Joensuussa koulunsa käynyt Taisto Tolvanen on toiminut vuosikymmeniä ulkoministeriön eri tehtävissä, Liettuan ja Bulgarian suurlähettiläänäkin. Hän on myös seurannut ja analysoinut pitkään Venäjää. Se näkyy: Medvedev ja Putinin varjo sopisi hyvin Venäjä-tutkimuskirjallisuuden joukkoon, jos se olisi tavanmukaisesti lähdeviittauksin varustettu. Ne tekijä on kuitenkin karsinut pois ja lopussa on turhankin suppea kirjallisuusluettelo. Kirjasta on tosin tullut näin helppolukuisempi. Kieli on pääasiallisesti sujuvaa – Tolvanen on suomentanut useamman kirjan esimerkiksi bulgariasta ja venäjästä. Pientä kritiikkiä on sen verran esitettävä, että joskus lauserakenteet ovat tässä Medvedev-kirjassa hieman turhan pitkiä ja polveilevia, ehkä venäläisittäin(?) tavanomaisempia.

Tolvasen ansio on Neuvostliiton hajoamisprosessin ja maan pitkän historiallisen janan hallinta. Hänen on helppo siirtyä menneestä nykyaikaan ja päinvastoin: kirjata Venäjän erikoisuudet niitä liioittelematta – nähdä demokratian ja kansalaisyhteiskuntakehityksen vaikeudet venäläistä ihmistä pilkkaamatta. Enpä ole juuri suomeksi lukenut yhtä selväpäistä kuvausta esimerkiksi siitä, miten Pietarin poikien – kaupunginjohtaja Sobtshak esikuntineen, mukana Putin ja Medvedev – yhteistyön alkutaival käynnistyi 20 vuotta sitten. Lähteet ovat tässä selvästi venäläistä alkuperää. Lukija kokee miltei ahaa-elämyksen siitä, miten luonteva valinta Medvedev sittenkin oli presidentiksi toukokuussa 2008.

Myös Putinin ja Medvedevin eroavaisuudet ja työnjako selkiytyvät. Sopiiko käskyttäjä-Putin lopultakin paremmin talousjohtaja-pääministeriksi ja olisiko nalle-Medvedev ihan oikeasti edeltäjäänsä demokraattisempi ”pehmeämpi karhu”, jopa sivistyneempi hienon yliopistouransakin perusteella? Siis arvojohtaja, joka veisi maata kohti demokratiaa ja sananvapautta? Pehmeys ja älykkyys voi tosin Venäjällä kostautua. Intelligenteistä kun ei aina kansan parissa tykätä…

Vaikka lännessä koko ajan päivitellään Venäjän sananvapauden puutetta, monelta on jäänyt näkemättä se, että Medvedevin aikana Kremlin käskytys ja sanavalinnat suhteessa oppositioon ovat ehkä sittenkin pehmenneet. Deep Purplea ja Pink Floydia ihaileva presidentti Kremlissä on siltikin jotakin aivan muuta kuin siperiantiikereitä metsästelevä pullistelija-Putin tai juoppo-Jeltsin. Mutta, kuten Tolvanen summaa lopuksi, eletään vielä välivaihetta, joka jatkunee vaalivuoteen 2012. Silloin nähdään palaako Putin, jatkaako Medvedev vai asteleeko Kremlin käytäviä taas uusi yllätyskasvo.

Tolvanen itse mainitsee harrastavansa ”vain” selostavaa kirjoittamista, ei analyysia. Turhaa vaatimattomuutta – kyseiseen ”Medvedev- selostukseen” pystyy harva Venäjä-spesialisti tässä maassa. Tekstistä paistaa itänaapurin uudemman historian vahva tuntemus ja näkemys, myös kielitaito: Tolvasen ei ole tarvinnut paneutua harrastuksiinsa Lontoon kautta, pelkästään englanniksi. Venäjä ja venäjä on eläköityneellä ulkoministeriön virkamiehellä hyvin hallussa!