Venäjän idean alkulähteillä

Venäjän kohtalo, paikka ja tulevaisuus villisti muuttuvassa maailmassa on teema, jota itänaapurissamme on pohdittu erityisen paljon vuoden 1991 jälkeen. Myös Suomessa on ilmestynyt ns. Venäjän ideaa käsittelevää kirjallisuutta - esimerkiksi Christer Pursiaisen mainio johdatus ”Venäjän idea, utopia ja missio” (1999) ja valtiomiestason julkaisu ”Venäjän idea”(2001), ex-presidentti Mauno Koiviston kynästä. Aleksanteri-instituutin tuotteliaan tutkijan, Venäjää ja venäjää hallitsevan Vesa Oittisen tuore toimitustyö ”Venäjä ja Eurooppa.

Oittinen, Vesa (toim.): Venäjän idea 1800-luvulla. Käännös: Helminen, Asko; Kuukasjärvi, Olli; Mitroshin Anita; Viitanen,Liisa. Vastapaino, 2007. 391 sivua. ISBN 978-951-768-199-5.

Venäjän kohtalo, paikka ja tulevaisuus villisti muuttuvassa maailmassa on teema, jota itänaapurissamme on pohdittu erityisen paljon vuoden 1991 jälkeen. Myös Suomessa on ilmestynyt ns. Venäjän ideaa käsittelevää kirjallisuutta – esimerkiksi Christer Pursiaisen mainio johdatus ”Venäjän idea, utopia ja missio” (1999) ja valtiomiestason julkaisu ”Venäjän idea”(2001), ex-presidentti Mauno Koiviston kynästä.

Aleksanteri-instituutin tuotteliaan tutkijan, Venäjää ja venäjää hallitsevan Vesa Oittisen tuore toimitustyö ”Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla” vie lukijan ”idean” alkulähteille. Se on jo siksi korvaamaton opus Venäjä-tutkijan käsissä. Oittisen oivaltavaa 45-sivuista johdantoa ”Venäjän ideaa etsimässä” lukuun ottamatta, kirja on suurimmalta osin käännöstyö ja sujuvasta suomennoksesta kiitoksen ansaitsevat Asko Helminen, Olli Kuukasjärvi, Anita Mitroshin ja Liisa Viitanen. Voin kuvitella, että 1800-luvun ajattelijoiden, filosofien ja kirjailijoiden koukeroisen lauseiden suomennostyö ei ole ollut aivan vaivatonta. Pieniltä painovirheiltä ei ole ihan vältytty, mutta ne ovat kokonaisuuden kannalta sivuseikka.

Venäjä ja Eurooppa on tuhti opus, jota en suosittele välipalojen ystäville. Sen ”kevyimmät” avaintekstit löytyvät Oittisen johdannon ohella aivan lopusta, mihin on sijoitettu lännessäkin tunnetuimmat Venäjän idean kehittelijät. Kun lukee kahta keskeistä filosofia – Vladimir Solovjovia (1853-1900) ja Nikolai Berdjajevia (1874-1948) – kokee kummallisia ajatusyhtymiä yhtä hyvin Putinin Venäjän uuden ideologin ja ns. ”Helmikuun 2006 teesien” laatijan Vladislav Surkovin julistuksiin – kuin maailman parhaisiin ohjaajiin kuuluvan Andrei Tarkovskin (1932-1986) elokuvallisiin näkemyksiin. Ero on vain siinä, että Surkov poimii Venäjän ideasta muutamia ”ortodoksis-patrioottisia” rusinoita uuden materialistisen ”Hyvinvointi-Venäjän” rakennuspalikoiksi kun taas Tarkovski yrittää sisäistää Solovjovin ja Berdjajevin filosofisia aatteita ja kääntää henkisyyttä elokuvan kielelle.

Mutta juuri tällaisista ristiriidoista kiteytyy Venäjän idea. Berdjajevin esittämät teesit ja antiteesit kuulostavat jopa viime vuosikymmenten yhteiskuntakehityksen valossa entistä ajankohtaisimmilta:
venäläinen on sielultaan anarkisti, joka kapinoi vallattomasti, mutta alistuu nopeasti rakentamaan itselleen yhä uudelleen ja uudelleen maailman byrokraattisinta valtiokoneistoa – Äiti-Venäjä on sisäisesti naisellisen feminiini (”Venäjän historia ei tunne ritariutta”, huomauttaa Berdjajev) ja silti aina välillä muita alistava sovinisti, kaikissa hegemonia-pyrkimyksissään. Jopa niinkin merkittävä venäläisyyden ikoni kuin Fjodor Dostojevski saattoi yhtäällä saarnata ekumeenisuutta ja ”kaikki-ihmisyyttä” – toisaalla haukkua puolalaiset ja juutalaiset maan rakoon ja kieltää yleensäkin kristillisyyden länsimaissa. Elokuvan suuri nero Andrei Tarkovski oli yhtä ristiriitainen persoona kuin kaikki Venäjän idean tulkinnat yhteensä: hän epäili sata vuotta Dostojevskin jälkeen esimerkiksi sitä, olisiko naisesta elokuvaohjaajaksi laisinkaan.

Oittinen antaa paljon tilaa myös Pjotr Tsaadajevin (1794-1856) historianfilosofisille ajatuksille (”Filosofisia kirjeitä”, ”Hullun puolustuspuhe), jotka ennakoivat 1830-luvulla vuosisadan kärkevintä polemiikkia venäläisyyden erityispiirteitä korostavien slavofiilien ja enemmän länteen suuntautuvien zapadnikkien kesken. Slavofilismin keskeisin ideologi, Aleksei Homjakov (1804-1860) tulee myös hienosti esitellyksi. Hänhän oli aluksi innostunut mm. Hegelistä ja Schellingistä – ja onkin sanottava ettei edes slavofiilisyys syntynyt missään venäläisessä umpiossa. Sen perusteoreetikot ja filosofit olivat oppineita, kielitaitoisia ja paljon matkustelleita intelligenttejä.

Voiko Venäjää sitten järjellä ymmärtää, kuten Tjuttsevia mukaillen usein kysytään? Kyllä voi – ja aina vain paremmin, mitä syvemmälle venäläisyyden historiallisille juurille, Venäjän idean alkulähteille mennään. On vain myönnettävä, että Venäjä on suuri ja ihmeellinen maa, johon euraasialaisena mannervaltakuntana mahtuu yhtä paljon ristiriitaisuuksia kuin läntisellekin pallonpuoliskolle. Ellei enemmänkin?

Tämä arvostelu on julkaistu myös Karjalainen-lehdessä 29.8.2007

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *