Marjo-Riitta Antikaisen kirkkohistorian alaan kuuluvan väitöskirjan alku yllättää. Tuskin kovin moni on mieltänyt, kuinka suurta kiinnostusta ja runsaslukuisia esityksiä Mathilda Wreden kristillinen toiminta vankeinhoidon alalla on niin kansallisesti kuin kansainvälisesti herättänyt. Moni poliittisen historian suurmiehistämme jää selvästi jälkeen Wredeen kohdistuneesta mielenkiinnosta.

Yhdensuuntaisuutta Mathilda Wreden jälkikuvaan ja suurmieshistoriaan tuottaa sen sijaan se, että tässäkin tapauksessa kohde on myyttiytynyt, noussut liian korkealle ja saanut liian ainutlaatuiseksi kuvatun aseman. Antikainen kuvaa hyvin, kuinka Wredeä ihannoiva elämäkertatutkimus liittyy osaksi historiantutkimuksen kansallista projektia. Vaikutus- ja miesvaltaiseen kansalliseen galleriaan Mathilda Wredeä oli nostamassa eritoten K. J. Ståhlbergin puoliso Ester Ståhlberg. Häntä ja Wredeä ystävyyden lisäksi yhdisti mielenkiinto lastensuojeluun ja Karjalan kannaksen pakolaisten auttamiseen.

Tutkimuksen näkökulmista ja rajauksista

Antikainen muodostaa monipuolisesti ne lähtökohdat, joiden määrittäminä hän lähtee tutkimaan Wreden toimintaa ja koettelemaan vakioisia käsityksiä. Tutkimuksen kohteena on Wreden vankeinhoidollinen toiminta vuosina 1883-1913 ja sen saama vastaanotto vankeinhoidon organisaatiossa. Tässä tapauksessa viimeksimainittu kokonaisuus tulee jo kohteen luonteen vuoksi hyvin luontevasti ja elimellisesti tarkasteluun mukaan, mutta ylipäänsä elämäkertatutkimuksessa kohdehenkilön saaman palautteen merkitystä (palaute tässä laajasti käsitettynä) on syytä korostaa. Tätä seikkaa ei esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa harrastetussa elämäkertatutkimuksen ominaisuuksia pohtineessa keskustelussa riittävästi nostettu esille. Toisteisen ja kehämäisen keskustelun jälkeen tulleista avauksista mielestäni parhaimmin palautteen tärkeyttä on tarkastellut Matti Halmeaho. Hänen peilikaappi-ideansa elämäkertatutkimuksen yhtenä mahdollisena jäsennyslähtökohtana nostaa hyvin esille sen, miten tärkeää on kiinnittää huomiota niihin toimintaa avaaviin, rajaaviin tai uudelleen suuntaaviin vaikutuksiin, joita yksilön toiminnan kohtaamilla reaktioilla on (ks. Matti Halmeaho: Peilikaappi ja laulava sosiaalipolitiikko Veikko Lavi, Yhteiskuntapolitiikka 2002:4, 373-378).

Uskonnollisen herätyksen kokeneen aatelisnaisen toimintaa ja sen vastaanottoa Antikainen tarkastelee uskonnon, sukupuolen ja säädyksi käsitteellistetyn yhteiskunnallisen aseman näkökulmista. Yksilön toiminnan ja yhteiskunnan muutoksen vuorovaikutusta kuvaava toimintaelämäkerrallisuus ja vastaanottoon perehtyminen mahdollistaa 1800- ja 1900-lukujen taitteen naisten erilaisten elämänvalintojen mahdollisuuksien kartoittamisen. Wreden kohdalla tämä merkitsi niin aikansa sukupuoliroolien uusintamista kuin uudistamistakin. Uskonnollisuuden tarkastelu johtaa puolestaan huomioimaan erilaisten maailmanhahmotustapojen konkreettisia seurauksia kutsumuksen toteuttamiseen – tässä vankeinhoidon alalla tehtyyn kristillis-sosiaaliseen työhön. Konkreettisia vaikutuksia oli niinikään säätyasemalla, jota Wrede tarvittaessa käytti aktiivisesti hyväkseen.

Tekijän tapa hahmottaa olennaiset piirteet tutkimuskohteestaan on lähtökohtaisesti hyvä. Niiden osalta hän saa myös kiitettävän paljon irti, kuten jatkossa pyrin tuomaan esiin. Hyvässä tutkimusasetelmassa on kuitenkin pari hiukan diffuusia piirrettä. Ensimmäinen niistä on kysymyksenasettelun suhde vankeinhoitoon. Se on tässä tarkasteltaville ilmiöille erottamattoman tärkeä ja osin omalakiseksikin hahmotettava toiminta-areena. Kysymyksenasettelun muodostamisen vaiheessa vankeinhoitomaailma jää hiukan liiaksi tarjoamaan ikään kuin ulkoisen tapahtumaympäristön uskontoa, sukupuolta ja säätyä koskevalle ja yhden henkilön toimintaan kiinnittyvälle tapaustutkimukselle.

Toteuttamisvaiheessa Antikainen osoittaa oivaltavasti ja monipuolisesti vankeinhoidon tavoitteiden, käytäntöjen ja tekijöiden vuorovaikutuksen suhteessa Wredeen ja kanssatoimijoihinsa. Tutkimuksen lähtökohta ja kysymyksenasettelu onkin tavallaan vedetty liian alas toteutuneeseen nähden: vankeinhoidon ja sen historian selvittämisen painottamista tutkimuksen tavoitteenasettelun muotoilussa olisi voinut lisätä. Samasta syystä kaipasin viittausta vankeinhoitoon myös jompaankumpaan otsikoista. Nimeen Mathilda Wrede kyllä tavallaan jo sisäänkirjautuu vankeinhoito, mutta eksplisiittisen merkinnän se olisi jommallekummalle otsikkotasolle ansainnut. Tätä perustelee edelleen se, että tutkimus ei ole Wreden kokonaiselämäkerta, vaan suuntautuu hänen mielenkiinnon kohteistaan vain yhteen joskin ylivoimaisesti vahvimpaan, eli juuri toimintaan vankeinhoidon piirissä.

Toinen hiukan ongelmalliselta tuntuva päätös liittyy aikarajauksen loppuun. Tarkastelun lopettaminen vuoteen 1913 on kyllä sinänsä perusteltu: tuolloin muutettiin vierailutoiminnan puitteita niin, että Wreden toimintaansa jo vuosikymmenien ajan vakiinnuttama vankilavierailujen konsepti ei enää tullut kysymykseen. Kuitenkin tieto siitä, että "sisällissodan aikana Wrede vieraili vielä Turun rangaistusvankilassa sekä huolehti sodan molempien osapuolten vankien asemasta" (s. 12) jää vaivaamaan lukijaa. Ehkä tätä vaihetta olisi voinut ottaa mukaan vaikkapa aiempaa käsittelyä ohuempana epilogina, joka olisi kuitenkin ollut runsaampi kuin nyt työstä löytyvä erittäin kursorinen käsittely. Työssä ansiokkaasti tulee esille tehtävänasetteluun sisäänkirjoitettu ja alaotsikonkin korostama yhteiskunnan muutosten suhde Wreden toimintaan, ja juuri tästä näkökulmasta sisällissota-Suomen ja sen vankeinhoidon nyt toteutunutta laajempi tarkastelu Wreden horisontista olisi ollut mitä mielenkiintoisinta.

Wreden toiminnan lähtökohtia

Vuonna 1883 Vaasan läänin kuvernöörin tytär Mathilda Wrede koki uskonnollisen herätyksen. Kuvernöörin talossa korjaustöitä tehneen vangin ehdotuksesta Wrede lupautui kertomaan kääntymisestään muille vangeille. Toiminnan alku oli jo siis poikkeuksellinen: säätyasemansa puolesta ei ollut itsestään selvää, että Wrede osasi suomea, ja ylipäänsä 18-vuotias kuvernöörin tytär ei ollut kärkipäässä todennäköisten vankilavierailijoiden joukossa. Eksentristen piirteiden oheen Antikainen liittää hyvin myös toiminnan poliittisen funktionaalisuuden. Aatelin velvollisuus oli kantaa sosiaalista vastuuta yhteiskunnan vähäosaisista. Aloitteellisuus oli yhdensuuntaista myös ruotsalaisen puolueen kannattaman poliittisen liberalismin kanssa, mikä suosi yksityistä filantropiaa. Mathilda Wreden serkku ja lanko, oikeustieteilijä ja valtiopäiväedustaja Rabbe Axel Wrede olikin suvun innokkaimpia ja ennakkoluulottomimpia yksityisen vankityön kannattajia.

Uskonnon suhteen tärkeä muuttuja oli Wreden omaksuma vapaakirkollisuus. Opillisten kysymysten tarkastelua vierastanut ja sen sijaan henkilökohtaista uskonratkaisua ja uskovien yhteyttä painottanut suuntaus haastoi valtionkirkkoa, ei vähiten toimintamuodoillaan. Aktiivinen evankeliointi oli juuri Vaasassa suuntautunut osaltaan lääninvankilaan, ja Wrede astuikin jo osin pohjustetulle maaperälle. Antikainen monipuolisesti perustellen kyseenalaistaakin Wreden toiminnan ainutlaatuisuuden ja edelläkävijyyden: Mathilda Wreden vankilavierailujen edellytyksenä oli osaltaan jo aikaisempien kävijöiden luoma käytäntö, kuten myös veljensä Henrikin esimerkki. Erikoislaatuista koko vapaakirkollisten vankilavierailijoiden toiminnassa oli sen sijaan se, että 1880-luvun luterilaisessa kirkossa ei naisten julkiselle sananjulistamiselle ollut sijaa. Naisen kutsumus sopi kanavoida yksityiseen sfääriin, ja julkinen hyväntekeväisyys puolestaan tavattiin kohdistaa toisiin naisiin varjellen samalla oman moraalin ja maineen puhtautta.

Uskonnon ja sosiaalisen taustan yhteensolmiutumista edelleen kuvaa auttamisen motiivit. Luonteeltaan konservatiivista auttamistoimintaa leimasivat hierarkkisen yhteiskuntanäkemyksen arvot ja autettavien katsominen ylhäältä alaspäin. Vaikka Wredenkin toiminnassa nämä mm. rouvasväen yhdistyksille ominaiset piirteet olivat edustettuina, uskonnon asettamien tavoitteiden painottaminen meni kuitenkin tunnollisen ja kunnollisen kansalaisaineksen kasvattamisen edelle. Samoin hän rikkoi säädylleen soveliaaksi katsotun auttamistoiminnan rajoja: moraali- ja tapakoodiston raameihin eivät nuoren aatelisnaisen kahdenkeskiset tapaamiset vankien kanssa mahtuneet.

Säätyasema kuitenkin merkittävällä tavalla mahdollisti vankilavierailuja. Mahtisukuun kuuluneen korkean virkamiehen tyttärellä oli keinot ja taidot käyttää asemaansa ja ympäröiviä verkostoja hyväkseen. Vankeinhoidon ylitirehtööri Adolf Grotenfeltin vuonna 1884 antama valtuutus, jolle R. A. Wrede antoi selustatukea, avasi vankilan portit silloinkin, kun esimerkiksi vankilapappien asennoituminen vapaaehtoisiin ei ollut erityisen lämmin. Sinänsä Mathilda Wreden ja Grotenfeltin näkemykset uskonnon asemasta vankeinhoidossa poikkesivat toisistaan. Wredelle uskonnollinen herätys oli ylin tavoite, Grotenfeltille uskonnollinen aines oli puolestaan yksi osa muiden joukossa kunnolliseen kansalaisuuteen kasvattamisessa. Wreden käsitykset aineellisen avun merkityksestä kasvoivat pian, kun lähempi tutustuminen vankien tilanteeseen toi esiin materiaalisia puutteita.

