Joukkoviestintätutkimusta on tunnetusti kutsuttu "tieteiden tienristeyksi". Luonnehdintaa voisi ilmeisen hyvin soveltaa myös huumorintutkimukseen. Huumori tai nauru ei oikein tunnu istuvan minkään yksittäisen tieteenalan tutkimukselliseen ytimeen, mutta toisaalta se varsin laajaa kannatusta nauttiva näkemys, että kyky nauraa on ihmiselle (ja vain ihmiselle) lajityypillinen ominaisuus ja että kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina on löydettävissä jotain huumoriksi mainittavaa, antaa oikeutuksen sivuta huumorin ja naurun problematiikkaa melkeinpä minkä tahansa luonnon- tai ihmistieteen parissa tehtävässä tutkimuksessa. Skaala ulottuu neurologiasta taiteentutkimukseen ja filosofiaan asti. Tästä myös on seurannut, että mitään eri tieteiden rajat ylittävää konsensusta ei ole päässyt syntymään sen suhteen, mistä "huumorissa" tai "naurussa" perimmältään on kysymys ja kuinka nämä käsitteet voitaisiin (vai voitaisiinko?) tyhjentävästi määritellä. Pelitilaa kentällä joka tapauksessa on, tutkimusalue on selkeästi monitieteinen ja -paradigmainen.

Nyt käsillä oleva teos koostuu yhdeksästä artikkelista, joissa huumoria lähestytään historian, perinnetieteiden ja mediatutkimuksen näkökulmista. Jatkossa esittelen kutakin artikkelia muutamin sanoin siinä järjestyksessä kun ne kirjassa ovat. Tästä johtuen kirjoitus on pitkähkö, mutta ainakin "kuluttajavalistuksen" kannalta valittua esitystapaa voitaneen pitää perusteltuna.

Vesa Kurkelan artikkeli "Työväeniltamat, valistus ja karnevaali" käsittelee työväeniltamia, joita Suomessa järjestettiin 1800-luvun lopulta lähtien 1960-luvulle saakka. Kurkelan mukaan iltamissa kohtasi kaksi erillistä todellisuuden rakentamistapaa, toisaalta työväenjohtajien edustama virallinen "valistusdiskurssi" ja toisaalta iltamayleisön "karnevaalidiskurssi". Siinä missä edellisen lähtökohtina olivat valistushengen mukaiset kansansivistyksen, aatteellisuuden ja itsekasvatuksen ideaalit, käytännössä saattoikin juhlapuheissa mainitulle "väsyneelle ahertajalle" iltamissa olla tärkeintä "juopottelu, nahistelu ja seksuaalisten suhteiden edistäminen". Kontrasti on ilmeinen. Kurkela liittää valistusmentaliteetin 1800-luvun puolivälissä tapahtuneeseen poliittisen fennomanian syntyyn, karnevalismin juuret Kurkela taas Bahtinia seuraillen löytää myöhäiskeskiajalta. Iltamissa, ja työväenliikkeen kulttuurissa yleisemminkin, nämä kaksi diskurssia sitten "risteilivät ja törmäsivät". Iltamaperinne kytkeytyi -40 ja -50-luvuilla entistä enemmän ammattimaisiin huvikiertueisiin ja hiipui viimeistään television leviämisen myötä pois. Karnevaalihenki ei kuitenkaan kadonnut mihinkään; Kurkela tulkitsee -50-luvun ns. rillumarei-elokuvat laulunrenkutuksineen sen selviksi ilmentymiksi.

Kustaa H.J. Vilkunan kirjoitus "Herranperkeleet ja nakumannit. Säätyläistön ja rahvaan välinen ristiriita suomalaisessa kansanomaisessa huumorissa 1550-1850" käsittelee esiteollisen ajan kansanhuumoria, josta löytyy myöhemmiltäkin ajoilta tuttua tavaraa: herravihaa ja karnevalistista yhteiskuntajärjestyksen ylösalaisin kääntämistä. Talonpoikaisrahvaan keskuudessa viinan juonti ja pilkanteko yhdistyivät arkielämän negatiivisten puolien lievittäjinä, juomingit olivat ilonpidon ja rahvaanhuumorin läpäisemiä tilaisuuksia, kunhan pilkka ei suoraan loukannut ketään läsnäolevaa. Juopumus antoi muutenkin "luvan" käyttäytyä ja puhua normaalista poikkeavalla tavalla, juopunutta henkilöä saatettiin jopa pyytää pilkkaamaan julkisesti vallitsevaa normistoa ja toimimaan näin kollektiivisten tuntojen julkilausujana. Karnevalistiselle menolle oli kuitenkin asetettu tiukkojakin rajoja: kuninkaan tai jumalan irviminen ei ollut poliittisesti korrektia, siitä saattoi joutua maksamaan päällään. Sitävastoin erilaiset näitä pienemmät herrat ja säätyläiset joutuivat tapoineen ja toimineen olemaan rahvaan naurun ja pilkan esineinä. Pilkan kohteeksi joutumista edistäviä tekijöitä olivat ymmärrettävästi "esimiesaseman väärinkäyttö, toisten yläpuolelle nouseminen ja ylipäätään tarpeeton herrana esiintyminen kaikkine rahvaan itsetuntoa loukkaavine piirteineen". Eräs Vilkunan kertoma tapaus 1840-luvun Keuruulta on toistamisen väärti: yleisen tien kunnostukseen komennetut talonpojat, jotka inhosivat tätä ylimääräistä palkatonta työtä, irvailivat paikalla kruunun edustajina olleita nimismiestä ja siltavoutia. Nämä haastoivat pilkkaajansa kunnianloukkauksesta oikeuteen. Kumpikaan ei tosin ollut kuullut, mitä työmiehet olivat heistä puhuneet, eikä siitä oikeudessakaan saatu selvyyttä. Työmiesten epäilyttävä naureskelu oli kuitenkin uhannut heidän kunniaansa. Historiallisesti tapaus on merkittävä tietysti siksi, että kunniastaan näin herkkiä virka- tai luottamushenkilöitä ei Suomessa sen koommin tiedetä tavatun.

Äkkiseltään saattaa tuntua epätodennäköiseltä, että vuoden 1918 tapahtumien tiimoilta löytyisi mitään huumorin suuntaan viittaavaa. Anne Heimo on kuitenkin artikkelissaan "Se oli simmost sukkelaa aikaa." Mikä sammattilaisia vuodessa 1918 naurattaa?" etsiskellyt sekä itse tekemistään sekä arkistoiduista sammattilaisten haastatteluista juuri näitä piirteitä. Vaikka Sammatti ei 1918 ollut varsinaista sotatoimialuetta, virallisten lähteiden mukaan siellä kuoli sodan seurauksena yksi valkoinen ja yli kolmekymmentä punaista, joista 24 teloitettiin. Väkilukuun nähden teloitettujen punaisten määrä oli Suomessa kolmanneksi korkein. Tätä taustaa vasten yhteisön ulkopuolelta tulevan tutkijan tehtävä ei näyttäydy kovin helppona hänen haastatellessaan ihmisiä, joilla on tapahtumista omakohtaisia tai lähisukulaisiin ja tuttaviin liittyviä muistoja. Ymmärtääkseni Heimo on tässä kuitenkin onnistunut hyvin: hänellä on haastattelutilanteissa ollut ilmeisen tarkka silmä ja korva sekä kyky tulkita vivahteita. Heimo käyttää termiä "nauru" yleiskäsitteenä kuvaamaan "naurahtelua, hekottelua, hymyilyä, hymähtelyä ja pilkettä silmäkulmassa". Osa näin määritellystä "naurusta" liittyi haastateltavien haastattelutilanteessa tuntemaan epävarmuuteen, hämillään tai varuillaan oloon arkaluonteisista asioista puhuttaessa. Toisaalta nauru voi ilmentää myös luottamusta. Haastateltavan huomatessa, että "haastattelijaa huvittavat samanlaiset asiat kuin häntä itseään, hän voi olettaa, että tämä kykenee ymmärtämään häntä muutenkin." Joillekin haastateltaville haastattelu taas on tarjonnut tilaisuuden "esiintymiseen", jolloin huumori on voinut toimia vieraan viihdyttämisen välineenä. Vuoteen 1918 liittyvässä kerronnassa huvittaviksi koettiin sellaiset usein tiettyyn henkilöön tai tilanteeseen liittyvät jutut, anekdootit ja kokemuskertomukset, jotka alunperinkin oli nähty huvittavina. Oman ryhmänsä muodostivat edelleen jutut, jotka vasta ajan myötä ovat muuttuneet huvittaviksi, esim. kertojien itsensä lapsena koetusta pelosta tai uhmasta kertovat tarinat aikuisen minän kertomina. Punainen contra valkoinen – akselilla ajatellen sammattilaisten kertomuksissa vallitsee epäsymmetria: suurin osa naurusta (myös "punaisten" naurusta) suuntautuu sodan punaiseen osapuoleen, sen epäonnisiin takavarikointiyrityksiin jne. Lisäksi yksittäinen "punainen" saa tarinoissa edustaa koko punaista osapuolta ja kaikkia siihen liitettyjä attribuutteja, kun taas valkoisten kohdalla nauru kohdistuu yksilöityihin henkilöihin, jotka eivät edusta samassa mielessä "valkoisia", vaan ovat pikemminkin "omituisesti käyttäytyviä ulkopaikkuntalaisia" tms. Mistä tämä suhtautumistapojen ero mahtaa kertoa?

