Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa koitti ”suojasään” aika kun 1950-60 -lukujen vaihteessa elettiin kulttuurielämässä vapaampia vuosia Nikita Hrustshovin noustessa puoluejohtajaksi. Aikakausi toi julkisuuteen kaksi merkittävää toisinajattelijaa. Ydinfyysikko Andrei Saharov alkoi lähetellä Kremliin kirjeitä, joissa hän kauhisteli kehittelemäänsä uutta asetta ja vaati aseistariisuntaa. GULAG-leireiltä vapautui samaan aikaan rangaistusvanki koodinumerolla ”STS 232”. Tuleva Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) julkaisi vähän sen jälkeen Ivan Denisovitshin päivän. Hänen kirjoittamansa jatkokertomus ilmestyi Novyi Mir –lehdessä vuonna 1962, ja se järisytti neuvostoyhteiskuntaa ja koko maailmaa.

Erkki Vettenniemi on suunnitellut ja työstänyt Solžhenitsynin elämäkertaa jo pitkään. Kipinä syttyi mahdollisesti jo vuonna 1994 kun hän käsitteli Solženitsyniä teoksessa: Toinen hallitus: Aleksandr Solženitsyn, venäläinen kirjailija. (Taifuuni, 1994). Hänen väitöskirjansa vuodelta 2001 käsitteli suomalaisten Gulag-muistelmia: Surviving the Soviet Meat Grinder: The Politics of the Finnish Gulag Memoirs, jonka pohjalta ilmestyi vuonna 2004 teos Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. (SKS 2004) Aihepiiri on siis tutkijalle läheinen ja Solženitsynin elämää ja eetosta kannatti odottaa. Se tuo ainakin suomalaislukijalle paljon uutta tietoa kirjailijan henkilöhistoriasta.

Vallankumouksen sukupolven haaveiden kariutuminen

Kislovodskissa 1918 syntynyt Aleksandr Solženitsyn kuului ”Lokakuun vallankumouksen sukupolveen”. Koulupoikana hän uskoi kommunismin aatteeseen ja haaveili kirjoittavansa jopa Venäjän vallankumoushistorian, siis leniniläisen version. Toisen maailmansodan rintamalla haaveet karisivat, ja jatkossa kirjailija päätyi aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin lokakuusta 1917 kuin vielä nuoruudessaan.

Pian hän sai kärsiä naiiviudestaan ja rehellisyydestään: ”epäisänmaallinen” kirjeenvaihto, jonka sotasensorit panivat merkille ja jossa Staliniakaan ei säästelty, vei nuorukaisen vankileirien saaristoon kymmeneksi vuodeksi. Nuo leirielämän rankat, Siperiassa vietetyt vuodet, tekivät Solženitsynistä paitsi kirjailijan, myös hartaan ortodoksin. Ilman uskonnollista ”sädekehää” monia tekstejä, kirjeitä ja julkilausumia on vaikea ymmärtää – tämä kannattaa häntä lukiessa pitää mielessä ja välillä suodattaakin.

Vettenniemi on toki Solženitsylle uskollinen eikä anna tippaakaan periksi tämän maailmankatsomuksesta. Niin Saharov kuin monet muutkin zapadnikit saavat kritiikkinsä, ansionsa mukaan tai sitten ei. Lukija tehköön omat johtopäätöksensä siitä mikä oikeasti on ollut Solženitsynin rooli esim Neuvostoliiton hajoamisessa.

Suomentajan, kulttuurimiehen ja Venäjä-tuntijan Jukka Mallisen vastaansanomattomaan kommenttiin ei ole mitään lisättävää:

Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solženitsyn.

Solženitsynin ensimmäiset kirjat, Ivan Denisovitshin päivä (1962), Ensimmäinen piiri (1968) ja Syöpäosasto (1968)  kertovat suoraan kirjailijan omista kokemuksista. Solženitsyn oli vähällä kuolla syöpään, mutta pelastui omasta mielestään luonnonlääkinnän ja jumalan armosta. Kohuteos Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG, 1959-1968, 1974-1976) on kollaasi koko kansan kärsimysnäytelmästä. Se on täynnä vaiettua historiaa ja hurjia ihmiskohtaloita. Pääosin Kanadan Vermontissa myöhemmin kirjoitettu vallankumouseepos Punainen pyörä (1971-1991) vakiinnutti maineen historiallisen romaanin taitajana. Solženitsyn ei ehkä ollut mikään romaanitaiteen tai kielen uudistaja runoilija Joseph Brodsky tapaan, mutta aiheiden puolesta maailmaa mullistava toisinajattelija, sensuroidun historian paljastaja.

”Neuvostovastainen pyöreä nolla”

Kuva: Aleksandr Solženitsyn kuvattuna Heinrich Böll -talon edessä. Hänet karkotettiin länteen vuonna 1974. Verhoeff, Bert/Anefo, Dutch National Archives. Wikipedia.

Erkki Vettenniemi ei käsittele juurikaan Solženitsynin kirjallista tuotantoa. Rajaus onkin paikallaan, sillä muuten elämäkerta olisi kasvanut äärettömiin mittasuhteisiin – ja aika paljon tekstejä jo on analysoitu, onneksi. Vettenniemen keskiössä on henkilö iloineen ja suruineen, myös monimutkikas perhe-elämä kahden naisen loukussa. Uutta tietoa tulee parista KGB:n epäonnistuneesta murhayrityksestä, eristämisestä ja katkerasta maastakarkoituksesta vuonna 1974. Helsingin ETYK-kokouksen alla 1975 niin Saharovin kuin Solženitsyninkin nimet olivat kirosanoja Kremlissä. Leonid Brezhnevin tulkinta vuonna 1970 Nobel-palkitusta kirjailijasta oli tyly: ”neuvostovastainen”, ”pyöreä nolla”.

Kun Aleksandr Solženitsyn palasi Kanadan vuosien jälkeen kotimaahansa 1994, hän yritti luoda suhteita jopa Kremliin. Juoppo-Jeltsin ei paljon sympatiaa saa, Vladimir Putin vähän enemmän. Lopputulos on kuitenkin se, että Nobel-kirjailija sai huomata olevansa sivustakatsoja ja ulkopuolinen: uusi rosvokapitalistinen Venäjä oli muuttunut varsinkin arvomaailmaltaan aivan toiseen suuntaan kuin hän oli haaveillut.