Vauhdikas tarina maailmanympäripurjehduksesta

Golden Globe Race -yksinpurjehduskisa on maailman vaativimpia kilpailuja. Vuoden 2018 lähtijöistä vain kolmasosa pääsi maaliin; suomalainen Tapio Lehtinen teki purjehdushistoriaa sijoittumalla vaikeuksista huolimatta viidenneksi.

Lehtinen, Tapio , Pusa, Ari : Yksin seitsemällä merellä. Docendo, 2020. 240 sivua. ISBN 978-952-291-767-6.

Yksin seitsemällä merellä on purjehtija, DI Tapio Lehtisen ja Helsingin Sanomien urheilutoimittaja Ari Pusan kirjoittama kertomus Lehtisen matkasta maapallon ympäri. Hän teki sen 36-jalkaisella eli noin 11 metriä pitkällä Asteria-veneellä, ja matka kesti kaikkiaan 322 päivää eli vajaat 11 kuukautta. Tarina on vauhdikas, mutta moniulotteisuutta ja syvyyttä siinä voisi olla enemmän.

Kilpailuhistoriaa ja purjehtijan muotokuva

Pitkien purjehduskilpailuiden juuret ovat 1800-luvulla. Tuolloin maailman valtamerillä käytiin epävirallista kisaa: viljaa ja teetä rahtaavat suuret purjelaivat kilpailivat siitä, mikä niistä pystyisi tuomaan lastinsa nopeimmin Australiasta Eurooppaan. Ajan sanomalehdistö seurasi laivojen liikkeitä minkä pystyi, ja tapana oli myös lyödä vetoa voittajasta.

Varsinaisesti kilpailumielessä on maailman ympäri purjehdittu 1800–1900-lukujen vaihteesta asti, ja nykyisin käytävistä kilpailuista Golden Globe Race on ehkä vaativin. Kaikenlaisen digitaali- ja satelliittitekniikan käyttäminen on kiellettyä, lukuun ottamatta turvavarusteita ja yhteydenpitoa järjestäjiin. Veneet ovat suhteellisen pieniä eli 9–11-metrisiä pitkäkölisiä lasikuituveneitä. Koska maihin meno kesken kisan on kiellettyä, purjehtija ottaa lähtiessään mukaan kaiken tarvitsemansa: ruoan ja veden, lääkkeet ja ensiapuvarusteet. Jätteitä (wc-jätteitä lukuun ottamatta) ei saa heittää mereen, ja musiikkia saa kuunnella vain C-kaseteilta 1960-luvun lopun hengessä.

Kirjassa käsitellään myös muita purjehduskilpailuja ja niiden historiaa sekä kerrotaan, mistä ja miten Tapio Lehtinen sai kipinän lähteä vesille. Pikkupoikana hän asui sisämaassa lukien pinokaupalla purjehduskirjoja ja aloitti varhaisteininä veneilyn optimistijollalla kuten kai useimmat asiasta innostuneet. Hänen seuraava veneensä oli kuutonen, kaunis ja kovaa kulkeva mutta äärimmäisen askeettinen alus, jota lämmitetään hiilikaminalla, ruoka laitetaan retkikeittimellä ja toilettina toimii kannellinen ämpäri.

Harrastus periytyi omassa perheessä, sillä molemmat lapset ovat menestyneitä kilpapurjehtijoita. Tapio Lehtinen on purjehtinut maapallon ympäri aiemminkin; 1980-luvun alussa pääsponsorinsa mukaan nimetty suomalaisvene Skopbank of Finland osallistui Whitbread Round The World -kilpailuun, ja tuolloin vähän yli kaksikymppinen nuorukainen kuului sen miehistöön vahtipäällikkönä.

Vuosien 1968-1969 Golden Globe Racen reitti. Wikimedia Commons.

Takaiskuja ja talkoohenkeä

Kuvaus kilpailuveneen varustelusta tuo mieleen Saarijärven Paavon. Lehtisen Italiasta hankkima yli 50-vuotias vene on jo valmiiksi hieman ränsistynyt. Suomessa se on tarkoitus rakentaa lähes uudestaan, mutta aika loppuu kesken. Mies ei kuitenkaan tunnu menettävän mielenrauhaansa, vaikka potkuriakselin kiinnitys vuotaa ja moottori lakkaa toimimasta jo ennen kilpailun alkua. Moottorilla olisi kilpailussa saanut halutessaan ajaa niin pitkään kuin 150 litraa dieseliä riittää. Toimimaton kone ja joutilas polttoaine ovat kisan aikana vain ylimääräistä painoa.

Hieman myöhemmin käy ilmi, että veneen pohja on maalattu tehottomalla myrkkymaalilla: barnakkelit eli hanhenkauloiksi kutsutut äyriäiset kiinnittyvät halukkaasti ja äärimmäisen tiukasti lasikuituun. Ne toimivat käsijarrun tavoin, eikä poistaminen onnistu, sillä kerrankin kun purjehtija laskeutuu tikkaita pitkin veteen harjatakseen hanhenkauloja irti, vajaan metrin päässä aaltojen alta kurkistaa kookas hai.

Pienempiä ongelmia on ratkottava lähes päivittäin: purjeen alareuna repeää, ruokakomeroon tihkunut vesi liottaa säilykepurkkien etiketit irti, joten useimmilla aterioilla on tarjolla yllätysannos. Radio reistailee, veneen sähköjärjestelmä hajoaa useamman kerran, sormeen tullut pieni haava tulehtuu.

Yhteydenpito Suomeen tapahtui lyhytaaltoradiolla. Wikimedia Commons.

Yhteydenpito kilpailun johtoon hoituu satelliittipuhelimella. Lyhytaaltoradion käyttö on sallittua, perhe ja muut kotimaassa olevat tukijoukot keskustelevat purjehtijan kanssa suomalaisten radioamatöörien välityksellä. Radioamatööritiimi syntyi lähes sattumalta eikä sen vetäjällä ole purjehduskokemusta, joten longitudit ja latitudit (pituus- ja leveyspiirit) tuppaavat aluksi menemään sekaisin. Yksinpurjehtija puolestaan on suorittanut radioamatööritutkintonsa rimaa hipoen vain hieman ennen lähtöä, parin yksityisopetuskerran jälkeen.

Talkoohengen ja verkottumisen kuvauksena kirja on mainio. Ei ole ongelmaa, johon ei löytyisi ratkaisua kaverilta tai kaverin kaverilta, pyyteettömästi ja pian. Setvittävää riittää: radioamatöörit vaihtavat keskenään noin 7500 sähköpostiviestiä yksinpurjehtijaa auttaessaan.

Kilpailuun ilmoittautuneista 36 purjehtijasta vajaa puolet starttasi. Heistä selvisi maaliin vain viisi, muut menettivät myrskyissä mastonsa tai keskeyttivät muun haverin takia. Voittaja viipyi matkalla 211 päivää, hanhenkaulojen hidastama Lehtinen 322. Mutta maaliin hän veneensä toi.

Tunnelmaa löytyy, tunteet puuttuvat

Lehtisen ja hänen kilpakumppaniensa etenemistä seurattiin kansainvälisessä mediassa tiiviisti, ja vuosina 2018–2019 julkaistujen reportaasien hektinen meno on tallentunut myös tähän kirjaan. Etenkin Eteläisellä jäämerellä purjehtiminen on suoranaista selviytymistaistelua: tuulen nopeus on tavallisesti 20–40 metriä sekunnissa eli toisin sanoen kyseessä on myrsky, aallot ovat kolmenkymmenen metrin korkuisia. Purjehtijan elintilana, silloin kun hän ei seiso avotilan ruorissa aaltojen pärskyessä pään yli, on pikkuruinen salonki. Siellä Lehtinen syö, nukkuu ja lukee kirjoja tuuliperäsimen huolehtiessa ohjauksesta. Todellisuudessa salonki on mahtipontinen nimitys tilalle, joka on noin 1,8 metriä halkaisijaltaan.

Kirjan pohjana on Lehtisen merellä pitämä lokikirja, johon hän on tallentanut päiviensä tapahtumat. Ari Pusa on haastatellut paitsi purjehtijaa itseään, myös tämän lähipiiriä ja kilpakumppaneita sekä radioamatöörejä. Kirjassa on matkalla otettuja ja perhealbumista kaivettuja valokuvia, piirros veneen rakenteista, kartta matkasta, kilpailutulokset ja purjehdussanasto, josta lienee iloa veneilyä tuntemattomille lukijoille.

Musiikkia sai kuunnella kilpailun aikana vain C-kaseteilta. Lehtisen kaseteilta löytyi kaikkea Sibeliuksesta Pink Floydiin. Wikimedia Commons.

Liitteisiin kuuluu lisäksi lista matkalla mukana olleesta musiikista, jota riittää Sibeliuksesta ja Mozartista Miles Davisin, Leonard Cohenin ja Edit Piafin kautta Pink Floydiin ja Led Zeppeliniin. Kirjalistalla on purjehduskirjoja eri aikakausilta, kaksi eri Odysseusta (Homeros ja James Joyce), Volter Kilpeä, Marcel Proustia, Aaro Hellaakoskea.

Lokikirjamerkinnöistä käy ilmi, että Lehtinen todella luki nämä teokset, vaikka sään takia hän ei joka päivä päässyt kirjan ääreen. Ja vaikka lokikirja on vain tapahtumaraportti, Asterian tapauksessa siihen on tallentunut myös tunnelmapaloja: pienen pelon sävyttämä ihmetys, kun kaskelotit alkavat parveilla aluksen ympärillä (veneeseen osuessaan ne voisivat helposti kaataa sen), ne hetket kun albatrossi laskeutuu purjehtijan viereen takakannen kaiteelle ja matkustaa siinä hyvän tovin tai kun tähtitaivasta saa katsella valosaasteen haittaamatta.

Kun tartuin kirjaan, odotin hieman syvällisempää otetta sen aiheeseen. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, miten yli kymmenen kuukauden mittainen yksinolo, jota vain lyhyet radiokeskustelut katkovat, vaikuttaa ihmisen mieleen. Tekstissä olisi voinut avata enemmän sitä, miltä monikymmenmetrisissä aalloissa surffailu tuntuu ja mitä purjehtija ajatteli, kun huomasi putoavansa kärkisijoilta hanhenkaulojen istuessa veneen pohjassa kuin pultattuna. Pelottiko häntä koskaan, epäilikö hän kertaakaan matkan mielekkyyttä, ketä ja mitä hän kaipasi, mistä haaveili? Eikö Tapio Lehtinen halunnut kertoa näitä vai eikö Ari Pusa tullut kysyneeksi?

Kirjan lukuihin sijoitetut aforismintapaiset lausahdukset paljastavat, että jatkuvan selviytymistaistelun lomassa Lehtinen ehti kyllä ajatella hyvinkin syvällisiä. Nojatuolipurjehtija olisi ehkä voinut ammentaa elämisentaitoa enemmänkin, jos sitä olisi vauhdikkaan urheilureportaasin ohella tarjoiltu.

Lehtisen maailmanympäripurjehdus oli kuitenkin enemmän kuin urheilusuoritus. Se osoitti todeksi sen, että tärkeintä ei ole voitto, vaan itse kilpailu.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *