Ranskalaisen sosiologian perustajan Emile Durkheimin sisarenpojan ja lempioppilaan Marcel Maussin lahjaa käsittelevä essee on suomennettu. Voisi jopa sanoa vihdoinkin. Olisin valmis pitämään tekoa rationaalisuuden logiikan tulosvastuuta uhmaavana eittämättömänä kulttuuritekona. Kirjan suomennoksesta vastanneet Jouko Nurmiainen ja Jyrki Hakapää ansaitsevat siis suurkiitokset perusteellisesta työstään. Myös julkaisija ansaitsee tunnustuksensa, sillä onhan kirjan ilmiasu mitä tyylikkäin. Lisäksi kirjaan sisältyy suomalaisissa kirjoissa suhteellisen outo ja epätyypillinen ilmestys eli hakemisto.

Maussin kirja koskee muinaista sopimusoikeutta sekä ryhmien välisten taloudellisten suoritteiden (prestaatioiden) järjestelmää primitiivisissä eli arkaaisissa yhteisöissä. Tavassa, jolla Mauss ilmiötä käsittelee se tulee kuitenkin kosketelleeksi myös muutamaa muutakin melko perustavanlaatuista ilmiötä kuten yksilön ja ryhmän välistä suhdetta, siihen liittyviä merkityksenannon tapoja sekä metodologisia ongelmia, joihin em. ilmiöitä tutkiva on pakotettu ottamaan kantaa. Arvioin seuraavaksi kirjaa lyhyesti pitäen mielessäni Tiina Arppen Maussia koskevat tulkinnat. Aluksi kuvailen Maussin tulkintaa yleisesti. Sen jälkeen käsittelen hieman muutamia Arppen esittelemiä Maussin tutkimuksen ongelmakohtia ja pelkistän lopuksi esille assosiaatiorönsyistä muutamia huomautuksia Maussia koskevien ongelmien luonteesta siten kuin ne itse olen hahmottanut tarkoituksenani suhteellistaa joitain nykyiseen kulttuurimme itsestäänselvyyksinä hellimiä asioita talouden saralla kuten Mausskin jo aikoinaan teki.

Vaihto on Maussille osa yleisempää ja pysyvämpää sopimusta. Se ei ole yksinomaan taloudellisin hyödykkein käytävää kauppaa vaan koskee myös sosiaalisen elämän muita ulottuvuuksia kuten kohteliaisuuksia, riittejä tai juhliin liittyviä pitoja. Se on siis ”totaalista”, koska se koskettaa kaikkia yhteiskunnan eri osa-alueita. Vaihdon osapuolina voivat toimia yhteisöt eli Maussille moraalisina persoonina näyttäytyvät klaanit tai heimot. Mutta miten vaihdon osapuoli voi olla luonteeltaan kollektiivinen? Miten klaani on rakentunut? Mitkä ehdot yksilöitten muodostaman ryhmän täytyy täyttää, jotta voitaisiin puhua klaanista kollektiivina ja moraalisena persoonana? Vai voidaanko ilmiötä edes lähestyä tällä tavoin? Tulisiko ilmiötä kenties lähestyä jostain muusta suunnasta?

Mauss on tutkimuksessaan kiinnostunut lahjojen kaksinaisesta luonteesta. Toisaalta ne ilmentävät vapaaehtoisuutta, mutta yhtäältä niihin liittyy pakkoa. Ne muodostavat vastavuoroisuuden kehän, jossa antamiseen liittyy aina saaminen. Mutta miksi näin on? Vapaaehtoiselta näyttävä lahjojen vaihto on pohjimmiltaan tiukkojen velvoitteiden säätelemää. Näiden velvoitteiden systeemiä Mauss analysoi Luoteis-Amerikan intiaanien potlachin kautta. Sen sisällöksi hahmottuu kilpailu ja vihamielisyys sekä yritys säilyttää oma kunnia ja päihittää vastapuoli kilpailullisin suorittein, joilla ylläpidetään hierarkiaa eli yhteisön sosiaalista morfologiaa. Arkaaiseen vaihtolahjakäytäntöön siis sisältyi ”julmuutta”. Vaikka systeemi tasapuolisti toimijoiden suhteita heidät kaikki yhteisöönsä sitoessaan, oli palauttamisen velvoite kuitenkin imperatiivinen. Jos velvollisuuden täyttämisessä epäonnistui saattoivat seuraukset olla tuhoisat.

