Veljiksi lihassa vai hengessä?

Kristillinen käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä on omana aikanamme kyseenalaistettu. Asian ympärillä käytyyn keskusteluun tuovat lisäsävyä Jukka Korpelan kääntämät keskiaikaiset rukoukset samaa sukupuolta olevien ystävysten siunaamiseksi. Muinaisten tekstien takaa Korpela kritisoi nykypäivän kirkkoa, kuitenkaan ottamatta kantaa itse avioliittokäsitykseen.

Korpela, Jukka: Miesparin siunaaminen. Viisi ortodoksista keskiaikaista rukousta. Arator, 2011. 67 sivua. ISBN 978-952-9619-96-2.

Viime vuonna maassamme keskusteltiin julkisuudessa laajasti ns. homoliitoista eli samaa sukupuolta olevien ihmisten oikeudesta liittonsa virallistamiseen myös (ja lähinnä evankelis-luterilaisessa) kirkossa. Keskustelu on innoittanut Itä-Suomen yliopiston historian professori Jukka Korpelaa julkaisemaan viiden rukouksen valikoiman 900-1300 –luvuilla käytössä olleita toimitustekstejä, joilla kahden kristityn ystävyys siunattiin. Ystävyysliittoihin (kr. adelfopoiesis eli veljeksitekeminen) kohdistuva tutkimus on viime vuosikymmeninä tarjonnut aineksia samaa sukupuolta olevien liitosta käytyyn keskusteluun, johon Korpelakin nyt teoksellaan liittyy. Korpela ilmoittaa teoksensa tavoitteeksi osoittaa”

”että kristillisen kirkon historiassa on siunattu myös miespareja rakastamaan toisiaan” (s. 5). Tämän tavoitteen teos saavuttaa tuomalla käännökset lukijoiden ulottuville. Toimitusten perusteella syntyy kuva liturgisesta käytänteestä, jossa kahden miespuolisen ystävyksen suhteelle anotaan kristillisten hyveiden moninaisuutta, jotta suhde heijastaisi esikuvallisten apostolisten ystävyyssuhteiden täyteyttä. Anomusten kohteena olevan ystävyyden tavoitteena on ”yhdistyminen veljiksi ei lihasta vaan uskolla ja hengellä”.

Korpela ei esitä miten tekstejä pitäisi tulkita oman aikansa kontekstia vasten tai miten ne ovat (jos ovat) yhteydessä ajankohtaiseen keskusteluun samaa sukupuolta olevien parisuhteesta. Rivien välistäkään ei löydy osviittaa siitä, siunattiinko ystävykset Korpelan mukaan täysvaltaiseen ruumiilliseen rakkaussuhteeseen vai läheiseen ystävyyteen ilman lihallista yhdistymistä. Korpelan varovaisuus on tässä suhteessa varmastikin viisautta. Anakronistisen yhteyden oman aikamme keskusteluun Korpela tosin synnyttää käyttäessään ystävyysliitosta tendenssimäistä ilmausta ”samaa sukupuolta olevien liitto” (s. 30).

Siinä, missä itse käännetty teksti tuntuu varsin yksiselitteisiltä rukouksilta, Korpela on valjastanut niille laatimansa johdannon poleemiseen käyttöön. Roomalaisen rangaistus- ja kidutuskäytänteiden tutkimuksen sivuuttaen Korpela toteaa, että sanaa ”risti” ei Raamatusta löydy. Sellaiseksi hän ei kreikkalaista stauros –sanaa hyväksy. Sanalla kuitenkin viitataan antiikin lähteissä nimenomaan siihen pysty- ja vaakapuun muodostamaan kidutusvälineeseen, johon ristiä tarkoittavalla sanalla eri kielissä nykyisin viitataan.

Naispresbyteerien Korpela väittää kuuluneen varhaiseen kristillisyyteen, vaikka asiasta oleva tuore tutkimus osoittaa päinvastaista (Ks. Ordained Women in the Early Church. A Documentary History. Edited and translated by Kevin Madigan and Carilyn Osiek, 2005).

Korpela tulee syösseeksi kaksinaismoralistiseen alhoon valtaosan luostarikilvoittelua kuvaavasta lähdeaineistosta esittämällä, että luostarien ohjaajavanhusjärjestelmä jatkoi 300-1000 –luvuilla antiikin paiderastia –järjestelmää. Tunnetusti seksuaalinen kanssakäyminen lukeutui pederastian piiriin. Korpelan olisi suonut tarkentavan kuinka fyysisenä sukupuoliseen pidättyvyyteen sitoutuneiden luostariveljien yhteys hänen mukaansa ilmeni.

Toistuvasti lukijan silmä tarttuu siihen, miten kirkon virkarakenne ja sakramenttielämä esitetään maallisen vallankäytön ilmauksiksi. Syntyy vaikutelma, että kirjoittajan mukaan kristinuskossa ei ole maallisen valtapelin lisäksi muita aatteellisia tai intellektuaalisia kantavia periaatteita. Vai eikö hän vain halua tunnistaa niitä? Tietenkin kirkko on kytköksissä inhimillisen todellisuuden ilmiöihin ja pyrkimyksiin, mutta silti ihmettelen eikö tieteellinen historiantutkimus lainkaan kykene tavoittamaan kristinuskosta muuta kuin poliittisen pelin ja mysteereiksi naamioidun kontrollointijärjestelmän?

Rukouksen määrittely osoittaa hyvin miten kristillinen eetos ei lainkaan avaudu Korpelalle: ”Ajatus siitä, että Jumalaa pitää rukoilla ja palvella, on kummallinen. Kaikkivaltias kaiketi osaa ja tietää kaiken, joten miksi häntä pitäisi palvoa tai miksi hän rukouksien vuoksi muuttaisi mieltään.” (s. 11) Mahtaako kristillisessä teologiassa rukouksen perusidea todellakin olla se, että Jumalaa koetetaan manipuloida muuttamaan mieltään? Tämä uusateismin piirissä esitetty uskontokriittinen argumentti ohittaa täysin ajatuksen persoonallisesta jumalasuhteesta, johon sisältyy ihmisen tarve ilmaista itsensä Jumalalle, tulla kuulluksi ja kohdata hänet. Kristinuskon edustamien uskomusten tunnistamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka tosina kirjoittaja niitä itse pitää. Yhtä kaikki, uskonnon kokemuksellinen ulottuvuus ja maailmankatsomuksellinen aines loistavat poissaolollaan – toki ystävyysliiton siunauskaavoissa ne ovat läsnä.

Ortodoksisessa kirkossa ei Korpelan mukaan voida tavoittaa yleisesti hyväksyttyä ja laajapohjaista uskon ja käytänteiden perinnettä. Kaiken kaikkiaan kristinusko on Korpelalle kokoelma kulttimenoja, uskomuksia ja ajatuksia erilaisista aatevirtauksista ja lähinnä pakanallisista uskonnoista. Syystä tai toisesta kristinuskon eroa väitettyihin ideologisiin alkulähteisiin ja vaikuttajiin ei esitellä.

Julkisuudessa  (Ilona Hietanen: Miespareja on siunattu liittoon jo keskiajalla, HS 4.8.2011) Korpela on esiintynyt kirjansa tiimoilta ortodoksisen kirkon diakonina. Tätä vasten on selvää, että Korpela on kohdistanut teoksensa keskiaikaista ystävyysliittotutkimusta laajempaan yhteyteen. Teos lienee tarkoitettu horjuttamaan erityisesti ortodoksisen kirkon perinteistä itseymmärrystä. Tämä selittäisi kristillisyyden nykymuodon ”historiattomuuden” nousemisen kommentaarin keskusteemaksi. Korpela haluaa osoittaa ortodokseille, että yliopistotutkimus on vapaa hengellisen perinteen odotuksista. Näinkin kärkevä rajanveto kristilliseen perinteeseen synnyttää kuitenkin häiritsevän vaikutelman tarkoitushakuisuudesta. Ortodoksisen yliopistoteologian perinteet ovat Suomessa vielä vähäiset, mutta Korpelan viitoittamalle suunnalla tuskin on kannattajia akateemisissa teologipiireissä.

Ortodoksien keskuudessa ei vielä ole kovin montaa korkeasti koulutettua kirkonmiestä. Luontevan paikan löytäminen professorintuolin ja alttarin välillä voi olla hankalaa, varsinkin jos ne sijoitetaan mahdollisimman kauaksi toisistaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *