Venäjästä sekä Suomen ja Venäjän suhteista on keskusteltu harvinaisen vilkkaasti viime kuukausina. Usein vain kovin tunnepitoisesti — tai ylenpalttisen diplomaattisesti. Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta myös valitettavaa koska aivan liian harva keskustelija viitsii selata mitään vakavampaa asiatekstiä mielipiteidensä tueksi.

Suomalaista identiteettiähän on itse asiassa koko itsenäisyysajan rakennettu suhteessa Venäjään. Neuvostoliiton ja Suomen suhteisiin liittyi myös niin paljon erilaista dramatiikkaa ja mustia aukkoja, että ei ole ihme jos suomalaisen korva tänäkin päivänä kuuntelee tavallista herkemmin itänaapurin kommentteja. Venäjä on myös se kaiken "toiseuden" tyyssija, eräänlainen Suomen alitajunta, johon me itseämme kansakuntana useimmiten peilaamme. Näin tapahtuu tänäkin päivänä, kun uudelleen arvioidaan esimerkiksi Urho Kaleva Kekkosen elämäntyötä, nimenomaan hänen Neuvostoliitto-suhteensa valossa. Viime kädessä erilaiset nykyhetken käyttötarpeisiin muokatut mielikuvat historiasta ovat aina myös myyttisiä ja stereotyyppisiä yleistyksiä. Ne kertovat joskus enemmän tästä päivästä kuin menneestä.

Timo Vihavaisen toimittama Venäjän kahdet kasvot purkaa auki Venäjä-kuvamme myyttejä pari vuosisataa kestävän historiallisen läpivalaisun avulla. Aikajana on pitkä alkaen autonomisen Suomen kansallisesta heräämisestä, oman identiteettimme varsinaisista syntyvaiheista. Matka jatkuu ensin valtiolliseen itsenäistymiseen, varsinaisen "ideologisen ryssävihan" syntyyn vuoden 1917 jälkeisessä Suomessa ja päättyy vaiheeseen, jossa Suomi etsii itseään — ja määrittelee uudelleen suhdettaan Venäjään — Euroopan unionissa. Vihavainen on tuottelias historioitsija ja hän on myös itse kirjoittanut reilun neljänneksen uutuuskirjan suuresta tekstimäärästä. Hän liikkuu omissa artikkeleissaan sulavasti niin autonomian ajalla kuin nykyajassa käsitellessään suomalaista identiteettiä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin. Jo alkusanoissa Vihavainen toteaa: "…Venäjän kuvaa on toisaalta määrännyt palvotun keisarin tai korskean ylimystön hahmo, toisaalta oikeudettoman rahvaan ja raakalaismaisen väkivaltakoneiston kauhukuva".

Myös kirjan kansikuva korostaa tätä kaksijakoisuutta — kannesta katsovat rinnatusten Fjodor Bogorodskin Katupoika vuodelta 1925 ja Ivan Kramskoin maalaama Tuntematon aatelisnainen vuodelta 1883. Kuvathan kertovat Venäjästä tunnetun historiallisen totuuden, keskiluokan puutteen. Se on ollut monen tutkijan mielestä keskeinen este demokraattisen kansalaisyhteiskunnan kehitykselle 2000-luvun Venäjälläkin.

Venäjän kahdet kasvot on monitahoinen historiateos; sen jokainen laajahko artikkeli on myös oma itsenäinen tutkimuksensa. Vihavaisen ohella kaikki tekijät ansaitsevat tulla mainituiksi: Liisa Byckling, Max Engman, Toivo Flink, Kristiina Kalleinen, Outi Karemaa, Kari Ketola, Auvo Koistinen, Antti Kujala, Marja Leinonen, Pekka Nevalainen, Julitta Suomela. Kirjoittajakunta on kauttaaltaan tunnettuja Venäjä-professoreita ja -tohtoreita eri aloilta — paitsi mielenkiintoisen sivujuonteen 1800-luvun suomalaisopiskelijoista Moskovassa laatinut Kari Ketola; hän toimii UPM Kymmenen Venäjän kaupan johtajana.

On tietysti totta, että Venäjä-tutkijalle Vihavaisen kirjassa on paljon tuttua ja jo muissa yhteyksissä toistettuakin aineistoa. Silti kirjallisuuden, sanomalehdistön, taiteen, teatterin ja kielitieteenkin historiakysymysten limittäminen Venäjä-kuvamme todistusaineistoksi tekee artikkelikokoelmasta monisärmäisen ja erittäin yleissivistävän lukukokemuksen. Kun tähän vielä lisätään Venäjän kahdet kasvot-kirjan byrokratia-, emigraatio-, jääkäri- ja työväenliiketeemat, voikin hyvällä syyllä todeta, että harvoinpa "perivihollista" ja Venäjä-kuvaamme tulee katsottua näin monesta näkövinkkelistä. Samalla kysyy itseltään: kuinka edelleen on mahdollista ettemme juurikaan osaa venäjää ja että tunnemme yleisesti ottaen naapurimme niin pelottavan huonosti? Onko "ryssänpelko" edelleen painavin syy? Vaiko se, että vakavammat Venäjä-aiheet eivät lähinaapuruudesta huolimatta — tai juuri siitä syystä?! — jaksa kiinnostaa uutta uljasta EU-kansaa? Tarjotaanhan meille koko ajan myös uutta identiteettiä, "turvallista matkaa" Euroopan unionin ytimeen ja joskus jopa Natoon…

Toisaalta, kuten Liisa Byckling tässä kirjassa hienosti osoittaa, venäläisyys, venäläiset aiheet ja klassikot ovat esimerkiksi aina olleet osa suomalaista teatterielämää. Pakko tunnustaa, etten tiennyt, että Kansallisteatterin pitkäaikaisen johtajan Eino Kaliman kaudella, jo 1920-30-luvulla teatterissa esitettiin harvinaisen paljon venäläistä ohjelmistoa. Toivo Flink kirjoittaa siitä kuinka emämaan kieltä yritettiin juurruttaa Suomeen jo 1800-luvun alkupuoliskolla, huonolla menestyksellä – ja kuinka vielä vuonna 1893 Suomen 16 venäläisessä koulussa oli yhteensä vain hieman yli 1000 oppilasta. Max Engman puolestaan esittelee "upseerimaanmiestemme" seikkailuja Venäjällä ja niiden heijastumia kirjallisuuteen sekä jääkärien ja tsaarinupseerien vaiheita vuosien 1917-18 melskeissä. Erittäin hieno ja yleissivistävä kokonaisuus on myös suomalais-ugrilaisia Venäjä-kuvia käsittelevä luku "Suomen sukua etsimässä – pitkospuut poikki Venäjän", jonka on laatinut Tampereen yliopiston slaavilaisen filologian professori Marja Leinonen.

Timo Vihavaisen omat toimittajan ja tutkijan ansiot korostuvat siinä, että hän limittää taitavasti eri osa-alueet toisiinsa, nimenomaan vahvalla yleishistorian tuntijan otteellaan. Jo hänen omien artikkeliensa otsikot kertovat paljon, esimerkkeinä vaikkapa "Suomen suuriruhtinaskunta — osa valtakuntaa, mutta ei Venäjää"; "Ryssistä neukuiksi ja neukuista venäläisiksi — vallankumous naapurikuvassa"; "Muuttuva menneisyys — purkaantuva viholliskuva ja historiankirjoitus".

Venäjän kahdet kasvot on helppolukuinen teos; viitteet ja lähteet löytyvät lopusta eivätkä häiritse tajunnanvirtaa lukiessa. Kieli on selkeää ja eri osioiden jäsennys toimii. Havainnollistavaa kuvitusta olisi kenties voinut olla enemmänkin, kun sitä kerran on näön vuoksi mukaan otettu. Ja kun artikkeleista löytyy niin kirjallisuuden, teatterin, taiteen kuin sanomalehdistönkin Venäjä-kuvaa, voi hyvällä syyllä kysyä: mihin jäi elokuva? Se jos mikä olisi havainnollistanut aihetta vieläkin tehokkaammin. Ja pian päätösvaiheessa olevan, elokuva-arkistossa toteutetun Suomen kansallisfilmografia-projektin suojista olisi taatusti löytynyt myös sopivia aiheen käsittelijöitä.