Vapauden soundi

Peter Guralnickin teosta Sweet Soul Music pidetään yleisesti klassikkona. Englanninkielisenä se ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kriitikot ottivat kirjan ja sen uusintapainoksen (1999) kiittäen vastaan. Takakansiteksteihin on esimerkiksi valittu Robert Palmerin (New York Times) arvio: ”Paras koskaan kirjoitettu kirja 60-luvun soulmusiikista.

Guralnick, Peter: Sweet Soul Music: Etelän soulin nousu ja tuho. Käännös: Kuloniemi, Esa. WSOY: Johnny Kniga, 2006. 571 sivua. ISBN 951-0-31616-4.

Peter Guralnickin teosta Sweet Soul Music pidetään yleisesti klassikkona. Englanninkielisenä se ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kriitikot ottivat kirjan ja sen uusintapainoksen (1999) kiittäen vastaan. Takakansiteksteihin on esimerkiksi valittu Robert Palmerin (New York Times) arvio: ”Paras koskaan kirjoitettu kirja 60-luvun soulmusiikista.” On helppo uskoa Palmerin olevan oikeilla jäljillä. Kirja on kerrassaan mukaansatempaava ja nautinnollinen lukuelämys.

Gurlanick (s. 1943) on bostonilaissyntyinen musiikkikriitikko, kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän on tunnettu elämäkerturi, jonka tuotannosta on aiemmin suomennettu Liken kustantamana Elvis Presley -elämäkerrat Nuori Elvis − Viimeinen juna Memphisiin ja Elvis – Graceland sekä Robert Johnson – blueslegendan jäljillä. Sweet Soul Music kuuluu trilogiaan, jonka ensimmäiset osat Feel Like Going Home ja Lost Highway käsittelevät bluesia, rockabillya ja kantria. Tässä kirjassa hänen aiheensa on bluesin ja gospelin perillinen, soul.

Sweet Soul Music -teostaan varten Guralnick teki perusteellista taustatyötä. Siksi kirjan teko vei häneltä lähes koko 1980-luvun alkupuoliskon. Hän muun muassa haastatteli toista sataa henkilöä eri puolilla Yhdysvaltoja, monia heistä peräti useita kertoja. Haastatellut puhuivat Guralnickille vapaasti. Hän on omien sanojensa mukaan intohimoinen musiikkiharrastaja. Innostuneisuus paistaa läpi tekstistä. Guralnick ei peittele sitä, että hän ihailee kohteitaan. Näin ollen hän rakentaa paikoin eräänlaista henkilökulttia, eikä aina käsittele aiheitaan subjektiivisesti. Sen hän tosin myöntää suoraan. Toisaalta Guralnick osoittaa myös kykenevänsä ottamaan etäisyyttä aiheeseensa ja tuomaan kriittisesti esiin ongelmia.

Teoksen lähtökohtana oli tarkastella soulin kehitystä populaarimusiikin lajina Yhdysvaltojen ”syvässä etelässä” 1950- ja 1960-luvuilla. Guralnick havaitsi, että rhythm & blues -sanaa voi käyttää rinnakkain soulin kanssa. Jälkisanat laatinut Matti Laipio käyttää vieläkin osuvampaa juurisoul-ilmausta. On hyvä pitää mielessä, että soul ja r’n’b eivät ole enää pitkään aikaan merkinneet samaa kuin 1960-luvulla. Guralnick päätyi laatimaan ”niin vakuuttavan kuvauksen yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä tapahtuneesta musiikillisesta liikkeestä kuin jälkikäteen vain on mahdollista”. Hän tarkastelee aihettaan pitkälti musiikkibisneksen toimijoiden näkökulmasta. Etelän soulia tarkastellaan yhtä aikaa populaarikulttuurin muotona, musiikkityylinä ja kaupallisena tuotteena. Itse asiassa musiikkiteollisuuden käsittelyllä on keskeinen sija kirjassa. Teoksessa ei kuitenkaan ole minkäänlaista teoriataustaa; kyseessä ei siis ole varsinainen tutkimus vaan populaarimpi teos.

Kirja ei myöskään ole kokonaisesitys, koska sellainen ei olisi mahtunut yhteen volyymiin. Sweet Soul Music paneutuu erityisesti Etelän omaan musiikkitraditoon. Se on alueellisesti paikantunut ns. soultriangeliin, jonka kärjet ovat Memphis (Tennessee), Macon (Georgia) ja Muscle Shoals (Alabama). Guralnick keskittyy noissa kaupungeissa vaikuttaneiden riippumattomien studioiden toimintaan ja tuotoksiin. Keskeisimpänä on memphisläinen Stax. Tärkeä poikkeama etelästä on New Yorkissa toiminut Atlantic, jonka kanssa etelän yhtiöillä oli jakelusopimuksia. Kirjassa ei juurikaan käsitellä Philadelphian (Philly), Chicagon ja Detroitin (Motown) soulscenejä. Etelän soundi oli raaempi ja alkukantaisempi ja tavallaan myös aidompi kuin silotellummat ja pehmeämmät Motown-kappaleet. Monille suomalaisille juuri Tamla-Motown on sitä oikeaa soulia. Tässä teoksessa kyseinen hittitehdas mainitaan vain muutaman kerran vertailukohtana. Guralnickin aiheenrajausta on pidettävä työekonomisesti järkevänä.

Nimi Sweet Soul Music tulee Arthur Conleyn hittikappaleesta, jossa tehdään kunniaa soulin suurille nimille. Kappaleessa lauletaan Samista ja Davesta, Wilson Pickettista, Otis Reddingista, James Brownista sekä Lou Rawlsista. Heitä kaikkia myös käsitellään kirjassa. Guralnick tunnistaa Ray Charlesin ja Sam Cooken (josta Guralnick on myös julkaissut elämäkerran) vaikutuksen esikuvina ja pioneereina. Nämä muokkasivat gospel-kappaleita maallisiksi hiteiksi. Guralnickin oma suosikki on puolestaan Solomon Burke. Muita kirjassa käsiteltäviä artisteja ovat esimerkiksi Al Green, Aretha Franklin, Don Covay, Joe Tex, Ben E. King, Isaac Hayes, William Bell sekä Carla ja Rufus Thomas. Edellisten lisäksi tekstissä vilisee vähäisempien esiintyjien nimiä. Käsittely ei kaikilta osiltaan ole tasapuolista. Lukija saattaa jäädä ihmettelemään, miksi Clarence Carter saa niin vähän palstatilaa. Hän ei edes ollut mikään ”yhden hitin ihme”.

Teoksen suomalainen alaotsikko Etelän soulin nousu ja tuho on kyllä raflaava ja viittaa kyseessä olevaan kehityskertomukseen. Alaotsikko ei kuitenkaan ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Alkukielisen teoksen alaotsikko Rhythm and Blues and the Southern Dream of Freedom vastaa huomattavasti paremmin kirjan sisältöä. Toisaalta soul-sanalla on myös muita merkityksiä, mutta epäilen vahvasti, etteivät ne avaudu suomalaisille lukijoille. Näiden tulisi tuntea riittävällä tarkkuudella Yhdysvaltojen etelävaltioiden poliittis-yhteiskunnallinen tilanne 1950- ja 1960-luvuilla. Vapauden unelman mainitsemista olisi puoltanut myös se, että Guralnick tosiaan nivoo teemansa mustien kansalaisoikeusliikkeen vaiheisiin. Näin tehdessään Guralnick tuo populaarimusiikin erästä tyylilajia ja etelävaltioiden kulttuurihistoriaa käsittelevään teokseensa selviä sosiaali- ja yhteiskuntahistoriallisia painotuksia.

Kirjan jäsennys on temaattinen. Guralnick keskittyy riippumattomiin levy-yhtiöihin, yksittäisiin artisteihin sekä kiertueisiin. Hän maalailee Etelän soulin kehitykseen vaikuttaneiden henkilökuvia sekä tekee eläviksi kappaleet ja esiintymiset. Kirjan pääosissa eivät ole pelkästään menestyneet mustat artistit tai muutamat valkoiset ekstrovertit tuottajat vaan niin ikään pääasiassa etelässä syntyneet taustamuusikot, lauluntekijät, levy-yhtiöiden työntekijät, tuottajat, äänitysteknikot, keikkamyyjät, managerit sekä tiskijukat. On mielenkiintoista lukea, ettei Etelän soul olekaan puhtaasti afro-amerikkalaista kulttuurihistoriaa. Sen sijaan Guralnick kirjoittaa Etelän mustien ja valkoisten vuorovaikutuksesta aikana, jolloin rasismi oli siellä jokapäiväistä. Vaikka rotutaustalla oli noihin aikoihin huomattavaa merkitystä Yhdysvaltojen eteläosissa, niin alueen musiikkibisneksessä näin ei ollut. Itse asiassa alueen soul syntyi ja kehittyi mustien ja valkoisten musiikintekijöiden yhteistyön tuloksena. Guralnick puhuu kumppanuudesta ja lisää, että usein rakkaus musiikkiin ja köyhä lapsuus etelässä olivat kuitenkin ainoat heitä yhdistävät tekijät. Mustilla oli useimmiten gospel-tausta, kun taas valkoiset olivat yleensä vaikuttaneet country & western -piireissä (valkoiset soullaulajat olivat harvassa). Taustat kuuluvat lopputuloksessa. Joka tapauksessa Etelän soul syntyi Guralnickin sanoin ”rotuerottelun katkerana hedelmänä”.

Soulartistien maailma laajeni etelästä kiertueiden myötä aina Englantiin saakka. Samaan aikaan he joutuivat omassa maassaan kamppailemaan Beatles- ja britti-invaasiota vastaan. Otis Redding, jossa ”kiteytyi Staxin syvin olemus”, koki itsensä liikemieheksi, jonka toiminta sai arvostusta myös Ku Klux Klaanin paikallisten jäsenten taholta! Lisäksi soulartistien tärkeän kuulijakunnan muodostivat etelävaltioiden yliopistojen ylioppilasyhdistykset (osakuntia vastanneet veljeskunnat).

Etelän soul oli pääosin laulettua musiikkia. Gospel-perintö haihtui pian sanoituksista ja ne maallistuivat. Soul oli kuitenkin tärkeä musiikillinen ilmaisumuoto. Se oli tiettyyn rajaan saakka yhteiskunnallista musiikkia. Stax yhtiönä ja eräät sen tallissa olleet soulartistit ottivat kantaa nuorison tilanteeseen ja kehottivat heitä käymään koulunsa loppuun. James Brownin sanoitukset saivat poliittisia sävyjä 1960-luvun loppua kohti tultaessa. Hän ei varsinaisesti, kuten eivät muutkaan soulartistit, radikalisoituneet Mustien panttereiden tavoin. Los Angelesissa järjestettiin vuonna 1972 toisenlainen WattStax-musiikkifestivaali, jolla samalla muistettiin Wattsin sikäläisessä mustien getossa vuonna 1965 tapahtuneita rajuja mellakoita.

Soulin kukoistuskausi oli kuohuvaa aikaa mutta samalla luova ajanjakso USA:n populaarimusiikin historiassa. Guralnick ajoittaa tarkastelemansa soulin synnyn 1950-luvun puoliväliin, jolloin raja-aidat kaatuivat. Sitä ennen ei hengellisiä ja sekulaarisia musiikkityylejä oltu juurikaan yhdistelty. Etelän soulin läpimurron ajankohtana Guralnick pitää vuosia 1965-1966. Tuolloin tyylilaji saavutti maailmanlaajuista menestystä. Merkittäviä käännekohtia Etelän soulin taipaleella olivat Otis Reddingin kuolema lento-onnettomuudessa joulukuussa 1967 sekä Martin Luther Kingin murha (sattumoisin juuri Memphisissä!) huhtikuussa 1968. Muutenkin Etelän soul kehittyi ja hiipui samaan tahtiin mustien kansalaisoikeusliikkeen kanssa. Levy-yhtiöt kilpailivat rajusti ja kamppailivat poliittisten, henkilökohtaisten ja musiikillisten ongelmien kanssa. Vuonna 1968 päättyi myös Staxin riippumattomuus, kun yhtiö fuusioitui Stax-Voltiksi. Yhtiö joutui veroviranomaisten kiinnostuksen kohteeksi ja ajautui konkurssiin vuoden 1976 alussa. Siinä vaiheessa olivat listoilla jo muunlaiset mustan musiikin virtaukset ja disko oli jo in. Hiljattain julkisuuteen vuosi tieto, jonka mukaan Stax on kuitenkin tekemässä comebackin 30 vuoden jälkeen!
Yhtiö on kiinnittänyt Angie Stonen sekä vanhan ketun, Isaac Hayesin.

Etelän soul ei ole jäänyt ainoastaan yhden sukupolven ja aikakauden musiikiksi vaan sen vaikutukset ovat olleet kauaskantoisia ja pysyviä. On tavallaan paradoksaalista, että Etelän soul oli pitkään etupäässä mustille tarkoitettua musiikkia, ja että valkoiset ryhtyivät harrastamaan sitä vasta siinä vaiheessa, kun tyylilaji oli oikeastaan jo ohittanut kukoistuksensa. 1960-luvun soul on sittemmin kokenut eräänlaisen renessanssin. Radiossa soi muun muassa usein Percy Sledgen soulballadi When A Man Loves A Woman vuodelta 1966. Se sattuu olemaan Etelän soulia edustava crossover-hittikappale, joka nousi poplistojen kärkeen. Soulkappaleita on valittu useiden viime vuosikymmenten menetyselokuvien soundtrackeille. Varsinaiset soulelokuvat Blues Brothers ja Commitments ovat saavuttaneet kulttimenestystäkin. Ensiksi mainitun elokuvan bändin rytmikitaristia esittänyt Steve Cropper musisoi Etelä soulin kulta-aikoina Staxin studioyhtyeen Booker T. & the MG’sin riveissä. Lisäksi Cropper on lukuisten hittien säveltäjä ja Guralnickille erityisen tärkeä sisäpiiriläinen.

Sweet Soul Musicista otettiin vuonna 1999 uusintapainos, joka on lähes identtinen alkuperäisversioon nähden. Itse asiassa Guralnick päivitti ainoastaan diskografian CD-aikakauteen sopivaksi. Lukijan kannalta on ilahduttavaa, että suomalaisen käännöksen loppuun on lisätty Matti Laipion jälkisanat. Niissä hän seuraa soulartistien vaiheita näihin päiviin saakka sekä esittelee lyhyesti soulin harrastusta Suomessa.

Kirja ei kuitenkaan ole täydellinen. Guralnick kyllä viittaa souliin mustien itsetunnon kohottajana, muttei paljoakaan kirjoita siitä, miten soul auttoi heitä rodullisen identiteetin rakentamisessa. Mustienkin kohdalla suhde laulajiin oli monissa tapauksissa puhdasta ihailua. Jäin kuitenkin kaipaamaan yleisöjen muuttuvien musiikkimakujen laajempaa käsittelyä. Guralnick ei esimerkiksi liiemmälti tuo esiin, että soul oli viihdettä valkoisille kuulijoille, kun taas mustille se oli jotain enemmän – heidän oma juttunsa. James Brown kiteytti asian vuonna 1969 kappaleessaan Say It Loud – I’m Black and I’m Proud. Kappale korosti Guralnickin mukaan rotujen välistä solidaarisuutta. Lisäksi Guralnick ei juurikaan analysoi laulujen sanoituksia ja pohdi niiden merkityksiä, vaan käyttää lyriikoita pikemminkin kerrontansa mausteina. Niissä heijastuvat varmasti mustien asenteet, toiveet ja odotukset.

Guralnick osoittaa olevansa erinomainen kirjoittaja ja tyyliniekka. Suomalainen juurimusiikin moniottelija, Esa Kuloniemi on oiva valinta teoksen kääntäjäksi. Hän tuntee genren ja on näin ollen onnistunut tekemään sujuvan käännöksen, joka lähentelee paikoin alkuperäistekstin nautittavuutta. Kuloniemi on kääntänyt 2000-luvulla B.B. Kingin, Muddy Watersin ja Ray Charlesin elämäkerrat sekä kirjoittanut oman yhteensä, Honey B. & T-Bonesin tarinan.

Sweet Soul Music on vähäisistä puutteistaan huolimatta erinomainen läpileikkaus Etelän soulin taipaleesta ja sen ympärillä tapahtuneesta liiketoiminnasta. Guralnick kirjoittaa taitavasti ja perustelee uskottavasti omat käsityksensä. Hän auttaa lukijaansa ymmärtämään tapahtumien keskinäiset suhteet sekä eri toimijoiden roolit kokonaisuudessa. Guralnick on parhaimmillaan tarkastellessaan tähteyttä. Ei tarvitse olla musiikkitieteilijä, etnomusikologi, antropologi, kulttuurihistorioitsija tai edes mustan musiikin harrastaja voidakseen nauttia Sweet Soul Musicista. Kirjaa, joka on aidosti merkkiteos myös suomennoksena, voi lämpimästi suositella ainakin Yhdysvaltojen populaarikulttuurin tai rasismin historiasta kiinnostuneille. Se ei varmasti jätä kylmäksi lukijaansa. Seuraavaksi jään odottamaan, milloin Johnny Kniga (WSOY) käännättää Guralnickin trilogian kaksi muuta osaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *