Vanhojen talojen viehätys

Arkkitehti ja arkkitehtuurin historian tutkija Amanda Eskola inventoi 2010-luvulla Vantaan kaupungin vanhat rakennukset vuosilta 1450–1930 – kirkon, vanhat maatilat, omakotitalot, kartanot, tehtaat, koulut ja rautatieasemat. Tutkimuksen keskeisen osan muodostivat talonpoikien rakennukset, jotka innoittivat hänet laatimaan kirjan Paritupia ja puustelleja: Vantaan talonpoikainen rakennusperintö. Upeasti kuvitetussa teoksessaan hän esittelee ulkoasultaan ja materiaaleiltaan parhaiten säilyneitä kylien kantataloja, jotka ovat valmistuneet vuosien 1750–1943 välillä.

Eskola, Amanda: Paritupia ja puustelleja: Vantaan talonpoikainen rakennusperintö. SKS Kirjat, 2022. 228 sivua. ISBN 978-951-858-342-7.

Vantaa tuo ulkopuoliselle mieleen lähinnä lentokentän ja betonilähiöt. Mutta Amanda Eskolan Paritupia ja puustelleja: Vantaan talonpoikainen rakennusperintö havahduttaa jopa Turussa asuvan tumpelon huomaamaan, mikä valtava rakennus- ja kulttuurihistoriallinen perintö piilee kaupungin vanhoissa, Helsingin pitäjän aikaisissa maalaistaloissa. Moni vantaalainenkin kerrostaloasuja saattaa yllättyä kotikaupunkinsa rikkauksista. Useita vanhoja kyliä ja rakennuksia on näet säilynyt poikkeuksellisen hyvin, sillä Vantaan topografian takia kylät ovat puro- ja jokilaaksoissa välttyneet massarakentamiselta, kun suuria lähiöitä on rakennettu 1960- ja 1970-luvulla enimmäkseen metsäisille selänteille. Nykyisin jatkuva kaupungistuminen kuitenkin uhkaa vanhaa kulttuuriympäristöä.

Eskola on valinnut kirjaansa ulkoasultaan ja materiaaleiltaan parhaiten säilyneistä taloista esiteltäviksi 28 kantataloa 13 kylästä. Hän käyttää Helsingin pitäjän kylille 1957 vahvistettuja suomenkielisiä nimiä, sillä alkuperäiset ruotsinkieliset nimet eivät ole kaikille suomenkielisille tuttuja. Hän kirjoittaa Helsingin pitäjästä myös vuosilta 1865–1972, vaikka alue oli silloin virallisesti Helsingin maalaiskunta. Tiloista hän kertoo niiden vakiintuneilla ruotsinkielisillä nimillä, joita omistajat itse käyttävät. Hän kertaa pikaisesti myös historialliset aikakaudet sekä rakennustyylit, jotka omaksuttiin talonpoikaistaloihin yleensä huomattavasti myöhemmin kuin säätyläisten kartanoihin.

Kirjassa esitellyt talot ovat valmistuneet vuosien 1750–1943 välillä ja niiden alkuperäinen ulkoasu ja materiaalit ovat säilyneet hyvin. Tekijän mukaan moni muukin talo voisi olla perustellusti mukana, sillä runsas puolet Vantaan noin kahdestasadasta päärakennuksesta on säilynyt kohtalaisen hyvin. Hän analysoi rakennusten arkkitehtuuria ja selittää, miksi rakennukset näyttävät siltä kuin näyttävät. Hän kertoo myös maatilojen entisistä ja nykyisistä omistajista sekä kylistä tilojen ympärillä. Hän kannustaa lukijoita kyläkierroksille, mutta muistuttaa heitä asukkaiden yksityisyyden kunnioittamisesta.

Kirjan kuvitus vahoine ja uusine valokuvineen, piirroksineen ja karttoineen on huolella suunniteltu. Vanhat, eri kokoelmista saadut mustavalkoiset valokuvat luovat nostalgista tunnelmaa Taneli Eskolan uusien kuvien rinnalle; näissä eri vuodenaikoina napatuissa kuvissa on muutama huikea mustavalkoinenkin otos. Rakennusten pohjapiirroksia ovat laatineet kirjan tekijän ja muiden arkkitehtien lisäksi linnoitusupseerit ja kansatieteilijät. Eskola on omissa piirroksissaan esittänyt huonetilat mahdollisimman alkuperäisinä, mutta merkinnyt vain säilyneet tulisijat. Talojen huonejako onkin yleensä säilynyt hyvin, ja piirrokset antavat lukijalle käsityksen huoneiden käytöstä. Kunnostusten yhteydessä lisätyt saniteettitilat Eskola on jättänyt kuvaamatta.

Teoksen lopussa ovat kirjan kohteet Vantaan kartalla, viitteet, monipuolinen lähde- ja kirjallisuusluettelo, moninaiset kuvalähteet, liite ”Hyvin säilyneitä päärakennuksia Vantaalla” sekä henkilöhakemisto tekstissä mainituista talonomistajista ja asukkaista. Taneli Eskolan ottamia kuvia ei ole lueteltu erikseen, vaan joka kuvan yhteydessä on mainittu kuvaaja ja kuvausvuosi (esim. TL 2021). – Kartasta kaipasin merkintää nykyisistä rakennetuista alueista vaikkapa eri värisävyisenä, jotta vanhojen talojen sijainnin voisi suhteuttaa uudempaan rakentamiseen.

Lähde- ja kirjallisuusluettelossa on mainittu erikseen painamattomat lähteet, kirjallisuus ja artikkelit sekä tietokannat ja verkkosivut. Niihin sisältyy julkaisemattomia maisema- ja rakennusinventointeja, omistajaluetteloita ja sukuselvityksiä sekä painettuja julkaisuja, jotka käsittelevät pitäjänhistoriaa, rakennushistoriaa, Vantaan rakennuskantaa, maatalouden historiaa, arkeologisia tutkimuksia sekä yksittäisten talojen ja sukujen historiaa koskevia julkaisuja, kuten rakennusinventointiraportteja, alueen väestöä koskevia selvityksiä ja 1700-luvun rakennuspiirustuksia.

Liiteluettelo on kiinnostava, koska siinä mainitaan noin 120 rakennusta, joita ei esitellä kirjassa. Noista 21 kylässä sijaitsevista taloista vanhin on vuodelta 1759 ja nuorin vuodelta 1948. Neljässä kylässä on jopa kymmenen hyvin säilynyttä päärakennusta. Luettelosta on jätetty pois talot, joiden alkuperäinen tai suhteellisen vanha rakennusaine on säilynyt huonosti, ja ne, joiden rakennustyyppi on muuttunut täysin toiseksi. Noita melko hyvin säilyneitä rakennuksia Vantaalla on noin kolmasosa aikavälin rakennuksista. Monet niistäkin voisi vieläkin palauttaa vanhaan asuunsa.

Helsinga – Helsinge

Vantaan kylien ja talojen esittelyn taustaksi Eskola kirjoittaa Helsingin pitäjän historiasta ja ruotsalaisten uudisasukkaiden tulosta, joka tapahtui useina aaltoina 1200-luvulla ja 1300-luvulla Suomenlahden rannikolle, Nylandiin, uudelle maalle. Alkuun ei voitu välttää yhteenottoja alueella asuvien hämäläisten ja saamelaisten kanssa, jotka myös harjoittivat pyyntielinkeinoja ja pienimuotoista viljelyä. ”Hattulan miesten” tiedetään riidelleen 1347 silakan kalastusoikeuksista Västersundomin kylän ruotsalaisasukkaiden kanssa. Vähitellen alkuasukkaat kuitenkin sulautuivat ruotsinkieliseen valtaväestöön.

Helsingan / Helsingen kirkkopitäjä muodostui 1300-luvun lopulla ja hallintopitäjä 1400-luvulla, siis jo keskiajalla. Nykyinen Vantaa muodostaa alkuperäisestä kirkkopitäjästä vain kolmasosan. Joistakin kylistä on tietoa 1300-luvulta ja useimmista 1400–1500-luvulta. Kun kruunu keräsi veronkantoa varten systemaattista tietoa kylistä ja taloista 1540-luvulla, alkoi kyläjako vakiintua ja nimet saivat lopullisen muotonsa. Ensimmäiset alueen kartat ovat 1600- ja 1700-luvun taitteesta ja vanhimmat säilyneet päärakennukset 1700-luvulta. Museovirasto on luokitellut Vantaanjokilaakson, jossa suuri osa parhaiten säilyneistä vanhoista tiloista sijaitsee, ”valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi”.

Helsingan kirkkopitäjä syntyi 1300-luvulla, Helsingforsin kaupunki perustettiin 1550 ja Sveaborgin (Viaporin) linnoitus rakennettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hallintopitäjän rajat on merkitty karttaan punaisella. Karttapiirros Tapio Salminen ja Mikael Manninen. Kirjan kuvitusta.

Säilyneet rakennukset ja nykyiset kylätontit eivät enää anna kuvaa entisaikojen kylistä, sillä lähes kaikki maaseudun tilattoman väestön, torppareiden, mäkitupalaisten, lampuotien, itsellisten, ruotusotilaiden, käsityöläisten ja palkollisten asumukset puuttuvat. Samoin on myös melkein kaikki talousrakennukset purettu 1900-luvulla tarpeettomina, kun maatalous on muuttunut. Samalla ovat kadonneet ehjät umpikartanomuodot. Hyvän käsityksen muutoksesta saa vertaamalla kahta Helsingin pitäjän kirkonkylän asemapiirrosta. Ilmar Talven laatimassa, 1910-luvun tilannetta kuvaavassa piirroksessa on joka pihapiirissä useita talousrakennuksia, muutamassa melkein täydellinen umpipiha, mutta Eskolan 2010-luvun tilannetta kuvaavassa kartassa on muutamilla taloilla jokin harva piharakennus, kaikilla ei yhtään.

Vanhoja kylätontteja on Vantaalla vielä 40, mutta Helsingin kaupungin alueella niitä on vain 15. Eskola muistuttaa, että kylät olisi syytä ottaa tietoisesti suunnittelun lähtökohdaksi. Niistä olisi kerättävä tietoa, ja niiden tunnettuutta pitäisi lisätä.

Parituvan historiaa

Ennen Vantaan vanhojen kylien ja talojen esittelyä Eskola kertoo parituvista. Kansatieteen professori Toivo Vuorela määrittelee sen Kansatieteen sanastossaan (1958) näin:

paritupa rakennustyyppi, jonka periaatteessa muodostaa kaksi samanlevyistä, rakennuksen läpi ulottuvan eteisen erottamaa huonetta. P. yleistyi 1500-luvulla säätyläisten asuntomuotona; talonpoikaisrakennuksiin sitä alettiin soveltaa todennäköisesti 1600-luvun kuluessa, pysyi yleisesti käytössä 1800-luvun lopulle saakka.

Eskola viittaa Toivo Vuorelan ja Osmo Valosen teokseen Suomen kansanrakennukset Seurasaaren ulkomuseon rakennusten pohjalta (1994) sekä Gabriel Nikanderin kirjaan Byar och Gårdar i Helsinge från 1750 till 1865 (1916) ja toteaa kansatieteilijöiden esittävän, että paritupa vakiintui talonpoikaiseksi talotyypiksi 1700-luvun mittaan. Mutta hän kyseenalaistaa tämän käsityksen, sillä Helsingin pitäjän 1700-luvun päärakennuksista tuskin yhtäkään on tehty yhtenäiseksi parituvaksi kerralla. On hyvä huomata, että etnologit eivät mainitse, rakennettiinko parituvat samaan aikaan vai eri aikaan.

Kun pitäjä oli isonvihan (1700–1721) melskeissä poltettu ja sen metsät hakattu, talonpojat kyhäsivät vaatimattomia päärakennuksia, yksittäistupia, joihin kuului neliömäinen tupa sekä ehkä porstua ja sen takana kamarikin. Varojen salliessa seuraavat sukupolvet täydensivät näitä matalia, laudoittamattomia ja maalaamattomia hirsimökkejä parituviksi rakentamalla lämmitettäviä ”saleja” porstuan toiselle puolelle tupaa vastapäätä. Tässä he ottivat mallia pappiloista ja säätyläisiltä sekä Helsingin kaupunkitaloista. 1700-luvun puolivälistä lähtien he saivat rakennusteknisiä ideoita Viaporin linnoitustyömaalta.

Seinähirsistä päätellen vuonna 1800 valmistunut Olofs rakennettiin yhdellä kertaa parituvaksi. Olofsin parituvan julkisivu, Helsingin pitäjän kirkonkylä. Oppilastyönä tehty mittapiirustus, Aalto-yliopisto, arkkitehtuurin laitos 2014. AU.

 

Tyypillinen parituvan pohjakaava Helsingin pitäjästä. Yksinäistuvan porstuan puoleiseen päätyyn on yleensä myöhemmin lisätty sali hormeineen. Piirros Amanda Eskola. Kirjan kuvitusta.

Vanhimmista Vantaalla säilyneistä asuinrakennuksista viisi on 1700-luvun puolivälistä, kaksi 1780-luvulta ja tusinan verran vuosisadan lopusta. Talojen runkosyvyys on 7–7,5 metriä ja korkeus viitisen kyynärää eli noin kolme metriä. Kivijalka koostui alkujaan järeistä nurkkakivistä ja niiden väliin ladottujen pienten kivien muodostamasta kylmämuurauksesta. Kivijalan sisäpuolella oli multapenkki. Vesikatto oli loiva harja- eli satulakatto, jonka päällystuohia pitivät paikoillaan riu’ut.

Nykyisessä asussaan 1700-luvun talo on matalahko, pitkulainen, kapearunkoinen, pystylaudoitettu ja punainen. Päädyissä on yleensä vain yksi ikkuna. Ikkunat olivat aluksi pieniä, ja köyhimmissä taloissa ne olivat neliruutuisia. Vauraimpiin taloihin tehtiin jo 1700-luvun lopulla 12- tai 16-ruutuisia ikkunoita. Tuvan sisäkatto oli kolmilappeinen. Kooltaan tupa oli 45–55 neliömetriä ja salilla täydennetyn talon pinta-ala noin 100 neliömetriä. Jos talossa oli ulko-oven suojana kuisti, se oli katettu, mutta avonainen.

Sosiaalinen kilpailu laajentaa paritupia

Pappiloissa ja kartanoissa paritupia laajennettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla kamareilla. Vaurastuneet talonpojatkin alkoivat 1800-luvulla rakentaa poikkeuksellisen ahkerasti isompia ja komeampia taloja sekä uusia pihapiirejään. Vantaalla on säilynyt parikymmentä tällaista 1800-luvun alussa tehtyä päärakennusta. Eskola arvelee, että 1700-luvun puolivälissä aloitettu maanjakouudistus, isojako, lisäsi talonpoikien toimeliaisuutta. Myös Suomen sodan (1808–1809) jälkeen maksetut sotavahinkokorvaukset, Helsingin kaupungin kasvu markkina-alueena ja Viaporin rakentaminen lienevät innostaneet talonpoikien rakentamista ja kasvattaneet heidän tyylitietoisuuttaan.

Autonomian alussa säätyläiset rakennuttivat kartanoihinsa jo uuden muodin, empiren, mukaisia aumakattoja, mutta talonpojat jäljittelivät vielä rokokooklassismista periytyviä mansardikattoja, jotka oli esitelty 1752 virkataloarkkitehtuurin mallipiirustuksissa. Katon suojaan ullakolle voitiin rakentaa lisähuoneita. Vantaalle 1800-luvun alussa rakennetuista mansardikattoisista talonpoikaistaloista on osa hävinnyt ja muutamien katto on muutettu satulakatoksi, mutta kolme on säilynyt entisellään.

”Talonpoikaistalojen kulta-aikana” eli 1800-luvun alkupuolella ja puolivälissä saatiin rakentamiseen muitakin uutuuksia. Hirsitalojen nurkat sahattiin lyhyiksi ja sisäkatot rakennettiin tasaisiksi. Talojen runkosyvyys kasvoi 8,5–9 metriin ja kivijalka muurattiin. Ikkunoista tehtiin suurempia. Ulkovuoraus tehtiin peiterimalaudoituksella, taloja maalattiin ensin punamullalla ja sen jälkeen keltamullalla. 1830–1840-luvuilla muutamia taloja rakennettiin myös empiretyyliin leveine vaakalaudoituksineen.

Övre Nybacka rakennettiin 1817 Martinkylään. Siihen tehtiin tuvan ja salin välille porstuan lisäksi kolme kamaria sekä kaksi päätykamaria yläkertaan. Talon runko oli 8,5 x 22 m. Päärakennuksen vieressä oikealla seisoo syytinkitupa. Kirjan kuvitusta.

Talonpoikaistalojen pohjakaava säilyi 1850- ja 1860 -luvullakin paritupana, joka rakennettiin kerralla valmiiksi. 1880-luvulla talojen runkosyvyys oli suurimmillaan peräti 11 metriä, mutta sitten rakennettiin taas kapeampia taloja. Kuisteista tehtiin neliömäisiä tai monikulmaisia umpikuisteja. Myös lasiverantoja rakennettiin, ja ikkunoiden vuorilautoja koristeltiin kaupunkilaisesti ”sveitsiläisittäin” eli uusrenessanssityyliin. Vuosisadan lopulla kaikkien rakennusten kattoja päällystettiin päreillä.

Eskolan mielestä parituvassa kaikki tilat ovat käytännön sanelemia ja juuri optimaalisen kokoisia ja -korkuisia alkuperäiseen käyttöönsä. Helsingin pitäjässä ne ovat olleet 45–55 neliömetrin suuruisia monitoimitiloja, joissa on valmistettu ruokaa, syöty, seurusteltu ja nukuttu. Sisä-Suomessa tuvat ovat saattaneet olla jopa sataneliöisiä. Kansatieteilijät ovat arvelleet hirren pituuden määränneen tuvan mitat, mutta Eskolan katsoo rakentamisen konventioiden viime kädessä määränneen tuvan koon ja rakentamistavan.

Talonpoikaisessa rakentamisessa oli jatkuvasti pientä vaihtelua ja muutosta. 1900-luvun talot olivat vähäväkisten mökkejä tai vaurauden huipentumia. Kun jugend-huviloista otettiin mallia vuosisadan alussa, rakennettiin huoneita kahden hormihuipun ympärille; tuvan, kamarien, keittiön ja salin lisäksi tehtiin ruokasali. Talot maalattiin valkoisiksi ja katettiin punaisella tiilellä. Ennen toista maailmansotaa maanviljelijöiden kodeissa otettiin mallia saman ajan omakotitaloista, joissa oli yksi savuhormi keskellä. Alakerrassa sijaitsi eteinen, keittiö ja olohuone sekä yläkerrassa yksi tai kaksi huonetta. Taloon tehtiin satula- tai mansardikatto. Hirsien sijaan rakennettiin sahanpurutäytteinen rankarakenne.

Puustellit esikuvina

Talonpoikaisten paritupien rinnalle Helsingin pitäjään tuli 1800-luvun alkupuolella upseerien virkataloista tai muista säätyläistaloista mallia vaikutteita saaneita päärakennuksia. Näiden talotyyppien rakennuttajat olivat talonpoikaisia isäntiä, joilla oli tarve päteä sosiaalisessa kilpailussa. Sekä kansatieteellisessä että arkkitehtuurin historian tutkimuksessa on talonpoikainen rakentaminen säätyläisille suunnattujen mallipiirustusten mukaan lähes tuntematon aihepiiri.