Maussilla vaihtosysteemin keskeisenä selittäjänä toimii esineiden spirituaalinen voima. Ne sisältävät antajan spirituaalisen olemuksen eli sielun ja persoonan, jolloin niillä on vastaanottajaansa maaginen ja uskonnollinen valta. Esineen henki pyrkii aina palaamaan synnyinpaikkaansa, siten, että se vainoaa kaikkia, joille se on annettu siihen asti kunnes tilalle on annettu jotain vastaavaa tai arvokkaampaa. Arppe kysyy tähän liittyen oivaltavasti mistä tämä lahjojen annon ja vastaanottamisen velvollisuus tulee. Missä on prosessin alku? Ja mitä Maussin selittävien tekijöiden eli ”kollektiivisten affektien” takana on?

Maussin mukaan esineet eivät irtaudu omistajistaan. Ne muodostavat hallussapitäjiensä välille suhteellisen hajoamattoman siteen. Tämän Mauss tulkitsee yhteisöllisen elämän symboliksi. Symboli taas ilmentää tapaa, jolla erilaiset alaryhmät arkaaisissa jaokkeisissa yhteisöissä limittyivät keskenään ja tunsivat siksi jatkuvaa kiitollisuudenvelkaa toisilleen (koska tunsivat olevansa yhtä toisten kanssa).

Entä jos lahjasysteemiä tulkittaisiinkin psykologisena ryhmäprosessina? Entä jos heimopäälliköiden sanat siitä, miten ”he ovat minussa” tulkittaisiin kuvaukseksi tunnekokemuksesta, jonka ryhmässä elo synnytti? Olivathan kunnian säilyttäminen ja häpeältä (kasvojen menetykseltä) välttyminen keskeisiä yhteisöllisiä tekijöitä yksilöitten mielessä. Kaikilla oli omassa subjektiivisessa ruumiillisuuteen perustuvassa merkitystodellisuudessaan jaettu esitietoinen ajatus siitä, miten tuli toimia tullakseen hyväksytyksi ryhmään ja säilyäkseen siinä. Tässä mielessä yhteisö, jonka Mauss durkheimilaiseen tapaan samaisti ”pyhään” ikään kuin ylisosiaalisti ihmisen, koska yksilön käytöksen tuli perustua yksinomaan yhteisön kulttuuriin. Raja kulttuurin ja yksilön välillä liukeni pois.

Tämä liittyy myös kieleen, sillä mitä enemmän asioista keskustellaan sitä kauemmaksi yhteisöstä tunnutaan liukuvan. Ajatustila kasvaa, ja samalla paradoksaalisesti myös tilanteen uhkaavuus kasvaa, sillä yksilöllistyminen tuo eron havaitsemisen kautta mukanaan rajallisuuden ja tuntemuksen lopullisesta erosta. Syntyy halu palata yhteisön turvaan. Suhde yhteisöön voi nyt kuitenkin tuntua nielevältä, sillä siihen samaistuminen kaventaa siitä erkauduttaessa syntynyttä ajatteluntilaa. Siitä tulee irtautua, joko rauhanomaisesti surutyötä tehden tai surusta kieltäytyen ja väkivaltaisesti itsensä siitä irti repimällä.

Yhteisöstä eroamisen tilanteen kauhistuttavuutta Mauss tuli kuvanneeksi kirjoittaessaan uhrista (1899) muutama vuosikymmen ennen lahjaesseetään. Arppen tulkinnan mukaan uhritoimituksessa oli Maussin mukaan ”kyse kommunikaatiosuhteen luomisesta pyhän ja profaanin maailman välille uhrin eli seremoniassa tuhotun esineen tai olion kautta”. Uhrin kautta rituaaliin osallistuvien välille syntyi yhteisöllistä sidettä lujittava yhteys. Jos ”pyhän” tilalle tässä yhteydessä vaihdetaan epäpyhästi ajattelu ja siihen limittyvä oma ruumiillinen kokemus elävyydestä, ymmärretään miksi yhteys ”pyhään” oli mahdollista ainoastaan välittäjän avulla. Suora yhteys elävyyden kokemukseen saattoi tuntua tuhoavalta, koska siinä palattiin esisymbolisen tason havaintokategorioiden maailman armoille. Uhri otti uhraajan paikan ja lunasti hänet elämään.

Jos ajattelun kategoriat samaistuvat yksinomaan olemassa olevaan kulttuuriin symbolit muodostuvat konkreeteiksi. Osattaessa kuvitella vaihtoehto konkreettisille symboleille ne suhteellistuvat. Tällöin on mahdollista saada etäisyyttä kulttuurissa vallitseviin ehdottomuuksiin. Toisen ihmisen väheksyvän ja mitätöivän puheen ei tarvitse enää tuntua ruumiillisena oireiluna. Uhrin uhraaminen kuitenkin toistetaan yhä uudestaan, koska ei haluta erillistyä yhteisöstä. Abstraktimmin ajattelevien ajattelu käy liian abstraktiksi ja ymmärtämättömäksi yhteisössään kiinni eläville (ja konkreettisesti ajatteleville) ihmisille. Tällöin yhteisössään kiinni eläville saattaa tulla kiusaus uhrata ajattelijat, jotta konkreettinen yhteisöllinen meno saisi jatkua häiriintymättä.

Katsotaanpa hetkeksi asiaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Arppen Rodolphe Gaschén pohjalta esittämä tulkinta siitä, miten ”kiertoon heitetty objekti ei enää kuljeta muassaan merkityksenannon taakka (herran olemusta eli hänen manaansa)” on kiinnostava ja tietyissä olosuhteissa allekirjoitettava. Siinä kuvautuu vaihdon tilanne, jossa toisistaan täydellisen erillään olevat itsensä konstruoivat subjektit leikkivät merkityksillä. Esineiden henki on tässä tapahtumassa vain erottava merkki. Tämä kyllä selittää esineen, mutta ei leikkiä. Tai sitten siinä kuvataan vaihdon ideaalitilannetta, josta monestikaan ei ole kysymys. Siksi voidaankin kysyä miksi tutkija ei saisi lähteä hermeneuttiseen kehään ja pyrkiä selittämään sitä, millaisia merkityksiä esine lahjoittajan mielessä kantaa? Olettihan strukturalismin ”isä” Claude Levi-Strausskin tiedostamattoman olevan silta yksilöllisen ja kollektiivisen välillä sekä kehotti asettamaan jaon tutkivaan subjektiin ja tutkittavaan objektiin kyseenalaiseksi.

Esineellä on oltava siis jokin muukin merkitys kuin pelkkä merkki, jota kierrätetään (so. esineen vaihtoprosessiin sisältyvä pakko), jotta siitä oltaisiin kiinnostuneita. Ihmetellään nyt vaikka miksi ”huonon maineen” saanutta ihmistä kavahdetaan ja hänet hylätään? Tai miksi julkisuus kohtelee julkkiksia niin kuin kohtelee? Mistä tällainen ”pakko” tulee? Jotta näihin kysymyksiin voitaisiin vastata ei tarvitse olettaa minkään metafyysisen olemassaoloa. Riittää, että ajatellaan psykohistorioitsija Juha Siltalan sekä yhteiskuntatieteilijä Pekka Räsäsen tavoin sosiaalisen tarvitsevan selittäjäkseen allardtilaisesti ajatellen sosiaalisen lisäksi myös psykologisen (ihmisen mielensisäisen) ulottuvuuden. Puhutaan siis yksilödynamiikasta yhteisöllisellä tasolla.

Vaihtoon sisältyvien esineiden vastavuoroisen kierrättämisen pakko piilee juuri siinä. Kyse on siitä ovatko symbolit reifikoituneet vaihdossa kiinni niiden kohteeseen, vai voiko symbolin erottaa symboloidusta mielen sisällä tai ryhmän jaetussa käsityksessä ympäröivästä. Tällaiset tunnekokemuksen vaihtelut taas voivat tapahtua ainoastaan psykologisten merkityssisältöjen liittyessä assosiaatioiden kautta yhteen joidenkin aikaisempien kokemusten ja tiedostamattoman kanssa. Jos tämä syntynyt merkitysliitto sitten on liian tuskallinen konkreettisuudessaan (jos siihen ei voida ottaa etäisyyttä) syntyy pyrkimys leikata paha irti itsestä. Ja missä muualla pahan saisi irrotettua yhtä kätevästi kuin kohteessa, joka tuosta merkitysliitosta muistuttaa kuten jo hieman aikaisemmin totesin. Lapsuuden avuttomuudesta muistuttava lapsi tai ihmisen ja yhteiskunnallisten systeemien vajavaisuudesta muistuttava tutkija ovat itsessään hyviä kohteita, koska he kantavat muassaan sellaista mitä ”luonnollisuuden” ja ”survival of the fittest” -ajattelun puolustajien monesti on vaikea itsessään hyväksyä.

Missä Maussin lahja-tutkimuksen nerokkuus sitten pohjimmiltaan piilee. Claude Levi-Straussin mukaan se sisältyy pyrkimykseen ylittää empiirisen havainnoinnin taso, jotta päästäisiin käsiksi perustavampiin realiteetteihin kuten Arppe tiivistää. Eniten on kuitenkin nykytilanteessa syytä korostaa seikkaa, jonka useat Maussia koskevat tutkimuksetkin jo monesti ovat nostaneet esille. Maussilla tutkimuksiin sisältyi aina myös poliittinen ulottuvuus. Teoria lahjasta oli hänelle teoriaa inhimillisestä solidaarisuudesta ja vastaus vallinneelle utilitarismin poliittiselle teorialle. Vaikka Mauss ”sortuukin” yksilön ylisosiaalistamiseen yhteisöä pyhänä pitäessään hän tulee samalla kuitenkin puolustaneeksi yksilöä tilanteessa, jossa kulttuuri ei häntä lähtökohtaisesti joukon edessä puolusta.

Ja vaikka olisikin niin, että pyyteetöntä lahjaa ei ehkä olekaan, on lahjan logiikan kautta silti mahdollista merkityksellistää keskustelua yksilöllisyyden kulttuuria juhlivan yhteiskuntamme arvoista uudella tavalla. Ekofilosofi Olli Tammilehdon mukaan pääomatalouden kriisien tulisi voimistuttaa vastavuoroisuuteen perustuvia talousmuotoja. Kristillisen armon periaatteen (so. armo on lahja, jota ihminen ei vajavuudessaan voi koskaan palauttaa) kahtalainen luonne suhteellistaa yhteisönsä ryhmäprosesseissa kiinni elävien ”kasvojen säilytys” kulttuurin. Vajavaisen lahjan (hyväntekeväisyys, jossa ei välitetä kohteesta) lisäksi armoonhan sisältyy myös ajatus siitä, että ihminen hyväksytään heikkona, epätäydellisenä ja puutteellisena eli orgaanisena ja eläimellisenä kuolevana ihmisenä.

Suomessa sodan jälkeen toteutetun tulonjakokompromissin osin tahattomana sivutuotteena maahamme syntynyt valtiollinen lahjainstituution muoto eli universaali sosiaaliturva oli alun perin yritystä säilyttää eliitin johtaman kansallisen projektin yhteisölliset siteet. Systeemi sisälsi oman järjestelmään sisäänrakennetun alistamisen logiikan. Silti oli niin, että järjestelmän avulla teollisen kulttuurin syrjäyttämän työläisen loukattu minä saattoi kehittyvän sosiaaliturvan (so. yhteisten pelisääntöjen, joiden mukaan kaveria ei jätetty) kautta tuntea saavansa itselleen hyväksyvän vastaanoton työttömänäkin (so. yhteisöllisen välittämisen). Tästä näkökulmasta katsoen sosiaaliturvan leikkausten seurauksena 1990-luvulla näkyville noussut systeemin sisäänrakennettu syyllistävyys ja kontrollifunktio ovat poistaneet sosiaaliturvalta siihen jossain määrin sisältyneen lahjan logiikan (kaverille kans’) ja korvanneet sen tulosrationaalisella markkinalogiikalla. Hyvinvointivaltiotutkija Pekka Kosonen puhuu ”työn linjasta”, jossa etuudet ovat olleet sidoksissa palkkaan. Kun työtä uudessa taloudessa ei enää ole, ei ole etuuksiakaan.

Siksi vastavuoroisuuden ehdot ovat järkkyneet, kun etuuksien ehdot ovat kiristyneet. Painotus hyvinvointipalveluissa on muuttunut ”kaveria ei jätetä” periaatteesta ”kavereille ei jätetä” periaatteeksi. Uudessa taloudessa kaikki ovat toistensa potentiaalisia vihollisia, sillä tulostehon vaatimus ei armoa tunne. Toisten edestä uhrautuminen ei enää tuotakaan ennakoitavaa tulosta, sillä markkinauskon muutosta vaativassa joustologiikassa mikään ei enää ole pyhää (so. suojattua ja pysyvää, mutta ajattelun kautta muutettavissa olevaa) eikä sen vertaa etäällä itsestä, että siihen voisi solmia jonkinlaisen symboleita punnitsevan ajatuksellisen suhteen.

Mauss toteaa uhrin pyhyyteen ja vastavuoroisuuteen liittyen: ”Uhri on lahja, joka pakottaa jumaluuden vastavuoroisuuteen: annan, että voit antaa.” Mutta entä jos jumala, jolle uhrataan, onkin nääntynyt verkostojensa liikkuvuuteen tai muuten vain ”kaukaisuudessaan” huonokuuloinen pienen ihmisen inhimillisille tarpeille? Ja vaikka Maussin selitys vaihtomuotojen historiallisen muutoksesta jääkin melko ylimalkaiseksi hänen mielipiteeseensä on helppo yhtyä hänen kirjoittaessaan: ”Vasta omat länsimaiset yhteiskuntamme ovat aivan hiljattain tehneet ihmisestä ’taloudellisen eläimen’ – mutta me kaikki emme vielä kuulu tähän oliolajiin”. Jotta tämä kysymys nousisi esille yhteiskunnallisessa keskustelussa Maussin kirjan suomennos puolustaa paikkaansa nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa enemmän kuin koskaan.