Kenen aika? -esseekokoelman tekijöinä on tuttu joukko akateemisia Venäjä-tutkijoita, mutta myös lahjakkaita suomentajia ja uuttakin kulttuuriväkeä. Eri sukupolvia edustavat kirjoittajat yksissä kansissa luovat monisärmäisen näkökulman siihen, millaista tai kenen aikaa nykykaunokirjallisuudessa eletään. Kirjailijaesittelyjä on kaiken kaikkiaan 25, ja joukossa on muutamia tunnettuja venäläiskirjailijoita, joilta ei ole suomennettu vielä yhtäkään teosta. Tämä on miltei häpeällistä ja aiheuttaa yhä ohuempaa tai hatarampaa Venäjä-tuntemusta nykykirjallisuuden suhteen.

Temaattisesti Kenen aika? -kokoelma jakautuu viiteen osaan. Kukin osa-alue avataan asiantuntevalla johdannolla, mikä helpottaa kirjailijan sijoittamista tiettyyn kauteen tai teemaan. Johdantojaksoja ovat laatineet muun muassa Pekka Pesonen, Kristina Rotkirch, Arja Rosenholm, Marja Rytkönen sekä esseekokoelman toimittajat Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Toki voi aina kiistellä siitä kuka mihinkin ”kauteen” lopulta kuuluu – ja moni taitaa kuulua useampaankin…

Yli 400-sivuinen teos on silti perusteellinen, mutta ei lainkaan kuivan akateeminen. Kenen aika? on värikäs tutkimussukellus venäläiseen nykykirjallisuuteen. Lukijaystävällistä on myös niin sanotun kansallisen translitteroinnin käyttö venäläisnimistössä. Esseet toimivat, antavat tyylillisesti väljää vapautta kirjoittamiseen ja jokaista esittelyä tai johdantoa seuraa aina mielenkiintoinen sivun tai parin ”Lähteitä ja lisälukemista”-osio.

Vanhaa ja uutta, dystopiaa ja realismia

Tuttuja ja tunnustettuja klassikkokirjailijoitakin on mukana. Heistä kirjoittavat edustavat silti uutta näkökulmaa: esimerkiksi Martti Anhava (”Koteloiva ihminen Aleksandr Solzhenitsyn”) sekä Maria Laakso (”Eduard Uspenski ja hänen hullunkurinen maailmansa”) löytävät hienoissa esseissään Solzhenitsynistä ja Uspenskista myös monelle tuntemattomia puolia. Eräänlaista välivaihetta ja perestroika-aikaa seurannutta postmodernia käsittelevät Pekka Pesonen ja Jukka Mallinen. Pesonen kuvailee Andrei Bitovin ”postmodernismin klassikoksi”. Mallisen kontolle ovat itseoikeutetusti langenneet ”postmodernin patriootti” Jevgeni Popov ja ”Venäjän vapain mies Viktor Jerofejev”. (Ari Matikaisen komea dokumenttielokuva Viktor Jerofejevista (2012) olisi tuskin syntynyt ilman Jukka Mallisen lähisuhdetta tähän äkkiväärään ja ristiriitaiseen kirjailijaan).

Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin ”Venitskan evankeliumi” on erikoinen ja jopa raamatullinen analyysi juoppokirjailija Venedikt Jerofejevista, joka tunnetaan oikeastaan vain yhdestä teoksesta, viinanhuuruisesta matkakirjasta Moskova-Petuski. Kirjoittajien näkökulma osoittaa oivallisesti sen kuinka monella tavalla ”Venitskaa” voi tulkita ja kuinka syvällinen sinänsä kepeä juopottelukuvaus voi olla, ainakin venäläisessä kirjallisuudessa.

Kristina Rotkirch on kirjoittanut monia uusia tekijöitä esiin nostavan johdannon dystopiaa ja uutta realismia käsittelevään osioon. Sitä seuraa enemmän tai vähemmän tunnettuja tekijöitä. Riitta Pyykön analysoima Viktor Voinovits edustaa vanhan kaartin toisinajattelijoita. Myös Tatjana Tolstaja, Vladimir Sorokin ja Viktor Pelevin alkavat olla tuttuja Suomessa. Sen sijaan joukon nuorimmat, Roman Sentsin ja Pavel Sanajev ovat täysin tuntemattomia. Heitä ei ole lainkaan suomennettu, joten Rotkirch ja Hannu Tommola tekevät tässä todellisen kulttuuriteon. Tosin Sanajev on paremmin tunnettu elokuvamiehenä kuin ”yhden romaanin kirjailijana”. Ja mikäli oikeasti elokuvakirjoittajia mukaan haluttaisiin, itseoikeutettu nimi voisi olla vaikka maineikkaan ohjaajan Aleksandr Sokurovin parivaljakko – runoilija-käsikirjoittaja Juri Arabov.