Käsitellessään Wreden suhtautumista toisiin naisiin ja ylipäänsä omaan sukupuoleensa Antikainen osoittaa niin sen yhdensuuntaisuudet vallitseviin käsityksiin kuin yksilökohtaiset eroavuudetkin perusteellisesti ja monipuolisesti argumentoiden. Nuori Mathilda arvioi kovin sanoin rikoksentehneitä naisia: "Wredestä naisvangit olivat ’valheellisia’ ja miesvankeja ’kaikin tavoin ikävämpiä’" (sit. s. 45). Käsitykset naissukupuolen ominaisuuksista asettivat naisrikolliset vielä miesrikollisia huonompaan valoon, kun kuilu toteutuneen ja naisiin kohdistettujen, miehiä korkeampien rooliodotusten välillä repesi. Toisaalta taustaksi asettuu Wreden äidin varhainen kuolema seurauksineen: naisille varattu yhteiskunnallinen äitiys ja sen anteeksiantavuus kääntyi hänen kohdallaan pikemminkin yläluokkaisen sisaren närkästykseksi ja ankaruudeksi. Vanhemman sukupolven naisilla oli jo elämänkokemuksensakin puolesta paremmat valmiudet samastua toisten asemaan, ja uskovien naisvankien kohtaaminen sai Wredenkin kyseenalaistamaan asenteitaan.

Oivaltavaa on edelleen sukupuolisuuden ja Wreden valitseman terminologian ja toimintakäytäntöjen suhteiden käsittely. Aatelisuuteen vetoaminen oli funktionaalista vankeinhoidon johdon suuntaan, mutta suhteessa vankeihin Wrede ei viitannut sukutaustaansa. Edellä viitattujen syiden ohella nuoruus, lapsettomuus ja myös äitiyteen liittyvä valta sulkivat pois mahdollisuuden käsitteellistä auttamistyötä äitiyden alle. Äitiyden ohella myös sisaruudesta puhuminen olisi ollut sukupuolisidonnaista. Ratkaisu löytyikin sukupuolineutraalista ja myös tasa-arvoisuutta välittämään pyrkineestä ystävyyden ajatuksesta.

Vankeinhoito ja puolivirallinen toimija Wrede

Wreden toiminta etabloitui hämmästyttävänkin nopeasti osaksi vankeinhoitoa, ja maine kohosi nopeasti myös kansainvälisillä areenoilla. Huomattavaa on myös sen nopeasti vakiintunut alueellinen laajuus, varsinkin tuolloiset kulkuyhteydet huomioiden. Alkuvaikeudet tuntuvat vähäisiltä: vastaanotto oli huomattavan positiivista – erityisesti Turun Kakolassa – ja lopulta vähäiset ristiriidat eivät olleet laadultaan niinkään ’puhtaan’ vankeinhoidollisia, vaan kulminoituivat vankilasaarnaajien kritiikkiin Wreden uskonnollisuuden puhdasoppisuudesta. Dogmatiikkaan verhoutui myös vankien paperinmakuisiksi leipäpapeiksi arvostelemien vankilasaarnaajien närää suosittua Wredeä kohtaan.

Jalansijan vakiintumisesta kertoo myös säätyaseman kääntäminen uudella tavalla hyödyksi: Wrede alkoi avustaa vankeja valitusten ja armahdusanomusten tekemisessä. Aloitteen tähän Wrede sai vuonna 1890 Waldemar Churbergilta, joka oli vangittu murhayrityksestä Jaakko Forsmania, suomalaisen puolueen poliitiikkoa ja rikosoikeuden ja oikeushistorian professoria vastaan. Churberg sai taistelussaan Lapinlahden sairaalaan passittamista vastaan tuekseen Wreden, joka lausunnostaan päätellen katsoi olevansa kompetentti vangin mielentilan arvioimiseen ja näin samantasoiseen asemaan virallisen vankeinhoidon edustajien kanssa.

Ammatillisuuttaan Wrede pyrki lisäämään myös omatekoisella virkapuvulla ja siihen liittyneellä "Armo ja rauha" -tekstillä varustetulla yksinkertaisella korulla. On mielenkiintoista, kuinka hyvin Wreden monessa suhteessa omintakeiset pyrkimykset pyykittää ja vakiinnuttaa rooliaan löivät läpi. Vastavoimaa etabloitumiselle alkoivat kuitenkin luoda poliittiset sekä säätyaseman muutoksiin, uskonnollisiin näkemyksiin ja vankeinhoitoalan ammatillistumiseen liittyvät syyt.

Ensimmäisen sortokauden aikana Wreden omaksuma perustuslaillinen kanta oli sinänsä linjassa hänen taustansa kanssa. Poikkeuksellista oli sen sijaan se, että hän tältä osin toiminnallaan uhmasi vankeinhoidon periaatteita. Vankilamaailman ulkopuoliset asiat olivat kiellettyjen puheenaiheiden joukossa, mutta Wrede vangeille osoitetuissa monistetuissa joulukirjeissään otti allegorisesti kantaa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin. Samaan aikaan maallikkovierailijoiden asemaa heikennettiin juuri Venäjän politiikkaan ja kansalliseen yhtenäisyyteen vedoten. Säätyasemankin painoarvo laski samaan aikaan, vaikka Wreden toimintaan tämä ei vielä suuresti heijastunutkaan.

Vierailijoiden asema muuttui myös vankeinhoidon sisäisten muutospyrkimysten myötä. Vankeinhoidon ylitirehtööriksi vuonna 1891 nimitetyn Alexis Gripenbergin johdolla alettiin nostaa ammattikunnan koulutustasoa ja lisätä alan sisäistä autonomiaa siirtämällä valtaa pois kuvernööreiltä. Vankien työtoiminnan kehittäminen oli osa progressiivisen vankilajärjestelmän tehostamista, ja työtehoa puolestaan tavoiteltiin mm. maallikkokäyntien vähentämisellä. Antikaisen mukaan tämän suuntauksen kärki oli kuitenkin ennen kaikkea suunnattu Wredenkin mukana vankiloissa vierailleisiin ulkomaisiin saarnamiehiin Venäjällä heränneiden epäluulojen hälventämiseksi. Ammatillisen aseman kohottaminen ja kiinteyttäminen oli myös vankilasaarnaajien tähtäimessä, eikä uskonnollisten näkemysten väliset ristiriidatkaan olleet poissa pelistä. Niin vankeinhoidon piirissä kuin muillakin aloilla ajankohtainen professionaalistuminen kasvatti alaa vapaaehtoistyön kustannuksella. Mathilda Wreden poikkeuksellisen vahva asema ei ollut herkimmin murtuvien joukossa, mutta tendenssi vaikutti kyllä hänenkin työhönsä.

Vastatuuleen ja muurien ulkopuolelle

Yhteiskuntahistorian näkökulmasta Marjo-Riitta Antikaisen väitöskirjan viimeinen, vuosiin 1902-1913 paneutuva käsittelyluku on erityisen mielenkiintoinen. Siinä hän hyvin kytkee Mathilda Wreden ja hänen toimintansa rajoittamisen osaksi poliittisia tapahtumia ja yhteiskunnan muutosta.

Kiristyvät suhteet keisarikuntaan virittivät aktivistien toimintaa. Tällä oli seurauksia myös vankipopulaatioon. Ennen vuosisadan taitetta tuomittujen piirissä olivat edustettuina eritoten irtolaisuuteen, varkauksiin ja erilaisiin väkivallantekoihin syyllistyneet. Poliittisen ilmapiirin kiristyessä vankiloista alkoi löytyä myös poliittisista rikoksista tuomittuja. Kun perinteisempäänkin rikollisuuteen syyllistyneiden joukossa oli mm. lakkoihin ja muuhun poliittiseen yhteistoimintaan tuttavuutta tehneitä, vankeinhoidon näkökulmasta vankiloiden ilmapiiri alkoi olla entistä riskialttiimpi. Tilannetta ei helpottanut se, että poliittisen rikollisuuden tuomittavuus koettiin kiistanalaiseksi: usein asetelma näyttäytyi päinvastoin niin, että vankeinhoito oli kiistanalaisen venäläisen hallitusvallan tukija, ja hallitusta vastaan toimineet pikemminkin kansallissankareita. Ristiriitaa ei ollut omiaan helpottamaan sekään, että vankeinhoidon alaportaan työntekijöiden näkemykset omasta yhteiskunnallisesta asemastaan, sen parantamisen tarpeesta ja mahdollisista keinoistakin alkoivat näyttäytyä vaarallisen yhdensuuntaisina vankien esittämien vaatimusten kanssa.

Samaan aikaan kun tilanne rauhoittui muualla yhteiskunnassa, vankiloiden epävakaus jatkui. Vuosina 1906-1908 täyteen ahdettujen vankiloiden levottomuudet edelleen kärjistyivät, ja epäluulo henkilökunnan ja vankien välillä tiivistyi. Varsinkin Turun Kakolan ilmapiiri oli räjähdysaltis. Vartijoiden usko progressiiviseen järjestelmään rakoili, virkamiehet sen sijaan vielä antoivat tukensa sille. Antikainen tiivistää vankeinhoidon kasvavaa sisäistä, poliittisen ja yhteiskunnallisen muutoksen taustoittamaa ristiriitaisuutta näin:

"Vaikka yhteiskunta ja vangit muuttuivat, vankeinhoito säilyi periaatteiltaan ja käytännön ratkaisuiltaan edelleenkin samana hierarkkis-paternalistisena, sääty-yhteiskunnan hengen ja luokkajaon sisäistäneenä järjestelmänä. Uuteen tilanteeseen, poliittisen vankijoukon muotoutumiseen ja vankien muuttumiseen alamaisista omanarvontuntoisiksi kansalaisiksi ja vankilajärjestyksen kriitikoiksi, ei etsitty uusia vankeinhoidollisia keinoja. Virkansa puolesta poliittisia vankeja kasvattamaan määrätyt vankeinhoitomiehet osoittautuivat yhteiskunnallisilta katsomuksiltaan konservatiivisiksi ja vallinneen luokkahenkisen yhteiskuntajärjestyksen kannattajiksi, mitä osoitti se, että he tuomitsivat vankien toiminnan siveellis-moraalisin argumentein. He yrittivät ratkaista tilanteen tiukentamalla kurinpidollista otetta vangeista. Vankiloihin haettiin lisää vartijoita ja aseellista voimaa." (s. 134)

Samaan murroskauteen sijoittuvat myös muutokset vankiloiden uskontokasvatuksen asemassa. Kirkoissa vuonna 1901 kuulutettu asevelvollisuuslaki ja papiston rooli kutsuntaluetteloiden laadinnassa ei lisännyt kiinnostusta uskonnolliseen opetukseen vankiloissa, jos kohta ei monissa muissakaan yhteyksissä. Sama edellä kuvattu muutosjähmeys on nähtävissä tässäkin: uskonnon asema vankeinhoitojärjestelmässä pyrittiin säilyttämään ennallaan, samaan aikaan kun sen vastaanottajakunnan asennoituminen oli entistä skeptisempää.

Saattaisi kuvitella, että uskonnollisen vakaumuksensa toteuttamiselle elämänsä omistanut Mathilda Wrede olisi pyrkinyt kaikin voimin säilyttämään uskontokasvatuksen aseman vankeinhoidossa, tai vastaliikkeenä sekularisoituvalle vankikunnalle jopa lisäämään sitä. Tutkimuksen mukaan kävi kuitenkin päinvastoin: uskonnollisen aineksen osuus Wreden toiminnassa lähti tässä vaiheessa laskusuuntaan. Syyt olivat sekä yhteiskunnallisia että henkilökohtaisia.

Syistä yksi oli pelko eri yhteiskuntaryhmien välisen ristiriidan eskaloitumisesta esimerkiksi väkivallaksi. Intressiristiriitojen kokemuksen liennyttäminen ja katkeruuden neutraloiminen saattoi Marjo-Riitta Antikaisen mielestä olla yksi syy Wreden toiminnan uudelleen painottamiseen. Kautta koko tutkimuksensa tutkija argumentoi läpinäkyvästi ja hyvin dokumentoiden. Tämä kohta on hyvä esimerkki lisäksi siitä, että tekijä hyvin tuo esiin erilaisten tulkintojen statuksen ja varmuusasteen vaihtelut – niitä on väistämättä kaikissa tutkimuksissa, läheskään aina niitä ei vain tuoda esiin.

Uskonnollisen julistuksen osuuden lasku oli myös seurausta uusista vankiryhmistä. Poliittisista syistä tuomitut eivät olleet otollista maaperää uskontokasvatukselle. Hekin sen sijaan olivat kiinnostuneita kääntymään Wreden puoleen muissa kysymyksissä, konkreettisten avunpyyntöjen muodossa. Tämäkin osoittaa Wreden asemaa vankeinhoidossa: myös toisinajattelijat tunnistivat ja tunnustivat hänen mahdollisuutensa ja halukkuutensa auttaa. Pikkuhiljaa aikaisempi uskontopohjainen valikoivuus hälveni, autettavien joukko kirjavoitui, ja joukkoon pääsivät myös julkisuudessa olleet sosialistivangit, kuten Santeri Nuorteva. Sosialistivankien kiitollisuutta oli omiaan lisäämään se, että Wrede auttoi heitä ja omaisiaan vaiheessa, jolloin mistään muualta vankeinhoidosta tai sen ulkopuolelta ei apua herunut. Antikainen huomioi myös, että sympatiaa Wredeä kohtaan saattoi lisätä myös kutsumukselle omistautumisen kunnioittaminen.

Suurlakon jälkeen uskonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutus sai Wreden ajattelussa aivan uusia piirteitä. Valitsevat yhteiskuntarakenteet saivat yhä suorempaa kritiikkiä. Herätyskristillisenä säilyneestä otteestaan huolimatta tie pelastukseen löytyi nyt maallisesta irtisanoutuvan uskon lisäksi myös työllä, rehellisen ja puhdashenkisen elämän kautta. Wreden samastuminen vankien asemaan ja työ heidän hyväkseen lisäsi myös vankien silmissä kuilua Wreden ja vankeinhoitoviranomaisten toiminnan arvottamisessa. Toimintansa ammatillisuutta ja koulutustaustaa entistä pontevammin korostaneille vankeinhoidon edustajille tilanne ei ollut mairitteleva. Vankien halu osoittaa kiitollisuuttaan ja lojaalisuuttaan Wredelle katalysoikin jälleen Wreden toimintamahdollisuuksien vähittäistä kaventamista.

Syykokonaisuus, joka vihdoin johti vankeinhoidon ja Wreden törmäyskurssille, motivoitui suurelta osin henkilökohtaisista syistä, ja ehkä juuri siksi tilanne kärjistyikin: intensiteetti kasvoi henkilökohtaisuuden noustessa. Wreden oma heikkenevä terveydentila ja sairastelu ohjasivat häntä kiinnittämään huomiota myös vankien terveydenhuoltoon. Niin yksittäisten vankiloiden kuin vankeinhoitohallituksenkin tasolla vaikuttamaan pyrkinyt Wrede turhautui, ja pyrki vaikuttamaan julkisuuden kautta. Syyskuussa 1908 Wrede vuoti Argus-lehden kautta julkisuuteen kritiikkinsä terveydenhuolto-oloista Kakolassa, jota hän tässä suhteessa piti maan vankiloista surkeimpana.

Eritoten Kakolan johtaja Viktor Nyberg, Wreden pitkäaikainen ystävä ja työn aktiivinen tukija, loukkaantui syvästi. Vankeinhoitohallituksen ylitirehtööri Gripenberg puolestaan oli huolissaan poliittisesti vaarallisesta toimintatavasta: kun venäläinen hallitusvalta muutti asioiden esittelyjärjestystä jo muutenkin suomalaisille huonompaan suuntaan, ei asiaa parantanut että suomalaiset arvostelivat kotimaisissa käsissä ollutta vankeinhoitoa.

Wreden toiminnan politisoituminen koettiin entistä kyseenalaisemmaksi, kun sosiaalidemokraattien kansanedustaja Santeri Nuorteva esitti vuosina 1909 ja 1910 valtiopäivillä määrärahaa Wreden toiminnan tukemiseksi. Sosialistit ja Wrede niputtuivat vankeinhoitoalan edustajien näkökulmasta samaan yhteiskuntajärjestelmän vastaiseen rintamaan. Wredeä lähimpänä olleella työsaralla, Kakolassa, tilanne eskaloitui kesällä 1912 vankilakoksi. Nybergin mielestä Wredellä oli osuutta asiaan, ja näki entisen ystävänsä murentavan vankiloita kohtaan koettua kunnioitusta niin muurien sisä- kuin ulkopuolellakin.

Joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1912 antamallaan määräyksellä vankeinhoitohallitus rajoitti huomattavasti vierailutoimintaa: "se salli poliisi-, hallinto- ja oikeusviranomaisten käydä vankiloissa, mutta rajoitti sankkaa joukkoa muuta väkeä: Mathilda Wredeä, Suomen Vankeusyhdistyksen jäseniä, Pelastusarmeijan ja NNKY:n kuoroja, sanomalehtien toimittajia, vankeinhoitoalalle aikovia ja rikollisuudesta tieteellisessä mielessä kiinnostuneita" (s. 167-168). Antikainen kritisoi tässäkin aikaisempien esitysten Wrede-keskeisyyttä: määräys oli monella tapaa tarkoituksenmukainen vankeinhoidon kannalta. Sosialistivankien lakkoaalto haluttiin pysäyttää Kakolaan, ja kaikki ulkopuolelta tuleva riski tämän sytyttämiseen haluttiin eliminoida. Ja kun kaikkien ulkopuolisten käyntejä rajoitettiin koko maassa, myös esimerkiksi toimittajien mahdollisuudet ruotia vankiloiden tilannetta julkisuudessa minimoitiin.

Wreden toimintamuodoista hänen tärkeimmäksi kokemansa, kahdenkeskiset keskustelut vankien kanssa, eivät olleet enää mahdollisia. Kun lisäksi hänen vierailukohteistaan tärkein, Kakola, sulki ovensa, ei hän loukkaantuneena halunnut mennä enää muihinkaan vankiloihin. Tammikuussa 1913 Mathilda Wreden vankilatoiminnan keskeiskausi päättyi. Kuten sanottu, jälkinäytös seurasi kuitenkin vielä kansalaissodan yhteydessä.

Marjo-Riitta Antikaisen väitöskirja käsittelee hyvin kiiinnostavaa ajanjaksoa ja toimintaympäristöä persoonallisen ja monella tapaa vakaumuksiaan ja elämännäkemyksiään toteuttaneen ihmisen kautta. Tutkimus on hyvin kirjoitettu, väitteet on huolella perusteltu ja dokumentoitu. Kuten edellisessä tutkimuksen referoinnissakin olen korostanut, yksilön ja hänen yhteisönsä vuorovaikutuksen kuvaamisessa Antikaisella on hyvä ja usein sangen oivaltava ote. Kirjaa voikin suositella niin substanssinsa johdosta kuin hyvänä esimerkkinä onnistuneesta tutkimusprosessin ja -raportoinnin hallinnasta.