Torsten Ekman on jälleen kirjoittanut mielenkiintoisen tietoteoksen. Hänen edellinen, vuonna 2006 julkaistu teoksensa, Suomen kaarti 1812–1905, sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Svenska litteratursällskapetin H. L. Falckenin rahaston palkinnon. Ekman on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri ja on pääasiassa työskennellyt toimittajana, muun muassa Hufvudstadsbladetissa 1971–1995.

Isoäidin poika, joka väsyi hallitsemiseen

Aleksander Pavlovitš syntyi 23. joulukuuta 1777 Katariina II:n ainoan pojan, Paavalin, esikoisena. Isoäiti otti pojan välittömästi syntymän jälkeen omakseen. Samoin hän teki pari vuotta nuoremman veljen, Konstantinin, kohdalla. Hän myös huolehti poikien kasvatuksesta. Ekman seuraa kirjassaan kronologisesti Aleksanterin elämää. Kirjan alussa hän tosin antaa suomalaissyntyiselle Gustaf Mauritz Armfeltille sen verran runsaasti tilaa, että lukijan on hieman vaikea hahmottaa kenen elämäkerrasta on kyse. Mutta pian kirja lähtee kulkemaan johdonmukaisesti läpi keisarin monipolvisen elämän.

Ekman huomauttaa useammassakin kohdassa, miten Katariina II oli ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa päättänyt sivuuttaa vallanperimyksessä oman poikansa ja valita Aleksanterin seuraajakseen. Keisarinna ei kuitenkaan ryhtynyt ajoissa tarvittaviin toimenpiteisiin ja niin Paavali seurasi äitiään Venäjän valtaistuimelle tämän kuoltua 1796. Neljän vuoden kuluttua, vuonna 1801, Paavali murhattiin ja Venäjän keisariksi nousi nuori, 23-vuotias, liberaali idealisti Aleksanteri I. Vuonna 1809 hänestä tuli Suomen jalomielinen ja lempeä hallitsija. Maan oloihin hän oli tutustunut jo kesällä 1802 tehdessään matkan Vanhan Suomen alueelle. Toisen kerran hän vieraili Suomessa vuonna 1819.

Keisari ja isänmaa

Suomen valloitus vuonna 1808 ei herättänyt suurta innostusta Pietarissa. Eikä Venäjän keisarin tärkeimpiin asioihin sen vuoden syksyllä kuulunut Suomen kansan huoli omasta tulevaisuudestaan. Pietariin kutsuttu Suomen lähetystö sai odottaa pääsyä Aleksanterin puheille useita viikkoja. Köyhä ja karu Suomi oli laiha lohdutuspalkinto, kun Aleksanterin päätavoitteita olivat Turkin ajaminen pois Euroopasta ja Konstantinopolin alistaminen Venäjän valtikan alaisuuteen. Suomen valloituksella Aleksanteri halusi kuitenkin antaa kuvan, että hän oli vienyt päätökseen Pietari Suuren hankkeen ja siirtänyt imperiumin rajat Itämerelle. Neuvottelut Napoleonin kanssa Euroopan kohtalosta olivat kesken. Keisarit kiistelivät muun muassa Puolasta. Aleksanteri halusi liittää Puolan venäläiset osat Venäjään, kun Napoleon halusi alistaa koko Puolan Ranskan alaisuuteen.

Kun Suomen lähetyskunta vihdoin pääsi keisarin puheille marraskuun viimeisenä päivänä, oli vastaanotto hyväntahtoinen ja suopea. Ruotsin armeija oli muutamaa päivää aikaisemmin poistunut Suomesta Kemijoen länsipuolelle niin sanotun Olkijoen sopimuksen mukaisesti. Aleksanteri I lupasi suojella maan uskontoa, lakeja ja vapautta. Aivan erityisesti hän painotti, ettei Suomen talonpoikien milloinkaan tarvitsisi muuttua maaorjiksi. Valtuuskunta viipyi Pietarissa jonkin aikaa jatkaen neuvotteluja keisarin kanssa. Tärkeimpiä tuloksia oli päätös kutsua koolle Porvoon maapäivät keväällä 1809. Aleksanteri myös päätti, että tulevaisuudessa hän henkilökohtaisesti tulisi päättämään kaikista Suomea koskevista asioista. Asiat valmistelisi ja esittelisi keisarin lähin neuvonantaja, Mihail Speranski. Tämän rinnalle Aleksanteri nimitti suomalaisen Robert Henrik Rehbinderin, joka tunsi hyvin Suomen olosuhteet.

Sekasortoa ja järjestystä Euroopassa

Ennen Suomen sotaa, sen aikana ja jälkeen Euroopassa sodittiin tuhoisasti. Ranskan keisari Napoleonin armeijat vyöryivät jopa Moskovaan saakka. Sotaonni kuitenkin kääntyi ja katkera tappio suisti voitokkaan hallitsijan jalustaltaan ja hän kuoli vankeudessa St Helenan saarella.

Aleksanteri osallistui henkilökohtaisesti joihinkin taisteluihin, mutta hänellä ei ollut suuren sotapäällikön taitoja. Hän oli kuitenkin ensimmäinen Venäjän hallitsija Pietari Suuren jälkeen, joka henkilökohtaisesti johti venäläisiä joukkoja taistelussa. Aleksanteri johti Venäjän armeijaa Austerlitzissa joulukuussa 1805, jossa taistelu päättyi täydelliseen katastrofiin Venäjän ja Itävallan joukkojen osalta. Aleksanteri pakeni taistelukentältä ja lisäsi Venäjän ulkoministeri Czartoryskin mielestä epäjärjestystä ja pakokauhua kentällä. Keisari harhaili kolme päivää taistelun jälkeen ollen koko ajan vaarassa jäädä ranskalaisten etujoukkojen vangiksi. Ekman mainitsee, että Austerlitzin katastrofi jätti jälkensä Aleksanterin henkiseen olemukseen. Hän muuttui sekä henkilönä että toimijana. Luonteenomaisen ystävällisyyden tilalle tuli lisääntyvä epäluulo, joka ei suvainnut arvostelua.

Nuoruusvuosistaan lähtien Aleksanteri matkusteli mielellään ympäri valtakuntaansa päästäkseen pois Pietarin hovielämästä. Hän viihtyi hyvin ulkomailla Euroopan hoveissa, joissa hän sai esiintyä rakastettavana, ihailtuna ja arvostettuna hallitsijana. Häneltä puuttui mielenrauhaa; hän ei pysynyt Pietarissa eikä keskittynyt asioiden hoitoon. Hän matkusti sellaisella kiireellä ristiin rastiin imperiumin eri osissa, ettei hän ehtinyt perehtyä paikallisiin oloihin. Välttämättömät uudistukset jäivät toteuttamatta. Hän jätti varsinaisten ongelmien hoitamisen Aleksei Araktšejeville, jota on luonnehdittu vallanhimoiseksi, julmaksi ja alaisiaan kohtaan harvinaisen brutaaliksi.

Aleksanteri kuoli äkillisesti marraskuussa 1825 ollessaan matkalla Taganrogissa, syrjäisessä pienessä kaupungissa Asovanmeren rannalla Krimin itäpuolella. Hän oli matkustanut sinne vaimonsa, keisarinna Elisabet Aleksejevnan huonon terveydentilan vuoksi. Tämän oli parempi viettää talvi lauhkeassa ilmastossa kuin pääkaupungin kylmässä talvessa. Aleksanterin kuolemaan liittyy monenlaisia legendoja, jotka ovat antaneet ymmärtää, että hän olisi jatkanut elämäänsä maailmasta eristäytyneenä erakkona. Hänen hautansa sijaitsee Pietarin-Paavalin linnoituksen kryptassa.

Runsas ja hyvä taustatyö

Kirjassa esiintyy useita Suomeen ja Aleksanterin elämään liittyneitä henkilöitä. Ekman esittelee ja taustoittaa kiitettävästi monia henkilöitä. Esimerkiksi Gustaf Mauritz Armfelt saa paljon tekstitilaa. Armfelt syntyi Suomessa, oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n suosikki, Venäjän keisarin neuvonantaja ja Suomen asiain komitean puheenjohtaja. Hän ajoi omapäisesti Suomen asioita ja suomalaiskansallista etua, autonomiaa ja kansakuntaa. Hänen toimintatavoistaan tuli perusta ja suomalainen perinne valtiollisessa kanssakäymisessä Venäjän kanssa.

Robert Henrik Rehbinder jatkoi Armfeltin viitoittamalla tiellä. Hän oli Suomen Pietarin lähetyskunnan jäsen 1808, ja hänestä tuli Armfeltin lähin mies Pietarissa. Lopun elämäänsä hän oli tsaarin neuvonantaja Suomea koskevissa asioissa. Myös Rehbinderille autonomia, kansakunta ja isänmaallisuus olivat tärkeitä asioita.

Aleksanteri I. Keisari ja isänmaasopii hyvin kaikille Venäjän ja Suomen historiasta kiinnostuneille.  Aleksanteri I:stä on kirjoitettu runsaasti tekstejä, joista vain vähän on käännetty suomeksi tai ruotsiksi.  Ekmanin kirja avaa uuden, inhimillisemmän näkökulman paljon kuvattuun Suomen historian ajanjaksoon, autonomian alkuun Venäjän keisarikunnassa.