Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas – Nikolai II:n elämä väkivallan varjossa

Tietokirjailijapari Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan uusin teos Nikolai II – Suomen suuriruhtinas on paitsi henkilöhistoriallinen muotokuva Venäjän viimeisestä keisarista Nikolai II:sta, myös kuvaus Suomen suuriruhtinaskunnan vaiheista 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa. Elämäkerrassa käydään uskollisesti läpi Nikolain elämäntarina lapsuudesta aina keisarillisen perheen väkivaltaiseen kuolemaan asti kesällä 1918. Rinnalla kulkee kertomus suomalaiskansallisen tietoisuuden voimistumisesta ennen Venäjän vuoden 1917 vallankumouksia ja lopullista irrottautumista entisestä emämaasta. Suomalaisten kirjailijoiden näkökulma on perusteltu, mutta kokonaisuuden kannalta teoksen Suomi-keskeisyydessä on myös ongelmansa.

Tuomi-Nikula, Jorma; Tuomi-Nikula, Päivi: Nikolai II - Suomen suuriruhtinas. Atena Kustannus Oy, 2010. 283 sivua. ISBN 978-951-796-650-4.

Tietokirjailijapari Jorma ja Päivi Tuomi-Nikula on teoksissaan keskittynyt esittelemään autonomisen ajan Suomen suhteita keisarilliseen Venäjään ja varsinkin sen hallitsijoihin. Tuomi-Nikuloiden uusi henkilöhistoriallinen muotokuva Nikolai II – Suomen suuriruhtinas on siksi looginen jatko-osa pariskunnan edelliselle teokselle Keisarit kesälomalla Suomessa (2002), joka kuvasi 1800-luvun Venäjän keisareiden matkoja läntisessä suuriruhtinaskunnassa. Nyt fokus on kiinnitetty Romanovien hallitsijasarjan viimeiseksi jääneeseen tsaariin, Nikolai II:een (1868–1918), joka Suomessa muistetaan varsinkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläistämisyrityksistä.

Vaikka Nikolai II – Suomen suuriruhtinas on periaatteessa elämäkerta, Venäjän viimeisen keisarin elämä ja toimet ovat pitkälti vain se tausta, jota vasten Tuomi-Nikulat rakentavat Suomen ja 1800-luvun lopussa voimistuneen kansallisen tietoisuuden kertomuksen. Keskeisessä osassa ovat 1800-luvun lopun venäläistämistoimenpiteet ja niitä seurannut vastarinta, joka tiivistyi lukuisissa salamurhissa ja pommi-iskuissa. Teoksen Suomi-keskeinen näkökulma on sinänsä perusteltu ja kiinnostavakin, mutta siinä on myös ongelmansa. Suuriruhtinaskunnan osuus Nikolai II:n elämäntarinassa kasvaa kohtuuttoman suureksi, vaikka keisari sinänsä viihtyikin lomamatkoillaan Suomessa. Venäjä ja sen tapahtumat jäävät elämäkerrassa epämääräiseksi taustaksi, samoin kuin Euroopan räjähdysherkkä reaalipoliittinen tilanne, joka kulminoitui Venäjälle tappiolliseen ensimmäiseen maailmansotaan. Nyt sota syttyi vähän kuin jatkeena poikkeuksellisen lämpimälle kesälle: ”Kuumuus purkautui kuun lopulla, kun suurvallat ryhtyivät jakelemaan toisilleen sodanjulistuksia”.

Suomalaiskansallisessa historiankirjoituksessa elävä mielikuva valapatosta keisarista on sovitettava myös siihen ymmärtäväisempään muotokuvaan Nikolaista, joka jatkuvasti on vahvistunut varsinkin populaarikulttuurissa. Tuomi-Nikuloiden teoksessa tämä kahtia jakautunut näkemys on omalla tavallaan vahvasti läsnä, sillä kirjassa Nikolai on paha – tai oikeammin heikko – keisari, joka helmikuun manifestissa kollektiivisesti pettää hallitsijanlupauksensa Suomen kansalle. Toisaalta hän on yksityinen henkilö, idyllisen perheen hyvää tarkoittava isä, joka tahdottomasti ajautuu kriisien kautta väkivaltaiseen kuolemaansa. Yleisesti hyväksytty loppupäätelmähän on, että Nikolai oli ihmisenä miellyttävä, mutta keisarina epävarma ja ehdottoman epäonninen.

Oliko epäonni sitten väistämätöntä? Nikolai syntyi tulevan keisarin, Aleksanteri III:n ja tämän tanskalaissyntyisen puolison Maria Fjodorovnan esikoisena vuonna 1868 ja kasvoi suojatussa perheympäristössä kohteliaaksi nuoreksi mieheksi, joka rakasti armeijaelämää mutta pelkäsi tulevan asemansa vastuuta. Isän ennenaikainen kuolema vuonna 1894 nosti valtaistuimelle 26-vuotiaan miehen, jolla ei ollut valmiuksia hallita suurta ja ristiriitaista maata. Keisarin yksityiselämää hallitsi avioliitto alun perin saksalaisen prinsessa Aleksandra Fjodorovnan (1872–1918) kanssa. Perheeseen syntyi nopeassa tahdissa neljä tytärtä ja viimein vuonna 1904 – epäonnisen Japanin sodan keskelle – kaivattu kruununperijä Aleksei. Poika sairasti kuitenkin parantumatonta verenvuototautia, joka dynastisista syistä pidettiin salassa suurelta yleisöltä.

Kruununperijän terveydentila määritteli pitkälti keisarillisen perheen sisäisen dynamiikan. Epäilemättä sairaus yhdisti pojan vanhemmat ja tämän neljä sisarta, mutta Tuomi-Nikuloiden teoksessa perhe on yksioikoisen täydellinen ja vaarallisen kiiltokuvamainen: ”Tuskin koskaan maailmanhistoriassa on kerrottu sellaisesta harmoniasta kuin siitä, mikä vallitsi Venäjän viimeisessä keisariperheessä.” Varsinkin Aleksandra Fjodorovnan psykologisessa muotokuvassa Aleksein sairaus oli todennäköisesti keskeisin yksittäinen persoonaa selittävä tekijä, vaikka luonteeltaan varautuneena ja syvästi uskonnollisena ihmisenä keisarinna jäi muutoinkin vieraaksi hahmoksi venäläisille. Juuri onnettoman äidin kamppailu poikansa terveydestä oli pitkälti syy myös Grigori Rasputinin vaikutusvaltaan keisariperheen elämässä, vaikka tämä omia kristillisiä oppejaan saarnaava talonpoika edusti yhteiskunnasta eristäytyneelle keisariparille myös yhteyttä aidoksi kuvittelemaansa Venäjään. Rasputin on epäilemättä yksi 1900-luvun myyttisimpiä hahmoja, jossa kiteytyy se mystiikka ja pahaenteinen fatalismi, joka elää vahvana Nikolain elämäkertakirjallisuudessa.

Yksi Venäjän viimeisen keisarin elämää kuvaavien teosten rasittavimpia piirteitä on juuri jatkuva lopun enteiden etsintä ja tapahtumien jälkiviisas tulkinta. Tässä mielessä venäläisen näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin 1990-luvun alussa ilmestynyt Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema oli erityisen väsyttävä. Hallitsijan tehtävä on väistämättä hengenvaarallinen ja sen tiesi myös Nikolai itse. Keisarin oma isoisä Aleksanteri II murhattiin vuonna 1881, kun Nikolai oli kahdentoista. Myös esimerkiksi keisarinna Aleksandran isoäitiä, Englannin kuningatar Viktoriaa vastaan suunnattiin lukematon määrä murhayrityksiä, mutta olennaista oli, että kuningatar pysyi hengissä ja imperiumi pystyssä. Venäjällä hallitsijanmetsästys oli tietenkin oma lajinsa, vaikka myös muu suku sai osansa väkivallasta. Nikolain setä, vihattu suuriruhtinas Sergei Aleksandrovits murhattiin pommiattentaatissa levottomana vallankumousvuonna 1905, jonka tapahtumat pakottivat keisarin hyväksymään kansanedustuslaitoksen duuman. Nikolai piti kuitenkin itsepintaisesti kiinni omasta itsevaltiudestaan, eikä väkinäinen rakennelma kestänyt Venäjälle epäonnisen ensimmäisen maailmansodan menetyksiä tai jatkuvia sisäpoliittisia skandaaleja.

Toinen keskeinen teema viimeisen keisarin elämäkerroissa on väkivallan uhkan läsnäolon ohella myös valta – tai oikeammin mitä sen menetykseen liittyi. Eräänlainen vankeushan seurasi keisaria läpi koko elämän. Lapsuutensa ja aikuisen ikänsä Nikolai kasvoi salamurhaajien pelossa – tiukassa vartioinnissa. Konkreettisen valtansa 48-vuotias keisari luovutti helmikuussa 1917 ja eli loppuelämänsä vankina, jonka arkeen kuuluivat jatkuvat nöyryytykset ja kapenevat selviytymismahdollisuudet. On kiinnostavaa pohtia, miten itsevaltiaaksi kasvatettu ja asemansa jumalalliseen oikeutukseen uskonut mies koki tapahtumat ja mitä hän ajatteli omasta roolistaan hallitsijana, johon Romanov-suvun 300-vuotinen hallinto päättyi. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Euroopasta katosi kaksi muutakin keisarikuntaa, Saksa ja Itävalta-Unkari, vaikka lopputuloksen selvittyä marraskuussa 1918 Nikolai oli jo kuollut. Myös Saksan ongelmallinen keisari Vilhelm II – ”Willy-serkku” – menetti valtaistuimensa ja joutui maanpakoon – mutta säilytti henkensä.

Nikolain itsensä kohdalla tilanne oli tietysti paljon traagisempi, sillä entisen keisarin ohella myös hallitsijan lähipiiri – ennen kaikkea keisarillisen perheen viisi lasta, joista nuorin oli kuollessaan 13-vuotias – sai kärsiä kauhistuttavalla tavalla asemastaan ja syntyperästään. Kesällä 1918 tilanne Venäjällä oli kuitenkin kaoottinen, sillä maa oli levottomuuksien ja sekasorron keskellä ajautumassa veriseen sisällissotaan. Tätä taustaa vasten keisariperheen murha on ehkä helpompi käsittää, sillä vihatuissa Romanoveissa henkilöityi kaikki se, josta uudessa maailmassa haluttiin eroon. Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää idealisoivan on silti vaikea ymmärtää, miten epätoivottuja he lopulta olivat.

Tietyt yleistykset ovat elämäkerroissa tietenkin välttämättömiä. Tutkimusten tekniseen puoleen onkin siksi helpompi tarttua. Teoksen kuvitus ansaitsee erityisen maininnan, vaikka muutamissa kuvissa keisariperheen tytärten tunnistamisessa oli joitakin ongelmia. Samoin suorat sitaatit – joita kirjassa on kiitettävän paljon – olisivat kaivanneet lähdeviitteitä, vaikka kyseessä onkin yleisteos eikä tieteellinen tutkielma. Kirjallisuusluettelostakaan ei käy ilmi, mistä kirjeiden ja päiväkirjojen katkelmat ovat peräisin. Ainakin Nikolain kirjeitä äidilleen on toimitettu painetuksi kokoelmaksi, samoin kuin keisariparin koko ensimmäisen maailmansodan aikainen kirjeenvaihto. Nikolain omia päiväkirjoja – 1880-luvulta aina vuoteen 1918 asti – on luonnehdittu melko persoonattomiksi tapahtumaluetteloiksi, mutta suorina sitaatteina ne ovat tässä elämäkerrassa ehdottoman tarpeellisia. Sen sijaan teoksen lukuisat anekdootit tuntuvat melko sattumanvaraisilta ja osa täysin triviaaleiltakin. Kuninkaalliset tittelit ja nimet näyttävät usein olevan myös kompastuskivi suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa. Aleksandran englantilainen kosija ja serkku oli nimeltään Albert Victor ”Eddy” ja titteliltään prinssi, ei Walesin prinssi Edward. Aleksandra itse sai kasteessa nimen Alix, ei Alice, joka on nimen alkuperäinen englantilainen muoto.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan Nikolai II – Suomen suuriruhtinas on yleiskuvana sujuva, mutta särmätön muotokuva miehestä, joka menetti elämässään paljon. Nikolai II:sta voi luonnehtia viihteelliseksi historiankirjoitukseksi, jonka vahvuus on sen yleistävässä ja helppotajuisessa esitystavassa. Viimeisen keisarin psykologinen muotokuva jää kuitenkin valitettavan ohueksi. Elämäkertaan kuuluvat asiat käydään nopeasti läpi: lapsuus, avioliitto, kruunajaiset, perhe-elämän valitut hetket. Kuolema saa tässäkin tarinassa keskeisen roolin, mikä Nikolain kohdalla on ilmeistä ja osin välttämätöntäkin. On vaikea keksiä ihmistä, jonka kohdalla vastakohtaisuudet – loisto ja valta, vankeus ja brutaali kuolema – ovat yhtä suuria kuin Venäjän viimeisen keisarin elämässä. Mutta millainen mies Nikolai II lopulta oli, siihen Tuomi-Nikuloiden teos ei oikein anna vastausta. Yhteenvedon omainen luku on otsikoitu ”Tuntematon yksinvaltias”.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *