Lavatanssien luvatussa maassa tanssitilaisuuksien kieltäminen ja rajoittaminen on ollut lähes uskomaton kulttuuri-ilmiö, jota ei ole perusteellisesti tutkittu. Siksi onkin hienoa, että olemme saaneet siitä selvityksen: Kielletyt leikit: Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948. Kiitokset kirjasta menevät dosentti Marko Tikalle ja filosofian tohtori Eija-Leena Nevalalle, kahdelle Tampereen yliopiston historiantutkijalle, jotka ovat perehtyneet 1900-luvun alkupuolen suomalaiseen elämänmenoon, sekä tutkimuksen rahoittaneelle Suomen Kulttuurirahastolle.

Tanssikielteinen ilmapiiri

Tikka ja Nevala osoittavat, että sota-ajan tanssikielto oli päätepiste yli puoli vuosisataa jatkuneelle keskustelulle, jossa uhkaksi koettua ilmiötä pyrittiin rajoittamaan. Ei siis ollut kyse poikkeusolojen vaatimasta ratkaisusta, vaan 1880-luvulta 1930-luvulle ulottuneen moraalikeskustelun vaikutuksesta poikkeusajan lainsäädäntöön. Aikalaiset olivat tietoisia keskustelusta ja hyväksyivät kiellon johdonmukaisena ratkaisuna. Monet kannattivat sitä innoissaan. Mutta nuoret ja muutkin tanssinhaluiset puolestaan rikkoivat kieltoa, sillä he katsoivat sen olevan hätävarjelun liioittelua sekä rajoittavan ihmisten vapautta ja luontaista liikkumisen halua. Tanssin kannattajien ääntä ei vuosien mittaan kuitenkaan kuunneltu.

Kirjoittajat hahmottavat teoksessaan mentaalista ja emotionaalista ilmastoa, jossa tanssin kieltäminen nähtiin välttämättömäksi. He selvittävät, miten eri toimijat suhtautuivat tanssiin, miten ne kommentoivat ja kritisoivat tanssimista sekä pyrkivät vaikuttamaan tunneilmastoon. Tekijöiden mukaan viihdekulttuurin ohuus ja kirkon tiivis symbioosi valtion kanssa selittävät ainakin osittain Suomen harvinaisen huvittelukielteistä ilmapiiriä.

Suomen toisen maailmansodan aikainen tanssikielto on Tikan ja Nevalan tarkastelun keskiössä. Heidän muut pääteemansa ovat tanssin vastustamisen syyt, suomalaisten kosketuksen pelko, tanssimista koskeva lainsäädäntö ja kiellon rikkomisesta seuranneet rangaistukset, tanssin olemus – urheilua, kulttuuria vai syntiä? – tanssin vapautuminen sekä tanssikiellon ja tanssikielteisyyden merkitys. Tekijät hyödyntävät tutkimuksessaan tanssi- ja tanssikieltotutkimusta, aikalaiskirjallisuutta sekä lakeja ja asetuksia, tilastoja, eduskunnan ja kirkolliskokouksen pöytäkirjoja ynnä perinne- ja historiallisia arkistoja. Lähteet ja kirjallisuus löytyvät kirjan lopusta.

Kirjassa on yhdeksän mustavalkoista kuvaa, yksi kunkin luvun alussa. Kahdeksan kuvaa on sivun tai aukeaman kokoista otosta tanssitilanteista ja yksi on tanssimusiikkia sisältävän vihkosen, ”Viimeisiä levy-säveleitä y.m.”, kansi. Tanssikiellosta huolimatta sota-aikana nimittäin julkaistiin ahkerasti uuden tanssimusiikin nuotteja, joiden kansissa kuvattiin tanssijoita.

Puolesta ja vastaan

Paritanssit yleistyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Aikaisemmin oli yleensä tanssittu häissä, mutta nyt tanssittiin yhdistysten järjestämissä iltamissa ja nuorten spontaaneissa nurkkatansseissa. Tanssitilaisuuksien yleistymiseen vaikutti myös 2-rivisten harmonikkojen yleistyminen 1880-luvulla kansan keskuudessa. Hanurin lisäksi tansseissa soitettiin muun muassa viulua, huuliharppua ja mandoliinia.

Maaseudulla nurkkatansseja järjestettiin talkoiden päätteeksi, kekrin ja tapanin aikaan, nimi- ja syntymäpäivinä sekä muulloinkin, jos soittaja löytyi. Tanssit olivat nuorison toiminta- ja sosiaalistumisinstituutio, jonka puitteissa nuoret pääsivät tutustumaan toisiinsa ja seurustelemaan keskenään. Missä vain oli tasainen maapohja tai lattia, siellä voitiin tanssia. Julkisessa keskustelussa nurkkatansseja paheksuttiin; niihin liitettiin juopottelua, törkeyksien puhumista ja yövalvomista, jopa ”vallatonta elostelua”. Muistitiedon mukaan nurkkatanssit olivat kuitenkin melko siistejä tilaisuuksia.

Kirjailija J. H. Erkko puolusti voimakkaasti tanssimista, jossa hän näki vain liikunnan ilon, ja kirjoitti vuonna 1897 Pyrkijässä vastustajien kyseenalaisista periaatteista:

– – täällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaimmat elinhalun ilmaukset, jollei ne suorastaan käytännöllistä hyötyä tarkoita, ovat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää armotta poisrevittämän. – – Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka ainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä maailmankatsomuksellaan kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä kaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia kohtaan. 

Jo 1890-luvulla kun nuorisoseuraliike levisi maaseudulle, noustiin ensimmäisen kerran taisteluun nurkkatansseja vastaan. Niitä pidettiin huonona huvina järjestettyihin tanssitilaisuuksiin verrattuna. Uskonnolliset piirit vastustivat myös nuorisoseurojen tansseja sekä harrastajanäyttelemistä ja urheilua. Työväenliikkeen tilaisuuksissa tanssittiin, vaikkakin liikkeen sisällä suhtautuminen tanssiin vaihteli. Vuodesta 1905 ilmestynyt Kotimaa-lehti esitti kristikansan käsityksiä tansseista: Yhdessä alkoholin, korttipelin, tupakoinnin, rivojen puheiden ja julkeiden tekojen kanssa tanssi muodosti paheiden kokonaisuuden. Hillitön tanssiminen vei turmelukseen ja kadotukseen, vieraannutti kristillisistä hyveistä ja uhkasi yleistä sukupuolimoraalia.

Tanssimista tuomittiin siis moraalisin perustein. Kuitenkin esimerkiksi vuonna 1918 niin punaiset kuin valkoisetkin nuoret tanssivat, ja kummallakin puolella tanssimista paheksuttiin. 1920-luvulta lähtien yleiset tanssit olivat keskeinen sosiokulttuurinen tapahtuma, jossa miehet ja naiset ystävystyivät, rakastuivat tai solmivat lyhytaikaisia suhteita. Tansseja järjestettiin paljon, ja tanssit tulivat myös ravintoloihin, joissa järjestettiin iltapäivätansseja. Vuosikymmenen puolivälissä yleiset tanssit olivat seurojen ja yhdistysten pääasiallisin varojenhankkimiskeino niin maalla kuin kaupungeissa.

Tuohon aikaan alkoi maahan ilmestyä myös yhtenäisessä asussa esiintyviä jazzbandeja. 1930-luvulla jazzilla tarkoitettiin paritanssikulttuuria yleensä ja orkestereita sanottiin jazzorkestereiksi. Vaikka nämä soittivat valssia, shimmyä, fishvockia tai foxtrottia, väki ”jatsasi” kaikkia kappaleita kävellen edestakaisin. Kriitikot pitivät tätäkin liian eroottisena. Tanssi muka vei elinvoiman ja vietteli synnin teille sekä aiheutti avioeroja ja uskottomuutta. Kirkolliset katsoivat tanssipaikkojen tuottaman turmion sekä elokuvien, teatterin, lehtien ja radion tuottavan asenteita, jotka veivät tilaa kristillisyydeltä.

Nuorten tanssi-innostukseen vastasivat 1920- ja 1930-luvulla niin matkagramofonit ja äänilevyt kuin äänielokuvat ja radio. Lisäksi löytyi tanssioppaita ja tanssikouluja. Nimettömän tekijän Uudesta tanssikurssista (1931) otettiin ennen toista maailmansotaa peräti viisi painosta ja Inkeri Kareen Nykyajan salonkitanssit -kirja (1932–1937) ylsi viidessä vuodessa kolmeen painokseen. Maan suurimmissa kaupungeissa toimi kaikkiaan 30 tanssikoulua.

Tanssirazzioita ja sakkoja

Paritanssissa kauheinta oli monien mielestä kosketus: oli ennenkuulumatonta, että toisilleen täysin vieraat ihmiset saattoivat kosketella toisiaan ja liikkua toistensa lähellä musiikin tahdissa. 1900-luvun alkukymmenillä tanssimisen kritisoijat suhtautuivat suorastaan foobisesti paritanssiin. Heidän kosketuskielteisyytensä oli ladattu täyteen emootioita ja valtasuhteita. Varsinkin luvattomissa nurkkatansseissa saattoi tapahtua mitä vain ja siksi ne oli estettävä.

Vuonna 1930 perustettu Liikkuva poliisikomennuskunta sai tehtäväkseen tanssikiellon valvomisen. Se teki ”tanssirazzioita” rynnäten yllättäen pidättämään luvattomien tanssien järjestäjiä ja asiakkaita. Komennuskunnan miesten otteet olivat kovempia kuin paikallisen poliisin otteet. Yleensä poliisit saivat kiinni paljon naisia, koska nämä eivät pystyneet juoksemaan pakoon yhtä nopeasti kuin miehet. Myös muusikoita soittimineen napattiin helposti. Oikeudessa tanssikiellon rikkojat saivat vaihtelevan suuruisia sakkoja.

Sota-aikana tanssiminen oli koko nuorison harrastus Hangosta Ylä-Lappiin asti. Tansseja järjestettiin illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Niitä pidettiin syrjäisillä kankailla ja kedoilla, ladoissa, myllyissä, hylätyissä rakennuksissa, tyhjissä armeijan parakeissa, tanssilavoilla, kahviloissa ja kodeissa. Vuosina 1942–1945 noin 15 000 nuorta sakotettiin luvattomasta tanssimisesta. Sakon saaneista suuri osa oli vain 15–18-vuotiaita ja naisia. Tanssit vaativat isompiakin uhreja; tanssijoiden välisissä kahakoissa kuoli viisi henkilöä, ja kaksi kuoli tansseja hajottamaan tulleiden poliisien luodeista. Yli kolmannes tanssikieltorikkomuksista tapahtui sotatoimialueella.

Vaihteleva suhtautuminen tanssikieltoon ja tanssin vapauttaminen

Lehdet kirjoittivat tanssikiellon rikkomisesta niin sota-aikana kuin muulloinkin hieman eri tavoin. Etelä-Savossa ja Karjalan sotatoimialueella suhtauduttiin rikkomuksiin melko ankarasti mutta pääkaupunkiseudulla ja Etelä-Pohjanmaalla suvaitsevammin. Uutisointi moralisoi ja ohjasi muistuttaen kiinnijäämisen seurauksista. Maaseudun lehdet olivat usein ankarampia kuin muut, ja vapaamieliset lehdet viljelivät kirjoituksissaan ironiaan. Helsingin Sanomat ei pitänyt koko kieltoa järkevänä, ja Suomen Sosialidemokraatti kannatti tanssia. Uusi Suomi puolestaan suhtautui asiaan pidättyväisesti.

Ilmeisesti sota-ajan tanssikielto innoitti rovasti Manu Kuusen vuonna 1942 kääntämään ja sovittamaan Suomen oloihin Thomas Faulknerin jo vuonna 1916 ilmestyneen teoksen The Lure of the Dance nimellä Tanssin hurma ja mihin se vie? Kuusi totesi tanssin olevan turmiollista etenkin nuorille naisille, koska se saa aikaan ”sopimattoman kiihotuksen”, jota miehet, ”ihmisperkeleet”, käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Toimittaja Ensio Rislakki kirjoitti Uuteen Suomeen arvostelun, jossa hän totesi kirjasen lähentelevän pornografiaa. Hän piti teosta jopa vaarallisena seksuaalista identiteettiään hakevalle nuorelle. Arvostelu synnytti pitkän keskustelun, johon lopulta osallistui myös rovasti Kuusi. Hän myönsi ”samanlaisten epäilysten liikkuneen mielessään” ennen käännöstyötä.

Jatkosodan pitkittyessä alettiin kuitenkin vaatia tanssikiellon purkamista. Vuonna 1943 poliisipiirit suhtautuivat asiaan vaihtelevasti, mutta maaherrat kannattivat kiellon jatkamista. Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunta esitti tiukan tanssikiellon kumoamista, ja työväenyhdistysten nuorisojärjestöt vaativat koko kiellon kumoamista. Myös Nuorisoseuraliike vastusti melko yksimielisesti kiellon kumoamista.

Tanssin vastustajat vetosivat siihen, että hallitus on kieltänyt tanssin ja että tanssiminen on väärin aikana, jolloin kansa taistelee kohtalostaan. Poliittisella kentällä Kokoomus ja IKL vastustivat tanssimista kiivaimmin. Tanssijoita oli kaikilla poliittisilla suunnilla, mutta eduskunnassa Kokoomus ja Maalaisliitto vastustivat johdonmukaisimmin tanssien vapauttamista. Tanssikysymyksessä vastakkain olivat ”nuori Suomi” eli liberaalit ja kaupunkilaisten arvojen kannattajat sekä ”isänmaallinen Suomi” eli konservatiivisten ja uskonnollisten arvojen kannattajat.

Toisen maailmansodan jälkeen tanssiminen lisääntyi valtavasti, kuten se oli lisääntynyt ensimmäisen maailmansodankin jälkeen. Tammikuussa 1945 pääkaupunkiseudun lehdissä oli jopa 276 ilmoitusta luvallisista tansseista. Vuosina 1945–1947 nurkkatansseja oli edelleen paljon, mutta vähitellen ne jäivät perhejuhliin, syntymäpäiville ja häihin, sillä luvallisia tansseja järjestettiin yhtenään sekä sisätiloissa että ulkona lavoilla.

9.9.1948 kaikki tanssien rajoitukset kumottiin ja ravintolatanssit sallittiin lukuisten kansalaisryhmien vastustuksesta huolimatta. Moraalinen rappio, jolla uskonnolliset piirit olivat pelotelleet, ei tästä kuitenkaan alkanut. Sen sijaan syntyi tanssilavojen, tanssijoiden ja kaihoisan tanssimusiikin Suomi. Ulkolavoja, joilla tanssittiin kesäisin, oli vuonna 1950 yli tuhat. Yhdistystaloja, joille kokoonnuttiin talvisin panemaan jalalla koreasti, oli noin 3 000. Tanssipaikkoja ylläpitivät mm. nuoriso-, urheilu- ja maamiesseurat, työväenyhdistykset, vapaapalokunnat ja ammattiyhdistykset. Lavojen lisäksi myös vilja-aitat ja heinäladot kelpasivat tarpeen tullen tanssipaikoiksi.

Suomalaiset tai ainakin suuri osa suomalaisista tajusi lopulta, ettei tanssikiellolla pystytty kontrolloimaan nuorison käyttäytymistä eikä naisten seksuaalisuutta. Tanssien kieltäminen oli itse asiassa taistelua mahdotonta vastaan. Se ei tukahduttanut toimintaa, vaan nostatti vastarintaa.