Runous ja naiskirjallisuus

Venäläistä uudempaa runoutta ovat tuoneet esiin monessa yhteydessä esimerkiksi Tomi Huttunen ja Jukka Mallinen, jonka Brodsky-elämäkerta Seisahdus erämaassa (2010) oli poikkeuksellisen komea työ. Runous-osiossa lähdetään kuitenkin liikkeelle Huttusen johdannon jälkeen Sanna Turoman esseellä ”Joseph Brodsky: ajan ja tilan runoilija”. Sitten seuraavat esittelyt Dmitri Prigovista, Lev Rubisteinista, Jelena Svartsista ja Olga Sedakovasta. Viime mainituista, vuosina 1948-49 syntyneistä hienoista naisrunoilijoista kirjoittavat Maija Könönen ja Hannes Viimaranta. He onnistuvat tuomaan Kenen aika? -esseeekokoelmaan selkeästi uutta sisältöä nimenomaan naiskirjallisuuden alueelta.

Varsinaisen naiskirjallisuusosion avaavat Rosenholm ja Rytkönen. Jälkimmäinen esittelee Ljudmila Petrusevskajan, Jenniliisa Salminen puolestaan Ljudmila Ulitskajan. Ulitskajan Naisten valheet on mielestäni viime vuosien parhaita käännöskirjoja. Sen on suomentanut Arja Pikkupeura, jolta Kenen aika? -kokoelmassa on mukana Viktor Peleviniä käsittelevä essee. Venäjällä huippusuositun dekkarikirjailijan Aleksandra Marininan esittelee Kirsti Ekonen, Jelena Tsizovan Elina Kahla ja aivan nuorimpaan polveen kuuluvan Natalja Kljutsarjovan Anni Lappela. Kljutsarjovan Kolmannessa luokassa on vauhdikas junamatkakirja, josta tulee mieleen nykynuorison Moskova-Petushki- muunnelma, 2000-luvun venäläinen road movie.

Kulttuurien välimaastossa

Tintti Klapuri johdattelee Kenen aika? -kokoelman päätteeksi lukijan uuden venäläisen emigranttikirjallisuuden äärelle. Hän näyttää pitävän Sveitsissä asuvaa Mihail Siskiniä tämän joukon kärkihahmona. Siskiniltä on toistaiseksi suomennettu vain sodanvastainen, ajallisesti monitasoinen kirjeromaani Sinun kirjeesi. En ala kiistelemään makuasioista, varsinkin jos ajatellaan että Eduard Limonov elää nykyisin Venäjällä, Sergei Dovlatov on kuollut ja Andrei Makinekin emigroitunut Ranskaan jo ajat sitten.

Pidän silti nostalgis-romanttishohtoisella, unimaisen elokuvallisella tyylillä kirjoittavaa Andrei Makinea ”kulttuurien välisen kirjallisuuden” venäläisenä huippuna. Esseen hänestä ja hänen polyfonisen monitasoisesta ”kertojaminästään” on laatinut Hanna Ruutu. Ruutu väittää, että Makinen menestysromaani Ranskalainen testamentti ja sen aihepiiri toistuu muissa teoksissa yhä uusina ja uusina variaatioina. Totta onkin, että ”Neuvostoliiton olematon todellisuus” on se jatkuva kehto, jonne Makine palailee. Mutta ehkä Dostojevskilläkin oli tämä saman aihepiirin ja toiston vika – kuten elokuvamies Aki Kaurismäellä (?). Makinea on helppo arvostaa: hän on monista muista teoksen kirjailijoista poiketen erittäin laajalti luettu ja tunnettu Suomessa.

Sergei Dovlatovia suomentanut Pauli Tapio otsikoi esseensä osuvasti: ”Rakastettu häviäjä”. Tapion Dovlatov-käännökset – Meikäläiset ja Matkalaukku viime vuodelta – täyttävät ison aukon meille aika tuntemattoman venäläisen emigranttikirjallisuuden humoristis-realistisesta lajityypistä. Sopii toivoa lisää näitä Dovlatov-suomennoksia – kuten myös ”Editska” Eduard Limonovinkin kirjojen käännöksiä.

Kenen aika? -teoksen viimeiset esseet täydentävät kokonaiskuvaa: Klapuri esittelee Suomessa asuvan Zinaida Lindenin ja Ville Ropponen ”taigan filosofin” ja hantikulttuurin maailmankartalle tuoneen Jeremei Aipinin.

Hiuksia halkova Venäjän nykykirjallisuutta tarkasti seuraava voi kaivata 25 esitellyn kirjailijan joukkoon monia muita nimiä. Silti Kenen aika? kattaa hienosti eri virtaukset ja esittelee upean joukon tiennäyttäjiä, joista monet päätynevät klassikkosarjaan. Näin esseekokoelma toimii loistavasti paitsi läpileikkauksena Venäjän nykykirjallisuudesta, myös hakuteoksena, jolla on arvoa tulevaisuudessakin.