Tuija Saarisen kirjoitus "Heikan Jussi. Katsaus kyläsuutarin huumoriin" käsittelee Hollolassa asunutta originellia, kyläsuutari Juho Mäkäräistä eli Heikan Jussia (1892-1967). Lapsena sairastetun tuberkuloosin vuoksi heikon terveyden omannut Jussi eleli perheettömänä mökissään ansaiten niukan toimeentulonsa suutarintöillä ja pienimuotoisella puodinpidolla. Hän oli tunnettu erikoislaatuisesta huumoristaan, ja hänen luonaan käytiin jo pelkästään tästä syystä. Hänen sanomisiaan ja tekemisiään kertoiltiin sitten eteenpäin. Jussi sääteli itse originellinrooliaan, hän pystyi tarvittaessa puhumaan ja käyttäytymään "oikein". Nykyjargonilla häntä voisi eräästä näkökulmasta luonnehtia palvelualan pienyrittäjäksi, joka oli vastannut kovenevan kilpailun haasteisiin asiakaslähtöisellä tuotteistamisstrategialla ja onnistunut markkinapenetraatiossaan hyvin profiloidulla brandilla – "Kengät kuntoon ja gagit kaupan päälle!". Kyläoriginellin roolin omaksuminen toimi myös suojautumiskeinona pilkkaa vastaan, jota sairaalloisuus ja ulkoinen poikkeavuus (kyttyrä) olisivat saattaneet kyläyhteisössä aiheuttaa. Jussi toimi myös eräänlaisena kompassina, eli hänen sanomisiaan ja tekemisiään päivittelemällä kyläläiset samalla määrittelivät hyväksyttävän käytöksen rajat. Eikä hänen merkityksensä näytä jääneen aivan tähänkään: artikkelinsa lopussa Saarinen nimittäin kertoo koko sukunsa perineen "Heikan Jussin lähipiiristä huumorin värittämän elämänasenteen", mistä syystä myös "lempeän pilailumielen sävyttämät perhejuhlamme ovat nautittavampia kuin lukuisat, ylevän jäykkäkaavaiset tilaisuudet, joihin olen muissa yhteyksissä joutunut". Hyvä näin. Tieto on hyödyllinen siinä mielessä, että sikäli kun joku artikkelin lukenut sattuisi saamaan kutsun mainittuihin juhliin, hän ei hämmästyisi naurunremakkaa, jonka saisi aikaan liukastuessaan vasiten jäädytetyllä polulla tai kuullessaan isäntäväen pierevän miehissä tervetuliaisiksi. Lukemansa perusteella satunnainen kävijä ymmärtäisi nämä insidentit Heikan Jussin perinneaarteiston elementeiksi.

Katja Laitinen käsittelee artikkelissa "Naurettavan surkeaa kyykkimistä. Mansikanpoimintakokemukset humoristisena työpaikkafolklorena" mansikkakaupunki Suonenjoen mansikanpoimijoiden huumoria. Kesäisin Suonenjoelle saapuu noin kuukauden ajaksi suuri joukko ulkopaikkakuntalaisia, etupäässä nuoria mansikanpoimijoita ansaitsemaan taskurahoja. Heitä tulee myös ulkomailta. Raskaalle ja yksitoikkoiselle työlle nauretaan jälkeenpäin (Laitisen aineistona oli koulun äidinkielen tunnilla kirjoitettuja aineita), mikä osaltaan auttaa myös orientoitumaan seuraavana kesänä tapahtuvaan mansikanpoimintaan myönteisesti. Mansikanpoimijoiden kertomuksissa tulee esiin samoja aiheita kuin muusakin työpaikkafolkloressa: huonot palkat, epäreilut pomot, majoituksen ankeus. Näistä kertoillaan pilaillen ja liioitellen. Myös muualta tulleita kyräillään, joskin enimmäkseen hyvänsuovasti.

Anu-Hanna Anttila analysoi kirjoituksessaan "Ja tahmeeta on kun Konosen kävely…" Työläismiehen rekonstruointi rituaalien avulla" työväenluokkaisen miesporukan kesäisiä mökkiviikonloppuja, tarkemmin sanottuna analyysin kohteena ovat erään porukan jäsenen näistä viikonlopuista mökkien vieraskirjoihin kirjoittamat kuvaukset. Miesjoukon ajankäyttö mökillä koostuu viinan juonnista, urheilusta ja radion urheilulähetysten seuraamisesta. Valitettavasti Anttilan analyysi ei kuitenkaan kanna paljoakaan näiden trivialiteettien ylöskirjaamista pidemmälle. Syy tähän voi löytyä valitusta lähestymistavasta. Artikkelissa noudatettu Seymour Chatmanilta pääosin peräisin oleva formaali ja jäykkä narratologian versio ei välttämättä ole kaikkein kohdeherkin metodi "Arskan" kirjoitusten analyysiin, ja Anttilan esittämistä tulkinnoista kenties tästä johtuen välittyy päkistelyn, pahimmillaan silkan höpötyksen tuntu. Epäonnistumisen syynä voisi olla myös se, että Anttila lastaa kirjoitukseensa kaiken sen rekvisiitan, jota nykyisin kait on tämäntapaisissa yhteyksissä suotavaa mukana kuljetella, "miehen kriisistä" alkaen (mitä meillä olikaan ennen "miehen kriisiä"?) aina juopporingin kosmiseen yksinäisyyteen – tämän kuorman alla ei "Arskan" teksteille sitten enää jääkään hengitystilaa. (Oikaistakoon tässä yksin tein sekin, että Anttilan mainitsema "Tuntemattoman sotilaan" henkilöhahmo Hietanen ei ollut sotamies, vaan alikersantti, ei myöskään turkulainen, vaan varsinaissuomalainen.)

Johanna Valenius ottaa artikkelissa ""We don’t use the word "Republican" in this house!" Luokan ja sukupuolen politiikka amerikkalaisessa tilannekomediassa" tarkasteltavakseen amerikkalaisen tilannekomedian perhe- ja naiskuvat. Lähemmin tarkastellaan Suomessakin nähtyä komediasarjaa "Äiti ja risat" (Grace Under Fire), jossa päähenkilönä on työväenluokkainen yksinhuoltajaäiti. Huumori on tilannekomedian (sit-com) lajityypille leimallista, ja juuri tämä tekee mahdolliseksi sen, että pystytään "ylittämään rajoja ja sanomaan asioita, joista on julkisesti vaikea puhua tai joita vakava diskurssi ei (vielä) salli". Valenius kertoo, miten sit-com on 1980- ja -90-luvuilla kehittynyt suuntaan, jossa se on sisällyttänyt käsittelemiinsä aiheisiin yhä enemmän vakavia aihepiirejä kuten "AIDS, alkoholismi, perheväkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö ja kuolema". Tässä mielessä myös "Äiti ja risat" huumorin kautta kyseenalaistaa ydinperheideologiaa ja käsittelee kriittisesti naisen asemaa miesten hallitsemassa maailmassa. Joskaan katsomistilanteessa tapahtuva merkityksenanto ei välttämättä ole tietoisen poliittista, Valeniuksen mielestä on kuitenkin tärkeää, että "ennen näkymättömäksi jääneitä ilmiöitä ja naisten kokemusmaailmaa tehdään näkyväksi. Näkymättömäksi jääneistä ihmisistä tulee politiikan subjekteja". Toimiiko perinteisen naisroolin rajoja koettelevan "huonosti käyttäytyvän naisen" (unruly woman) hahmo sitten perhekomedioissa kumouksellisena voimana, vai onko sit-com lajityyppinä lopulta kuitenkin olemassaolevia rakenteita säilyttävä? Tähän kysymykseen Valeniuksen kanta on ambivalentti. Olisiko tässä empiirisen katsojatutkimuksen paikka?

Artikkelissa "Luokkanaurua valkokankankaalla" Mikko Laitamo käy läpi kuusi vuosien 1937 ja 1961 välillä valmistunutta suomalaista elokuvaa ja tarkastelee sitä, kuinka niissä naurettiin sekä työläisille että herroille. Kiinnostavimmalta käsitellyistä elokuvista vaikuttaa SKDL:n vaalimainoselokuva "Hyviä Uutisia" (1958) sekä sen jatko-osa "Parempia päiviä kohti" (1960). Laitamon kuvauksen perusteella niissä olisi ainesta camp-klassikoiksi, ryhdikkäine pienviljelijöineen ja luokkarajat ylittävine rakkaustarinoineen ne tuovat mieleen jonkinlaisen Eisensteinin, Shakespearen ja kiinalaisen vallankumouselokuvan risteytyksen (taustamusiikkinakin on mm. Sibeliusta). Kiinnostavasti näissä elokuvissa on paljon samantyyppisiä teemoja Veikko Itkosen 1961 ohjaaman "Mullin mallin"-hupailun kanssa (tekijäkaartissa myös rillumarei-kredibiliteetin takuumiehet Reino Helismaa ja Esa Pakarinen). "Mullin mallin" on tosin Laitamolle esimerkki tuon aikakauden "suomalaisen näytelmäelokuvan esteettisestä ja henkisestä, eikä pelkästään taloudellisesta kriisistä". Tässä kohdin lukijan ajatus kiertyy takaisin Vesa Kurkelan artikkeliin ja siinä esitettyyn näkemykseen, että 1950-luvun kritiikin jyrkkä tuomio rillumarei-elokuville ei johtunut taiteellisista syistä, vaan ennen muuta eettisestä närkästyksestä, "valistusvastaisuus oli tuotu liian näyttävästi julkisuuteen". Kenties tällainen elokuva itse asiassa vaatii "epätaiteellista" toteutusta ollakseen aidosti valistusvastaisuuden asialla, ei kai hyvin tehty Turhapurokaan tuntuisi oikein miltään?

Kirjan päättää Hannu Salmen kirjoitus "Mä joka päivä työtä teen." Suomalaisen iskelmän työläinen 1950-luvulta 1980-luvulle". Tässä ei enää tarkasti ottaen olla työväen huumorin kanssa paljoakaan tekemisissä; iskelmissä ei ole liiemmin huumoria työkuvausten yhteydessä viljelty. -50-luvun iskelmissä työnteon yhteydessä kuvailtiin vielä työn iloa ja leikillisyyttä, rakennemuutoksen jälkeinen työnteko muuttui ilottomaksi ja välineelliseksi toiminnaksi, joka mahdollistaa "oman katon alla" olon tai lomailun. Joutenolon ja elämännautiskelun apostolina keikkui Irwin Goodman, jonka tuotannossa Salmen sanoin "työnteko ja työmoraali ei juurikaan korostu." Suomen iskelmällistetyin työympäristö on tukkisavotta, sitävastoin tehdastyön kuvauksia on erittäin vähän. Eräs piirre iskelmien työn kuvauksissa on myös niiden miehisyys; tämä ei ole kovin ihmeteltävää, koskapa -60- ja -70-luvuilla iskelmäteksteistä Suomessa vastasi paljolti neljän miehen muodostama porukka: Reino Helismaa, Sauvo Puhtila, Juha Vainio ja Vexi Salmi.

Jarmo Ikonen