Ruotsin kruunu oli antanut 1500-luvun lopulta lähtien ns. katselmusasetuksia, kun se pyrki sääntelemään rakentamista. Kaarle XI (1660–1682) antoi 1681 uuden katselmusasetuksen, joka sisälsi yksityiskohtaisia rakentamissäädöksiä virkataloja varten. Samaan aikaan tapahtuneen ruotujakolaitoksen uudistuksen vuoksi rakennettiin satoja sotilasvirkataloja eli puustelleja (<boställe) maille, jotka oli isossa reduktiossa palautettu aatelisilta kruunulle. Maatila muodosti osan upseerien palkasta, ja heidän oli asuttava tilallaan pysyvästi. Helsingin pitäjässä erityisesti Viaporin ylempi päällystö omisti useita tiloja 1700- ja 1800-lukujen mittaan. Vuodesta 1687 lähtien Tukholman yli-intendentin virastossa laadittiin mallipiirustussarjoja, joita uudistettiin useasti 1700-luvun kuluessa.

Mallipiirustuksissa vallitsi alkuun paritupamalli, mutta 1730-luvulta lähtien sen syrjäytti karoliininen keskeissalipohja, joka yleistyi myös kirkkoherran pappiloille annetuissa ohjeissa. Ruotujakolaitoksen aikaiset sadat virkatalot muovasivat voimallisesti 1700-luvun suomalaista maaseutua. Pappiloiden ohella ne levittivät tehokkaasti rakennustapoja ja -tekniikkaa talonpoikien keskuuteen. Näin tunnetuiksi tulivat monet uutuudet, kuten ruotsalainen kattotuoli, muurattu kivijalka, rossipohja, vuorilaudoitus, punamulta, lautakate, peiliovet, kuusiruutuiset ikkunat ja kaakeliuunit. Vantaan alueella on nykyisin jäljellä Meilbyn majurin puustelli Seutulassa.

Ruotsalainen linnoitusupseeri Carl Wijnblad julkaisi 1755–1766 Tukholmassa kaksi mallikirjaa aatelille ja muille maaseudun säätyläisille sekä yhden mallikirjan talonpojille. Talonpoikien mallikirjassa oli pelkkiä yksittäis- ja paritupia, joita säätyläisille ei enää tarjottu lainkaan. Säätyläisten mallikirjan suosituimpia pohjakaavoja olivat keskeissali-, päätysali- ja kulmasalipohjakaavat, joista kustakin esiteltiin kirjassa sekä kivitalo- että hirsitaloversiot. Mallipiirustusten pohjakaavat löysivät tiensä Helsingin pitäjän talonpoikaisiin rakennuksiin ehkä ammattirakentajien ja Helsingin kaupungista saatujen mallien kautta.

Luhtaanmäen Grips rakennettiin 1860-luvulla. Se noudatti vuoden 1755 mallipiirustuksen kulmasalipohjakaavaa. Rungon päämitat ovat 11,5 x 17,7 m. Talonpoikaisen rakennuskonvention mahti näkyy vielä neliömäisissä kamareissa. Pohjapiirros Arne Åvallin mittauksen pohjalta Amanda Eskola. Kirjan kuvitusta.

Kuten Eskola toteaa, ennen 1800-luvua muotien vaikutus Helsingin pitäjän talonpoikaisessa rakentamisessa näyttää vähäiseltä, mutta paritupakin oli alun perin säätyläisiltä omaksuttu uutuus. Itse itselleen rakentava talonpoika sulatti säätyläisten tyyliaiheita varovasti, muuntuneina ja viiveellä. Hän pyrki säilyttämään pitkän ajan kuluessa tarkoituksenmukaiseksi hioutuneita muotoja. Konventio, tieto siitä, miltä hirsirakennuksen tuli näyttää siirtyi isältä pojalle ja tekijältä toiselle. Vähäistä muuntelua kuitenkin esiintyi, ja jokainen rakennus oli oman kehityshistoriansa mukainen yksilö.

Autonomian aikana ammattirakentajien myötä hyväksyttiin entistä enemmän muualta tulleita vaikutteita kotiseudun tradition rinnalle. Vaikka maaseudun hirsirakennuksia varten julkaistiin piirustuskokoelmia ja rakentaminen siirtyi yhä enemmän ammattimiesten käsiin, talonpoikainen konventio säilyi niin kauan kuin rakennettiin hirrestä. Eskola luonnehtii hirsitaloa:

Hirsitalo oli asumuksena nerokas: runkorakenne oli samalla eriste ja lämmityslaite hoiti myös ilmanvaihdon. Hirsi oli taloudellinen rakennusaine: se saatiin omasta metsästä ja pystyviä rakentajia oli yleensä omasta takaa. – – hirsikehikoita oli helppoa kasvattaa korkeus-, pituus- ja jopa leveyssuunnassa. – – Rungon leikkely ja paikkailu on ollut tavallista, hirsikehikot ovat olleet arkista käyttötavaraa, jota on muunneltu tarpeen tullen. Niitä on myös ahkerasti kierrätetty, kaikki on käytetty loppuun asti. Hirsitalo ei ollut staattinen kuten nykyrakennukset vaan liikkuvainen: se saattoi elämänsä aikana vaihtaa paikkaa useita kertoja.

Kun tekijä esittelee yksittäisiä päärakennuksia, hirsikehikon muunneltavuus ja liikuteltavuus tulevat esille monesti esille. Monia taloja on nimittäin rakennettu useissa vaiheissa ja laajennettu milloin mihinkin suuntaan tai niistä on purettu osia pois.

Kyliä ja taloja

Eskola esittelee kaikkiaan 13 kylän taloja ja kustakin kylästä 1–4 taloa. Hän aloittaa Vantaan lounaisosasta, Espoon rajalta Tavastbystä – Hämeenkylästä ja etenee pääpiirteissään lännestä itään ja päättää kyläkierroksensa Sottungsbyhyn – Sotunkiin. Jokaisen kylän esittely alkaa vanhalla mustavalkoisella valokuvalla tai Taneli Eskolan ottamalla uudella kuvalla. Tekijä luonnehtii lyhyesti kunkin kylän historiaa muutamalla sanalla myös kylän tilojen historiaa. Hän kertoo kunkin päärakennuksen omistuksesta ja rakennusvaiheista täydentäen esittelyä sekä vanhoilla että uusilla valokuvilla ja usein pohjapiirustuksillakin.

Jotta lukija saisi edes pinnallisen käsityksen siitä, millaisia taloaarteita Vantaalta löytyy, valitsin tähän neljä eri-ikäistä ja erinäköistä, rakennus- ja kulttuurihistoriallisesti erityisen kiinnostavaa päärakennusta. Ne ovat Sottungsbyn – Sotungin Nedre Nygårds, Övitsbölen – Ylistön Klemets, Sjöskogin – Seutulan Meilby ja Vinikbyn – Viinikkalan Gårds.

Sotungissa sijaitseva Nedre Nygårds on rakennettu 1700-luvun lopulla, mutta sitä on korotettu 1800-luvun lopulla. Myös mutterikuisti lienee rakennettu samaan aikaan. Kuistin ja porstuan välillä sijaitsee alkuperäinen susiovi, joita Vantaalla on säilynyt kaikkiaan kolme. Kirjan kuvitusta.

Kokonaisia taloja on tuotu Helsingin pitäjään muilta paikkakunnilta, mm. Nurmijärveltä ja Helsingin kaupungista. Vaikka 1700-luvun puustellien ja muiden säätyläistalojen mallipiirustuksia alettiin käyttää 1800-luvulla myös talonpoikaisessa rakentamisessa, paritupa säilyi pitkään. Vähitellen se kuitenkin hävisi kilpailun. Kirjassaan Eskola nostaa tämän aikaisemmin lähes tuntemattoman kehityksen päivänvaloon. Hän nostaa esiin myös katveeseen jääneet pohjalaiset rakentajat, joiden jäljiltä Vantaalta on löytynyt kaksi autenttista pohjalaistaloa.

Ylästön kylän Klemets on toinen kahdesta Helsingin pitäjän kaksikerroksisista taloista, jotka muistuttavat ruotsinkielisen Pohjanmaan päärakennuksia, ja toinen, nuorempi on Kirkonkylän Hannusas. Klemetsin runkosyvyys on vain hieman yli 7 metriä. Sen alakerta lienee rakennettu 1700-luvun lopulla, mutta perimätiedon mukaan sitä on korotettu 1810-luvulla. Kirjan kuvitusta.

Kuva 9. Ylästön kylän Klemets on toinen kahdesta Helsingin pitäjän kaksikerroksisista taloista, jotka muistuttavat ruotsinkielisen Pohjanmaan päärakennuksia, ja toinen, nuorempi on Kirkonkylän Hannusas. Klemetsin runkosyvyys on vain hieman yli 7 metriä. Sen alakerta lienee rakennettu 1700-luvun lopulla, mutta perimätiedon mukaan sitä on korotettu 1810-luvulla. – Kuva kirjasta s. 152.

Vantaalla on säilynyt kaksi upseerin virkataloa. Toinen niistä on Seutulan Meilby, joka on rakennettu 1786 everstiluutnantin ja majurin virkataloille laaditun mallipiirustuksen mukaan. Rakennus on valmistunut 1804 ja lienee jo kolmas Ruotsin vallan aikainen samalla paikalla sijainnut sotilasvirkatalo. Pihapiirissä on myös ilmeisesti 1700-luvulla rakennettu aitta, viljamakasiini ja navetta sekä muutama uudempi rakennus.

Seutulassa sijaitseva Meilby on 1804 valmistunut majurin virkatalo Ruotsin ajalta. Se noudattaa pääosin 1786 laadittua mallipiirustusta, mutta se on hieman suurempi (11 x 18 m) ja piirustuksen satulakatto on korvattu mansardikatolla, jotta ullakolle on saatu kaksi kamaria kumpaankin päätyyn. Kirjan kuvitusta.

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina Vantaalle on rakennettu useita isoja puutaloja, jotka muistuttavat aikaisempien vuosikymmenten huviloita. Ne ovat jyrkkäharjaisia, punakattoisia ja yleensä vaaleaksi maalattuja. Niissä on myös massiivinen kivijalka. Vantaan vanhojen talojen joukosta löytyy myös kaksi tiilestä rakennettua taloa, Viinikkalan Gårds vuodelta 1943 ja Keimolan Petas vuodelta 1956. Gårdsin aikaisempi päärakennus paloi salaman sytyttämänä talon väen ollessa juuri heinäpellolla. Uuden päärakennuksen suunnitteli rakennusmestari Wallin, joka oli suunnitellut Petaksen uuden päärakennuksen.

Vuonna 1943 Viinikkalaan valmistunut Gårds poikkeaa tiilirakenteisena Vantaan  muusta vanhasta rakennuskannasta. Se edustaa myöhäissyntyistä klassismia, ja sen on suunnitellut rakennusmestari Wallin. Kirjan kuvitusta.

Kuten Eskola Paritupia ja puustelleja -kirjassaan osoittaa, Helsingin pitäjän vanhat maatilat ovat olleet vuosisatojen ajan ruotsinkielisten sukujen hallussa. Omistajat ovat arvostaneet rakennusperintöään ja pyrkineet säilyttämään sen. Viime aikoina tiloja on kuitenkin myyty sukujen ulkopuolelle, mutta uudetkin omistajat ovat kiinnostuneita pelastamaan vanhat rakennukset, vaikkei itse tila enää tarjoaisikaan omistajille toimeentuloa. Monet talojen omistajista arvostavat perinteisiä rakennustapoja ja kädentaitoja ja pyrkivät palauttamaan rakennukset vanhaan asuunsa.

Arkkitehtinä Eskola näkee Vantaan todellisen identiteetin taloissa, kylissä ja niitä ympäröivässä kulttuurimaisemassa, jotka kertovat ekologisesta omavaraistaloudesta ja luonnon kiertokulun mukaisesta työstä. Hän myös muistuttaa, että tämä olisi korkea aika nähdä ja ymmärtää. Ainakin vanhojen tilojen omistajat ja asukkaat, jotka ovat avannet ovensa kirjoittajalle ja kertoneet hänelle taloistaan, ovat sen ymmärtäneet.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *