjoituksia, sanomalehtiä ja arkkikirjallisuutta sekä konfliktien selvittelyn yhteydessä syntyneitä oikeuslaitoksen ja kirkon asiakirjoja. Lähteitään hän käyttää luovasti eläytyen aikakauden ihmisen maailmaan tarjoten lukijalle pilkahduksen menneisyyden ihmisen maailmasta.

Marginalisoivat ikäkaudet

Ikä oli menneisyyden ihmisen keskeisin marginalisoiva tekijä. Ajautumiseen yhteiskunnan laitamille vaikuttivat lainsäädännölliset ja fysiologiset tekijät, mm. verotus, eläkejärjestelmät, sairaus, aistien heikentyminen tai ruumiin voimat. Vilkuna käsittelee teoksessaan sitä, minkälainen asema lapsilla ja vanhuksilla oli yhteiskunnassa, jonka arvostuksen mittana oli työ.

Vain harvat uuden ajan alun perheistä välttyivät lapsen kuolemalta. Vaikka lapsikuolemat olivat arkipäivää, niiden syvä vaikutus perheisiin oli riipaisevaa. Ihmisten voimakkaat tunnesiteet lapsiin välittyivät oikeuslähteisiin, joita Vilkuna on käyttänyt aihetta tutkiessaan. Lapsia haluttiin suojella vaaroilta ja onnettomuuksilta ja syyllisiä etsittiin, kun kuolema oli vienyt pois lapsen. Nuoruusiässä lapset aloittivat aikuisuuden harjoittelun ja siirtyivät pois kotoa töihin toisten palvelukseen tai käsityöläisten oppipojiksi. Palvelusaika oli monelle ankaran kurin ja väkivallan aikaa. Yhteys lapsuuden kotiin säilyi nuoruusiässä kuitenkin kiinteänä. Keskimäärin 24-vuoden iässä solmittu avioliitto päätti lopullisesti lapsuuden ja yksilöstä tuli täysivaltainen yhteisönsä jäsen. Hän siirtyi marginaalista keskiöön, täysin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Vanhuuden tutkimus on kiinnostanut historiantutkijoita vain harvoin. Haudattujen luetteloiden avulla Vilkuna tutkii sitä, keitä pidettiin vanhana ja minkälainen sija vanhuksilla oli yhteiskunnassa. 50 – 60-vuotiasta pidettiin säädystä riippumatta jo vanhana, vaikka poikkeuksiakin oli. Vanhuksiin kiteytyi sukupolvien muistitieto ja viisaus. Heidän muistiaan käytettiin hyväksi mm. oikeussaleissa rajariitoja ratkottaessa. Kuka tahansa vanhus ei kuitenkaan saanut arvostusta osakseen. Vanhuksen oli ansaittava tuo arvostus. Ikäänsä nähden poikkeavasti käyttäytyviä pilkattiin ja heille irvailtiin. Vilkunan mukaan vanhusten arvostus edellytti normien mukaista käytöstä.

Todellisuuden ja näyn rajapinnat

Katse menneisyyden ihmiseen -teos maalaa rikkaan ja elävän kuvan menneisyyden ihmisen maailmankuvasta ja kyvystä hallita todellisuuttaan ankarassa ympäristössä. Vaikka kirjan luvut käsittelevät hyvin erilaisia teemoja, ikäkausia, unia ja hallusinaatioita, sairautta ja huumoria, teoksen punaisena lankana on vallankäyttö ja marginalisoiminen. Yhteinen näkökulma on löydettävissä useimmiten helposti teoksesta, mutta varsinkin unien, näkyjen ja hallusinaatioiden yhteydessä tämä näkökulma jäi ohueksi. Tästä huolimatta kappale oli yksi kirjan parhaita osia.

Kirjoittaja erittelee mielikuvituksen tuotteiden käyttöä norminsäätäjien halua hallita yksilöiden mieltä. Luku on kiinnostava kuvaus menneisyyden ihmisen maailmankuvasta ja pyrkimyksestä ymmärtää välillä käsittämätöntä maailmaa. Todellisuutta tarkasteltiin siten, että ihmisen aikaansaannokset, ihminen itse ja yliluonnollinen selittäjä eivät olleet eroteltavissa toisistaan. Hallusinaatiot, näyt ja unet elivät sopusoinnussa rinnan uuden, orastavan ja vasta kehittyvän tieteellisen ajattelun ja maailmankuvan kanssa. Kummallakaan ei vielä uuden ajan alussa ollut toiseen nähden ylilyöntiasemaa. Pikemminkin kansankulttuurissa unet, näyt ja hallusinaatiot olivat enemmän totta kuin tuntematon tieteellinen maailmankuva. Mutta ajatusrakenteellisesti nämä maailmat asettuvat samaan lokeroon ihmisen tavassa käyttää niitä todellisuutensa hallintaan. Menneisyyden ihmiset hallitsivat todellisuuttaan maagisen ajattelun ja maailmankuvan avulla samoin kuin nykypäivän ihminen tieteellisen, lääketieteellisen maailmankuvan avulla. Vilkunan tutkimuksen perusteella vaikuttaisi siltä, että tämän päivän ihmiselle bakteerit ja virukset ovat yhtä todellisia kuin menneisyyden ihmiselle pirun sotajoukot ja paholaiset. Harva meistä niitä on konkreettisti nähnyt, mutta menneisyyden pappien ja tämän päivän asiantuntijoiden tarjoamaan selitykseen on paremman puutteessa hyvä ja helppo uskoa.

Vaivaiset ja mielenvikaiset

Uuden ajan alun mielisairaiden, kehitysvammaisten, aistiviallisten, tartuntatauteja sairastavien ja parantumattomasti sairaiden kohtalona oli joissain tapauksissa ajautuminen yhteiskunnan marginaaliin. Aikakauden sairauksia pidettiin joskus niin kauhistuttavana, että vaikka kyseessä ei ollut tarttuva tauti, ihminen eristettiin yhteisön ulkopuolelle. Hänen katsottiin kantavan ruumiissaan Jumalan kirousta, joka uhkasi koko yhteisöä. Pääasiallisesti kuitenkin vaarattomat sairaat pyrittiin huolehtimaan kotona. Vain silloin, kun ihminen oli uhaksi koko yhteisölle, eikä häntä voitu hoitaa esim. eristämällä, hänet pyrittiin lähettämään yhteisin varoin lähimpään hospitaaliin, joissa hoidettiin niin mielenvikaisia kuin tartuntatauteja sairastavia. Näissä paikoissa raja mielisairauden ja fyysisen sairauden välillä hämärtyi, kun ruumista kalvava tuska sai mielenterveyden horjumaan ja poikkeavasta käytöksestä tuli normaalia samalla, kun tarttuvat taudit levisivät myös fyysisesti terveisiin mielisairaisiin.

Sairauden ja terveyden, epänormaaliuden ja normaaliuden määrittely oli ja on edelleen vallankäytön väline. Koska lääketiede, tai vielä vähemmän psykologia ja mielen sairauksien tuntemus oli kehittymätöntä, sairauden määritteli se mikä koettiin poikkeamaksi normaalista tai normeista. Määrittelijöinä eivät olleet lääkärit tai tiedemiehet vaan muut yhteisön jäsenet, jonka vuoksi määrittely oli tuolloin yksi yhteisön kontrollin keinoista. Tämän vuoksi yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttivat suuressa määrin siihen millainen suhtautuminen yhteisöllä oli häneen.

Huumori vallankäytön aseena

Nauru oli valtaa ja nauramalla uudistettiin ja paljastettiin valtahierarkioita. Arvottaviin sääntöihin perustuvassa yhteiskunnassa, huumorin vallankäytöllinen rooli oli ilmeinen. Vilkuna osoittaa tutkimuksessaan huumorin vallankäytöllisen ja marginalisoivan aspektin ansiokkaasti. Kunniakäsitykset tässä vallankäytössä olivat ratkaisevaa. Naurunalaiseksi asettaminen oli yhteiskunnallisen kunnioituksen puutetta. Mitä korkeammalla yhteiskunnan hierarkiassa henkilö oli, sen herkempi hän oli kunniastaan, varsinkin silloin, kun pilkkaaja oli itseä alempi.

Kansanhuumori esiintyi juomaveisuissa, pilkkalauluissa, narrimaisessa käytöksessä ja asioiden kääntämisessä nurinkuriseksi. Historiantutkijoiden materiaaliksi tapaukset päätyivät, kun asiaa ryhdyttiin käsittelemään käräjillä. Vaikka tapaukset kirjattiin käräjäpöytäkirjoihin suurimmaksi osaksi ruotsiksi, on kuvauksista nähtävissä se seikka, että suomalaiset pilkkasanat, herjat ja kirosanat olivat rikkaita, ja monipuolisia ja ne ammensivat aineksensa ympäröivästä maatalousyhteiskunnasta, sukupuolielämästä ja sievistelemättömästä asenteesta ihmiskehoon.

Kansanhuumori syntyi usein kievareissa oluttuoppien äärellä, häissä tai ristiäisissä, missä oli nautittu miestä väkevämpää. Pilkasta aiheutuneet sanaharkat johtivat usein käsirysyyn, kun nimitelty ryhtyi puolustamaan kunniaansa. Käräjille päädyttiin joko kunnianloukkauksesta tai väkivallasta. Huumoria syntyi tietysti myös tilanteissa, jotka eivät päätyneet oikeuteen. Huumorin teemat saattoivat olla aivan niitä samoja kuin oikeuteen päätyneissäkin piloissa, erona oli vain se, ettei niissä oltu naurettu paikalla oleville tai halvennettu läsnä olevaa väkeä.

Asenteet murtuvat

Vilkuna päättää tutkimuksensa Norbert Eliaksen sivilisaatioprosessiin pohjautuvaan havaintoonsa siitä, että länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa tapahtui vähittäinen muutos keskiajalta 1800-luvulle erilaisuuden suvaitsemisessa. Tämä näkyi erityisesti terveiden ja järjestelmään mukautuneiden ihmisten ja erilaisiksi leimattujen välisissä suhteissa. Tieteellisen ajattelun lisääntyessä yhteiskunnan ylin kerros alkoi kyseenalaistaa sairauden Jumalasta tai Saatanasta peräisin rangaistuksena ja alkoi etsiä sairauksien syitä tieteestä. Tämä ajattelu hyväksyttiin rahvaan parissa vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Suvaitsevaisuuden lisääntymisen seuraava askel tapahtui kuitenkin ensin rahvaan parissa, kun vaivaisten ylläpitoa varten luotiin holhousjärjestelmä 1700-luvun lopulta alkaen. Tämä toi pitäjien sydämeen vaivaistalot ja ruotuvaivaiset yhteisön hoidettavaksi. Säätyläisten sairaat ja vammaiset pidettiin yhä piilossa muiden silmiltä. Vaivaishoitojärjestelmän vaikutuksesta aiemmin laitoksiin ja pihan perille piilotetut vammaiset ja mielisairaat tulivat kaikkien nähtäville ja kaikkien vastuulle. Tutustumisen ja tottumisen kautta erilaisuuden sieto kasvoi. ”Tuloksena oli esimerkiksi se, että toisella ja yhteisön normaaleja sääntöjä rikkovalla tavalla ajattelevasta ja käyttäytyvästä oli tullut peräti mielenvikaisen hullun sijasta siedettävissä ollut kylähullu, joka piirteineen oli kyläyhteisölle samanaikaisesti hämmentävä ja välttämätön.” (s. 152) Luopuminen suvaitsemattomuudesta on siten tulkittava sosiaalisen paineen seuraukseksi. Tottumisen kautta opittiin empaattisuutta ja samaistumista.